lauantai 27. huhtikuuta 2013

54. White Teeth – Zadie Smith

Jos kirjottaisin kirjan, en ikinä keksisi sille nimeä. Kirjan nimi kun on tavallaan yhtä merkitsevä kuin sen sisältö. Vaikka teos olisi miten mahtava, ei kukaan välttämättä tahdo lukea sitä, mikäli se on nimetty tylsästi tai vastenmielisesti. Zadie Smithin Valkoiset hampaat on kirjan nimenä erikoinen. Sinänsä se ei herätä väistämätöntä halua teoksen lukemiseen, mutta erikoisuutensa vuoksi se jää hieman häiritsemään mieltä ja aiheuttaa pohdintaa siitä, mistä tämän niminen kirja voi kertoa.

Valkoiset hampaat ei kerro hampaidenvalkaisubisnestä pyörittävästä pyylevöityvästä yksinhuoltajaäidistä, missikisoihin pyrkivästä isäkompleksisesta nuoresta naisesta tai kieroutuneen sielunelämän omaavasta norsunluukauppiaasta. Se ei myöskään kerro pienestä koiranpennusta ja siitä, onko moraalisesti oikein käyttää herkkua apuna siinä, että saa koiran näyttämään hampaansa, ottaa tästä tilanteesta kuva ja sitten vielä ladata se kuva blogiin kaiken kansan nähtäville.

Valkoiset hampaat on kuvaus kahden Englantiin muuttaneen siirtolaisperheen elämästä, yhteentörmäyksistä, epävarmuuksista, ongelmista, iloista, suruista, kasvukivuista, unelmista ja pettymyksistä, toisin sanoen koko elämän kirjosta. Kirjassa tutustutaan päähenkilöiden kautta eri sukupolviin, kulttuureihin, ystävyyteen ja sukupuolien välisiin eroihin. Se on samalla hauska, surullinen, toisinaan masentavakin, huvittava, monipuolinen ja, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, elämänmakuinen. Valkoiset hampaat oli kaikista lukemistani kirjoista, hieman yllättäenkin, kaikista värikkäin. Sen hahmot olivat käsittämättömän aitoja ja persoonallisia, mätine hampaineen, tekohampaineen tai nuorine valkoisine hampaineen. Teoksen juoni ei sinänsä ollut kovin kummoinen, mutta sen hahmojen aitouden ja yllättävänkin sympaattisuuden vuoksi kirjan lukeminen oli nautinnolista ja mukavaa. Smith on selkeästi taituri ja kerronnallan osoitti, että ei ole ihmistä hampaisiin katsominen.



Kirjailija: Zadie Smith
Luettu kirja: Valkoiset hampaat (suom. Irmeli Ruuska)
Alkuperäinen kirja: White Teeth
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2000
Sivuja: 462
Mistä hankin: Turun pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: 19.-25.4.2013
Arvostelu:  ★★

torstai 18. huhtikuuta 2013

209. The Long Dark Teatime of the Soul – Douglas Adams

Jos joku olisi kertonut minulle vuosi sitten, että vielä (ja vieläpä hyvin pian) koittaa aika, jolloin en pysty elämään ilman kahvinkeitintä, en olisi millään uskonut. Vuosi sitten kahvi oli pahaa, teetäkin juotiin vaan sosiaalisen pakon edessä ja kahvinkeitin oli turha kapistus. Kuinkas sitten kävikään?

Kaksi viikkoa kestin täällä Vaasan kämpässäni ilman kahvinkeitintä, sitten sorruin. Tuon suloisen peltipurkin ostin kyllä jo aiemmin, ihan kahvipurkkitarkoitukseen, eli myönnettäköön, että päätös keittimen hankkimisesta oli itänyt jo pitkään. Saanhan minä siis kahvia töissä, mutta aamukahvi köh...

Douglas Adamsin Sielun pitkä pimeä teehetki pääsi nyt ikuistetuksi näiden minun elämänlaatuani viime aikoina nostaneiden esineiden kanssa. Sillä onhan tee vähän niin kuin kahvi. (Tai sitten etsin kämpästäni mahdollisimman valoisaa paikkaa ja se sattui olemaan keittiön pöydällä?). Joka tapauksessa tämä on maailmanhistorian pisin aasinsilta.

Muistan että joskus vuosia sitten Turussa Hansan Suomalaisen kirjakaupan ihana myyjätyttö suositteli minulle Douglas Adamsin dekkareita. Jotenkin olin aivan unohtanut koko asian, kunnes huomasin sattumalta listaa selaillessani Sielun pitkän pimeän teehetken, jonka jo nimensä vuoksi tunnistaa Adamsiksi. Heti seuraavalla kirjastoreissulla etsin kirjan käsiini ja uppouduin innoissani Adamsin vauhdikkaisiin seikkailuihin, joita en ollutkaan vuosiin lukenut.

Teehetki oli välillä niin hauska, että luulen junassa vieressäni istuneen teinin näpytelleen kaverilleen viestejä omituisesta vieruskaveristaan. Ensimmäiset 50 sivua olin innoissani, jännittynyt, huvittunut mutta sitten jotain tapahtui, teos lässähti ja sen viihdyttävyys hiipui. Kirjassa seikkailee joukko norjalaisia jumalia ja luulen että kiinnostumisen loppuminen aiheutuikin siitä, että koin jumalhahmot jotenkin tylsiksi, vaikka itse juoni olikin tuttuun tyylin varsin lennokas ja viihdyttävä.

Itse yksityisetsivä Dirk Gently, joka siis on Adamsin dekkarien päätähti, puolestaan oli sangen hurmaava hahmo, todellinen rakastettava antisankari. Kukapa ei samaistuisi siihen tunteeseen, että voisiko tuon jääkaapin vain viedä pois ja ostaa uuden tilalle, ettei joutuisi avaamaan sitä ja kohtaamaan sitä sotkua, joka joskus on ollut ruokaa ja ruuantähteitä.

Muitakin valloittavia pikkujuttuja teoksesta löytyy, juuri niitä sellaisia yksityiskohtia, jotka tekevät Douglas Adamsista niin vastustamattoman kirjailijan. En yksinkertaisesti kestä, miten hauska oli mielisairaalan potilas, joka toistaa kaiken, mitä Dustin Hoffman tulee sanomaan muutaman sekunnin päästä. Yleisesti ottaen juuri nämä pienet ja hauskat yksityiskohdat tekivät romaanista kokonaisuutena viihdyttävän, vaikka teoksen loppupuolella aloinkin jo selailemaan jäljellä olevaa sivumäärää. Joka tapauksessa tahdon jatkossa tutustua Dirk Gentlyyn lisää.


Kirjailija: Douglas Adams
Luettu kirja: Sielun pitkä pimeä teehetki (suom. Jukka Saarikivi)
Alkuperäinen kirja: The Long Dark Tea-time of the Soul
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1988
Sivuja: 240
Mistä hankin: Turun pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: 14.-18.4.2013
Arvostelu:  ★★

tiistai 16. huhtikuuta 2013

547. Nineteen Eighty-Four – George Orwell

"SOTA ON RAUHAA
VAPAUS ON ORJUUTTA
TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA"

Isoveli valvoo, tietää mitä ajattelet ja määrää, mihin voit uskoa ja mitä tiedät. George Orwellin Vuonna 1984 on poikkeuksellisen hyytävä teos. Sen kuvailema totalitaristinen yhteiskunta järkytti voimakkaasti. Olen lukenut melko vähän scifiä, mutta tämän teoksen innostamana aion tutustua scifi-kirjallisuuteen jatkossa entistä monipuolisemmin.


Valvova isoveli on useimmille tuttu käsite vähintään typerästä, mutta myönnetään, harmittavan koukkuunnuttavasta, tosi-tv formaatista Big Brotherista. Big Brotherin isoveli on tosin kaukana esikuvastaan, valvovasta, kaikkitietävästä Isoveljestä, joka on suuren, valtiollisen koneiston keskipiste, jonka läsnäolo tehdään kansalaisille tiettäväksi aina ja kaikkialla. Orwellin maailma on niin ahdistava, että olin lähes huvittavan helpottunut, kun kirja loppui. En ehkä olisi pystynyt jättämään teoksen lukemista kesken, vaikka olisin halunnutkin, sillä olisin jotenkin kokenut jääväni vangiksi Orwellin kammottavaan dystopiaan.


Vuonna 1984 oli kammottavan lumoava, sen lukeminen oli samaan aikaan tuskallista ja nautinnollista. Sen poikkeuksellisen kammottavuuden sai aikaan se, että eräät teoksen mm. yksilön valvontaan, tekniikkaan ja sensuuriin teemat onnistuivat välillä säpsähdyttävän hyvin kuvaamaan myös nyky-yhteiskuntaa ja sen ongelmia. Teos on ilmestynyt vuonna 1949, jolloin maailma oli kovin erilainen, mutta aivan kuten teoksen takakansiesittelyssä sanotaan, se on yhä "tarpeellinen varoitus poliittisen vallan vaaroista".


Kirjailija: George Orwell
Luettu kirja: Vuonna 1984
Alkuperäinen kirja: Nineteen Eighty-Four
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1949
Sivuja: 327
Mistä hankin: Lainassa ystävältä
Missä ja milloin luettu: 6.-11.4.2013 lähinnä junamatkoilla
Arvostelu:  ★★


maanantai 8. huhtikuuta 2013

240. Less Than Zero – Bret Easton Ellis

Hävettävän huonot kännykkäkamerakuvat jatkuvat. Ensi viikolla täytyy ottaa kamera mukaan tai ottaa kuvat aina viikonloppuisin.

Kuten jo mainitsinkin, luin samaisella junamatkalla Lukijan lisäksi Bret Easton Ellisin Alta nollan. Olen lukenut Ellisin tunnetuimman teoksen Amerikan psykon vuosia sitten, mutta muistan yhä sen vahvan, hämmentävän, ahdistavan, mutta kiehtovan tunnelman. Amerikan psyko on niitä kirjoja, joista pitää, mutta joita ei halua suositella tuttavilleen, eikä missään tapauksessa äidilleen, siinä pelossa, että leimautuu itse vähän kummalliseksi. Alta nollan kansi lupaa, että tämä on kirja, josta äitisi sinua varoitti. Amerikan psykon lukeneena odotin vähintäänkin samantasoista sekavaa, ahdistavaa ja järkyttävääkin kerrontaa, mutta teos osoittautuikin odotettua kesymmäksi.

Alta nollan on Ellisin esikoisteos ja mikäli en olisi lukenut aiemmin Amerikan psykoa, olisin luultavasti ollut hämmentyneempi tästä teoksesta. Ellisin kirjoitustyyli on nimittäin hyvin poikkeuksellinen. Lukija tuntee välillä lähes kuristuvansa hektiseen kerrontaan ja toisinaan taas jumittuneensa paikalle. Huumeita, juhlia, anoreksiaa, MTV:n videoita, tylsyyttä, turhautuneisuutta, aina vain uusia kasvoja ja kertakäyttökulttuuria. Sellaista on Alta nollan päähenkilöiden elämä. Junnaavaa, turhauttavaa, yliampuvaa, hektistä ja hedonistista. Ja senpä takia Alta nollan mainitaan usein niissä keskusteluissa, joissa käsitellään aikalaisromaaneja.

Huumehörhökirjat eivät yleensä oikein iske minuun, eikä iskenyt tämäkään. Toki on myönnettävä, että teos on osoitus siitä, että sen julkaisun aikaan 20-vuotias Bret Easton Ellis on uskomattoman lahjakas. Tämän nopeatempoisen romaanin, jossa tapahtumat tuodaan lukijan eteen peräkkäisinä iskujen sarjoina, mutta silti mikään ei tunnu miltään, voidaan tulkita edustavan nyky-yhteiskuntaa ja sitä, mikä siinä on vialla. Sisäinen sinisilmä-optimistini kuitenkin haluaa uskoa, että kuva on kaikilta osin kärjistetty ja teoksen voimat piilevätkin siinä, että se saa ihmiset ajattelemaan eikä niinkään sen dokumentaarisuudessa.


Kirjailija: Bret Easton Ellis
Luettu kirja: Alta nollan
Alkuperäinen kirja: Less than Zero
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1985
Sivuja: 202
Mistä hankin: Kirjakaupasta pokkaritarjouksesta
Missä ja milloin luettu: Turku-Vaasa junassa 2.4.2013
Arvostelu: ★★

torstai 4. huhtikuuta 2013

116. The Reader – Bernhard Schlink

Tällä kertaa kuva kirjasta on aivan onnetonta tasoa. Tätä pikselimössöä ei edes söpö koira voisi pelastaa (tai no voisi oikeasti). Sijaitsen nyt eri puolella Suomea kuin kamera ja koira ja kuva on otettu kännykän heikkotasoisella kameralla tilapäiskämppäni lattialla.

Sain nimittäin (oman alan!) töitä Vaasasta, kun kotini taas on Turussa. Ensimmäisiä mieleeni tulleita asioita, kun sain kuulla saaneeni tuon kovasti haluamani työn, oli että jee! Nyt on aikaa lukea, kun tulee matkustettua paljon junalla! Yhdeksän tuntia viikossa aikaa pelkästään lukemiselle, mitäpä muutakaan junassa voisi tehdä, suoranaista arjen luksusta. Ja ehkä hieman myös positiivista ajattelua.

Keskiviikkoaamuna matkalla Vaasaan luin junassa sekä Bernard Schlinkin Lukijan että Breat Easton Ellisin Alta Nollan. Koskakohan viimeksi olen lukenut kaksi kirjaa, vaikkakin lyhyttä, päivässä? Mahtavaa, tätä menoa kirjahyllyni tiileskivetkin tulevat luetuiksi alta aika yksikön.

Lukija oli minulle entuudestaan tuttu elokuvana (josta en muista juuri mitään, tästäkään, alan toistaa itseäni). Kirjassa nuori poika tutustuu vanhempaan naiseen ja aloittaa suhteen tämän kanssa. Suhde on fyysiesti tiivis, mutta henkisesti vaikea. Kirjan alkupuoli kertoo tästä suhteesta ja sen vaikeuksista ja esittää pojan melko lapsellisessa valossa. Loppupuoli taas on enemmän psykologinen, ja kuvailee naisen natsikytköksiä selvittävää oikeudenkäyntiä, jota poika seuraa mukana opiskelijana. Kaiken taustalla on naisen erikoinen salaisuus, joka lopulta tulee määrittämään hänen elämänsä suunnan ja johon poikakin kytkeytyy.

Lukija oli mielestäni hieman liian itsestäänselvä ja yllätyksetön. Se ei tuonut mitään uutta näkökulmaa asioihin ja niissä kohdissa, kun lukijan olisi pitänyt yllättyä, korkeintaan toinen kulmakarvani nousi vähäsen. Pohdin kyllä sitäkin, että ehkä kuitenkin alitajuntaisesti muistin elokuvan tapahtumat, vaikken kyennytkään saavuttamaan selkeää mielikuvaa siitä, jonka vuoksi juoni tuntui niin yllätyksettömältä.

Siitäkin huolimatta Lukija oli mukava lukukokemus. Sen kieli oli miellyttävällä tavalla arkista, ei liian maalailevaa tai haaveilevaa, muttei myöskään liian lakonista. Tarinan kaari kulki hienosti ja loppu antoi selitystä alulle, vaikken lopultakaan täysin ymmärtänyt naisen motiiveja ja käytöstä.


Kirjailija: Bernahrd Schlink
Luettu kirja: Lukija (suom. Oili Suominen)
Alkuperäinen kirja: Der Vorleser
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1995
Sivuja: 224
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Turku-Vaasa junassa 2.4.2013
Arvostelu: ★★

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

873. Les Misérables – Victor Hugo

Vive la France, vive la révolution, vive l'amour, vive Victor Hugo!

Kurjat on nyt kovasti pinnalla tuoreen Hollywood-tapauksen ansiosta. Minäkin kävin tuon pätkän katsomassa kirjan ollessa vielä kesken ja pidin elokuvasta paljon. Kirja on kyllä ollut lukulistallani niin pitkään kuin jaksan muistaa, joten elokuva toimi lähinnä yllykkeenä lukea kirja lopultakin.

Jos olisin tiennyt, miten mahtava teos Kurjat on, olisin varmasti napannut sen hyllystä luettavaksi jo paljon aiemmin. Rakastan Pariisia, nautin romaaneista, joiden juonenkäänteet linkittyvät oikeisiin historiallisiin tapahtumiin ja pidän suuresti elävästä, kumpuilevasta kielestä. Senpä vuoksi Kurjat nousikin heti lempikirjojeni joukkoon.

Erityisen ihastuttavana ja mieleenpainuvana koin ne kohtaukset, joissa Marius käy Luxembourgin puistossa "tapaamassa" tai oikeammin tuijottamassa "Ursulaansa" eli Cosettea. Tuskinpa on kirjallisuuden historiassa kuvattu kovinkaan monta yhtä sympaattista rakastavaisten toisiinsa tutustumista. Yleisesti ottaen ikusena Pariisi-fanina oli hauska lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuva teos. Paikat tunnisti hieman huvittavista suomennoksista (esim. Invalidikirkko ja hallit) huolimatta.

En muista, koska viimeksi olisin niin ihastunut kirjan henkilöihin. Useimmiten Cosetten tyyliset naikkoset ärsyttävät ja Mariuksen tapaiset  miehet haukotuttavat minua, mutta jostakin syystä Hugo sai minut rakastumaan hahmoihinsa. Rakkaimmaksi hahmoksi minulle nousi Jean Valjean, joka kylläkin aiheutti pientä ärtymistä sukunimensä takia, se kun muistuttaa huomattavasti tyttönimeäni. Sen vuoksi jouduinkin joka kerta  lausumaan nimen ajatuksissani ranskalaisittain, jolloin se ei sekoittunut suomalaiseen sukunimeen.

Hieman harmittaa, että tämä lukemani suomennos on lyhennelmä alkuperäisestä, vaikea kuvitella mitä suomentaja on jättänyt pois. Toivottavasti ei ainakaan mitään juonen kannalta oleellista. Viimeisenä vielä vinkki kaikille, jotka tuskailevat Les Misérables-sanaparin lausumisen kanssa. Lukion lyhyen ranskan opintojen tuomalla varmuudella voin todeta, että jos ensimmäinen ja viimeinen s-kirjain ei kuulu, ollaan jo hyvin pitkällä. Suosittelen katsomaan vähintään elokuvan, mutta kirja on kyllä todellakin niitä, joiden ihan jokaisen pitäisi lukea elämässään!


Kirjailija: Victor Hugo
Luettu kirja: Kurjat (lyhennetty suomennos)
Alkuperäinen kirja: Les Misérables
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1862
Sivuja: 978
Mistä hankin: Kirjamessuilta antikvariaattiosastolta vuonna 2011
Missä ja milloin luettu: Junassa työhaastattelumatkalla Seinäjoelle ja kotona maaliskuussa 2013, luettu loppuun pääsiäisen pyhinä
Arvostelu: ★★
★★