sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

L. M. Montgomery: Pieni Runotyttö

Kävin eilen autioituneessa lapsuudenkodissani ja otin sinne mukaan Runotytön. Luonto valtaa ihmisen tilaa nopeasti, se on sekä surullista että lohduttavaa. Tuolla pihalla olen leikkinyt, lukenut, kasvanut, elänyt. Rakastan noita mäntyjä ehkä yhtä paljon kuin Emilia rakastaa Uuden kuun puita.
Syy-seuraussuhteiden jäljittäminen käy sitä mahdottomammaksi, mitä pidempään jokin asia on kulkenut elämässämme mukana. Esimerkiksi pitkissä ihmissuhteissa, oli se sitten ystävän, puolison tai sukulaisen kanssa, ei voi enää nähdä kuka omaksuikaan toisen tapoja tai ajatusmaailmaa. Sama koskee kaikkea muutakin mukanamme pitkään kulkenutta, harrastuksia, musiikkia, kirjoja.

Olen monesti ennenkin kertonut, miten lempikirjani lapsena (ja kenties edelleen) on Liisan seikkailut ihmemaassa ja siihen oleellisesti liittyvä John Tennielin synkän kiero fantastinen kuvitus. Se miten synkkyys lumosi minut on jättänyt voimakkaan muistijäljen. En kuitenkaan voi mitenkään sanoa, onko viehtymykseni kaikkeen synkkään saanut alkunsa tuosta kokemuksesta vai onko synkkyys enemmänkin sisäsyntyistä ja kirja vain sattui ensimmäisenä osumaan siihen oikeaan, jo olemassaolevaan hermoon.

Näille ajatuspoluille lähdin, kuin luin parin vuosikymmenen tauon jälkeen uudelleen lapsuuteni toisen suosikkikirjan, L. M. Montgomeryn Pienen Runotytön. Jos minun olisi pitänyt kuvata kirjan juoni, en olisi osannut sanoa siitä oikein mitään, tunnelman sen sijaan muistin vahvana. Heti ensimmäisillä sivuilla kuitenkin tajusin, että minähän muistan kaiken, jokaisen yksityiskohdan. Tunnelma sen sijaan oli muuttunut, se oli vähemmän taianomainen, arkisempi mutta hämmästyttävän tuttu. Se tuntui maadoittavan minut johonkin menneeseen, juuriini, jonnekin kauan sitten unohtuneeseen, mutta alitajunnassani hyvin elävään.

Emilia on runotyttö. Hän on herkkä, todella herkkä tyttö, jolla on kuitenkin voimakas oma tahto. Ihan kuin silloin lapsenakin, myös nyt kolmekymppisenä Emilia sekä ihastutti että ärsytti minua. Emilia tuntuu välillä olevan niin täynnä itseään, että häntä ei oikein jaksaisi. Sitten taas toisaalta samaistuin monessa asiassa häneen, siihen miten hän näkee kaikkialla kauneutta, toisinaan pakahduttavaa sellaista, miten hän prosessoi asioita sanojen kautta. Kirjan alkupuolella Emilia toteaa jostakin asiasta, että jos hän ei puhu siitä tai kirjoita siitä, tuo asia jää vaivaamaan häntä ikuisesti. Sellainen olen minäkin, sanojen on pakko päästä ulos tai ne jäävät sisälle ja kasvavat möykyksi.

Muistin että mystisillä teemoilla olisi kirjassa ollut paljon isompi osuus, se ehkä kertoo siitä, että aikuisena tulkitsin ne eri tavalla. Emilia saa "leimahduksiaan", saa tapetin kuviot tanssimaan ja näkee Tuulen tytön leikkivän puiden latvuksissa. Lapsena ehkä ajattelin ne selittämättömiksi asioiksi, nyt näin ne herkän lapsen mielikuvituksena. Emilia oli myös paljon vähemmän sellainen eteerinen kiltti runotyttö kuin muistin. Oikeastaan kirjan suomennos on huono, sillä runotyttö-sana kuvaa lopulta Emiliaa huonosti. Hän on vahva, yllättävänkin anarkistinen mutta kiltti hahmo. Todella samaistuttava.

Mielenkiintoisinta tällä pitkän ajan jälkeen tapahtuneella lukukokemuksella oli etenkin se, miten olen päässyt etääntymään Emiliasta sen verran, että pystyn tarkastelemaan häntä ulkopuolisena. Lapsena muistan kokeneeni Emilian itselleni tärkeäksi hahmoksi, mutta en oikein pystynyt näkemään miksi. Varmasti ajattelin jotakin sen suuntaista, että omat outouteni eivät ehkä ole niin outoja, kun on tuollainen kirjan (toki kuvitteellinen) tyttö, joka myös kokee asioita noin voimakkaasti. Nyt kuitenkin tajusin todella vahvasti, että Emilia on tarjonnut minulle tärkeää vertaistukea. Haavemaailmoissaan elävälle herkälle tytölle ei löytynyt koulumaailmasta samanhenkistä ystävää, joten alitajuntaisesti toisen samanlaisen löytäminen kirjasta on ollut varmasti todella tärkeää. Ja se syy-seuraussuhde: en voi mitenkään tietää, mitä tapojani ja ajatusmaailmaani olen lopulta omaksunut Emilian maailmasta.

Hieman hätkähtäen tajusin senkin, että kenties se, miten kirjassa kuvataan kuolemaa, on jotenkin auttanut minua siinä, mitä tapahtui muutama vuosi sen jälkeen kun lakkasin lukemasta kirjaa. Emilian tarinassa on vahvasti esillä se, että vaikka hänen isänsä onkin kuollut, isä on kuitenkin jollakin tavalla läsnä hänessä ja hänen tekemisissään. Emilia kirjoittaa hänelle kirjeitä, kertoo asioita kuten ennenkin. Kirjassa usein myös mainitaan, miten Emilia muistuttaa tiettyjä sukulaisiaan ja isäänsä. Näkökulma kuolemaan ja sukupolvien ketjuun onkin yllättävän luonnontieteellinen eikä pelkästään uskonnollinen, joka on aika poikkeuksellista tuon ajan kirjallisuudessa.

Olen puolivakavissani harkinnut, että mitä jos siirtäisi muutaman vanhan kotipihan kiven nykyiselle kotipihalle.
Aika näkyy kirjassa, valitettavasti ja onneksi. Tuon ajan luokkayhteiskunta, uskonnon voimakas läsnäolo ja naisen asema näkyvät kirjan sivuilla mutta toisaalta niin näkyy myös viehättävä vanhanajan maaseutuelämä ja verkkaisuus. Kirja on monilla tavoin vanhentunut ja vanhanaikainen mutta silti taas osin yllättävän moderni. En tiedä lukevatko nykyajan lapset enää näitä klassikko-tyttökirjoja, minuakin koulukaverit pilkkasivat 90-luvulla näiden lukemisesta, mutta Emilian tarinan soisi jatkuvan myös tulevien sukupolvien mielissä.

Unelmien aika -blogin Johanna luki Pienen Runotytön samaan aikaan kuin minä, heinäkuun lukumaratonilla. Minua sekä huvitti että hiukan järkytti, kun hän totesi Instagramissa, että lukemisesta oli pakko pitää hiukan taukoa, sillä "Emilian maailma oli niin avoin ja tarkkanäköinen. Hän koki kaiken suurilla tunteilla." Niin, tässä ehkä se syy, miksi Runotyttö-sarja on ollut minulle niin tärkeä. On ihanaa, kun löytää jonkun yhtä vahvasti elävän, vaikka hän onkin fiktiivinen. Todellisessa elämässä me suurten tunteiden ihmiset taidamme olla vähän raskaita lähipiirille. Onneksi on kuitenkin kauneutta, luontoa, musiikkia, kirjallisuutta, haavemaailmoja, joihin upputua ja joissa riittää loputtomasti ihasteltavaa ja seikkailtavaa meille runotytöille. Emilian tarina jatkuu vielä kahden jatko-osan verran, odotankin mielenkiinnolla miten tulen kokemaan nuo kirjat, joissa Emilia on vanhempi.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Fedor Dostojevski: Idiootti


Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Blogistanian lukumaraton 13.7.2019 (päivittyvä postaus)

Lauantai klo 20:00

Myöhään meni, mutta nyt on satavuotisjuhlat juhlittu ja lukumaraton pääsee starttaamaan! Kuvan nappasin ennen juhliin lähtöä, lahjaksi vein tuon maljakon ja kotipihalta kerätyt kukat. Päivä on ollut yhtä menoa joten saa nähdä nukahdanko heti, kun hetkeksi rauhoitun. Aloitan Idiootilla, joka on nyt sivulla 720. Tavoitteena on lukea se loppuun.

Klo 22:39

Luin Idiootin loppuun, 165 sivua. Se oli kyllä hyvä kirja mutta olisi voinut olla huomattavasti tiiviimpi. Kahvitankkaus, jonka suoritin heti ensimmäisellä lukutunnilla, näemmä toimi. Ainakaan nyt ei väsytä. Aloin oikein miettiä, miten silloin lapsena / nuorena jaksoin lukea aamuyöhön asti? Nyt Korpisoturi houkuttelee minua, kokeilen seuraavaksi kirjaksi sitä.

Klo 1:03 (sunnuntai)

Luin Korpisoturia 80 sivua. Tähän mennessä olen vaikuttunut, onpa ihan minun kirjani! Päässä soi Mokoma: raja tulee vastaan / tässä omani ja tahdon levätä / tahdon silmät ummistaa. Palaan siis huomenna, ehkä muutaman sivun jaksan vielä lukea. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 245

Sunnuntai klo 8:07


Taitaa olla niin, että jos haluaisin lukea koko yön, minun pitäisi ensin nukkua koko päivä. Aamu on niin kaunis, että ehkä kunnon yöunet olivat kuitenkin oikea ratkaisu. Tulin terassille aamupalalle Korpisoturin kanssa. Yhteiskunnan tuhoon varautua Ahma on oikein mainiota seuraa ja kirja ahmittava.

Klo  10:23

Luin Korpisoturin loppuun, se oli hyvä! Seuraavaksi jatkan kesken olevalla Coraline-sarjakuvalla, jossa olen nyt sivulla 98.

Sivuja luettuna: 422

Klo 11:37

Luin loppuun Coralinen, olipas se hieno. Tarina on Neil Gaimanin, joten mitäpä muuta siltä voisi odottaa. Kuuntelin myös aamulenkillä puoli tuntia äänikirjaa, Keskusteluja ystävien kesken. Kohta taitaa tulla elämä väliin, rautakauppareissu odottaa, mutta ehkä aloitan vielä vähän Runotyttöä. Maratonin tavoite on nyt hyvin saavutettu, olen lukenut loppuun kaksi kirjaa ja yhden kokonaan.

Sivuja luettuna: 510
Äänikirjaa kuunneltu: 29 min

Klo 13:30

Luin 50 sivua Pientä runotyttöä. Ihmettelen miten hyvin muistan tämän! Kuuntelin myös puoli tuntia lisää äänikirjaa. Nyt sinne asioille, saattaa olla että en pahemmin enää ehdi lukea tänään, mutta varsin onnistunut maraton on jo nyt!

Sivuja luettuna: 560
Äänikirjaa kuunneltu: 60 min


Yhteenveto lukumaratonista (muokattu 15.7.)

Sivuja luettu: 612
Äänikirjaa kuunneltu: 3 h 50 min

Maratonilla loppuun luetut kirjat:
Dostojevski: Idiootti
Gaimab & Russell: Coraline (sarjakuva)

Maratonilla kokonaan luetut kirjat:
Gustafsson: Korpisoturi

Maratonilla aloitetut kirjat:
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (äänikirja)
Montgomery: Pieni Runotyttö

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hulluuden rajamailla: Blogistanian lukumaraton 13.7.2019


Blogini alkuvuosina, tarkemmin elämäni ajanjaksona, joka tunnetaan pimeinä ja synkkinä Pohjanmaan vuosina, osallistuin erilaisiin lukumaratoneihin ahkerasti, pari kertaa vuodessa. Edellisen kerran olen näemmä osallistunut tällaiseen 24 tuntia kestävään lukusuoritukseen yli kaksi vuotta sitten. Aiemmat suoritukseni löytyvät täältä.

Olin kyllä noteerannut, että kirjabloggaajien perinteinen blogistanian lukumaraton lähestyy, mutta en ajatellut osallistuvani siihen. Jokin kuitenkin naksahti päässä ja huomasin kerääväni kirjapinoa, katselevani hyllyä vähän sillä silmällä. Haastetta emännöi tällä kertaa Unelmien aika -blogin Johanna. 

Oikeastaan idea osallistumisesta tuli siitä, kun yksi asia, jonka haluaisin vielä tehdä kesälomallani, on lukea koko päivä tai kaikkein mieluiten läpi yön, ihan kuin lapsuuden kesäloman parhaina hetkinä. Nyt kun olen lomalla, miksi siis en toteuttaisi tätä ajatusta maratonin  merkeissä. Huomenna iltapäivällä on juhlittavana yhdet 100-vuotisjuhlat (kuinka usein sellaisille pääsee osallistumaan!), mutta illaksi ei ole mitään suunnitelmia, joten aloitan maratonin juhlista kotiuduttuani ja jatkan sitten 24 tuntia siten, että lukuaika päättyy sunnuntai-iltana.

Elämäni on viime aikoina ollut aikamoista ex tempore -seikkailua, joten en mene takuuseen, etteikö jotakin yllättävää voisi ilmaantua, jolloin maraton jää toteutumatta tai ainakin typistyy. Joskus aiemmin olen oikeasti suorittanut lukumaratonia niin, että olen asettanut kovia tavoitteita, nyt enemmänkin ajattelin katsoa, ehtisinkö lukemaan ja miten paljon.

Kuvassa olevista kirjoista Idiootti on kesken noin sadan sivun verran, Coraline-sarjakuva on puolessa välissä. Tavoitteena on ainakin lukea ne loppuun. Pieni runotyttö on ollut tarkoitus lukea pitkästä aikaa uudestaan, muut kirjat (Huumeasema Zoo, Jeppis 2 ja Korpisoturi) kiinnostavat paljon ja ovat keskenään tarkoituksella aika erilaisia. Lisäksi minulla on käytössä BookBeat ja sen loputtomat äänikirjavalikoimat sekä lähes yhtä loputtomat kirjahyllyni, joista saattaa löytyä jotakin houkuttelevampaa. Saa siis nähdä, miten minun käy! Päivitän lukumaratonkuulumisia myös blogiin eli palaan asiaan huomenillalla, jos/kun maraton silloin starttaa.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Tommi Liimatta: Jeppis


Tämä tarina sijoittuu 90-luvun loppupuolen Laitilaan, tarkemmin sanoen pienen maalaiskaupungin kaikkein kauimmaiseen, kaikkein mettäisimpään perämettään. Siellä Mari, ala-asteikäinen hirveän kiltti ja kamalan tunnollinen tyttö, katsoo televisiosta kaikki musiikkiohjelmat, joita sieltä tulee. Perhe on köyhä, kuten monet perheet laman jälkimainingeissa ovat, mutta jouluksi on ostettu moderni ihme, cd-soitin, jollainen kaikilla Marin kavereilla on jo pitkään ollut. Cd-levyihin tosin ei oikein ole varaa, mutta neljä vuotta vanhempi Juha-serkku, joka asuu ihan oikeassa kaupungissa, tuo lainaan levyjä (jotka silloin olivat ihan vain sen ajan musiikkia, mutta jotka nykyisin tunnetaan ysärimusiikkina) jotka saadaan nauhoitettua soittimella c-kasetille. C-kasettien määrä on rajallinen ja pitää tarkkaan harkita, mitä niille nauhoittaa. Radiosta ei kuulu montaa kanavaa ja on aina juhlaa, jos jokin vähän parempaa musiikkia soittava kanava, kuten Kiss FM, sattuu kuulumaan.

Laitilan kirjaston alakerran pieni cd-levykokoelma on Marille oikea aarreaitta. Sieltä hän aina lainaa pinon levyjä, kun sattuu pääsemään kirjastoon. Hän rakastuu muun muassa sellaisiin yhtyeisiin kuin The Offspring, CMX, Nirvana ja The Smashing Pumpkins. Samaan aikaan Mari on kuitenkin todella kova Spice Girls -fani, se kun on ainoa bändi, jota hänen kaverinsa - tytöt joiden seurassa hän tuntee olevansa aina vääränlainen - kuuntelevat. Kirjaston levyistä todella moni tuottaa pettymyksen: sellaiset todella kuuluisat yhtyeet kuin Guns n' Roses tai Kiss tai Iron Maiden ovat vain rasittavaa kilinää. Mari jatkaa aktiivisesti musiikkiin tutustumista ja siitä intoilua, vaikka hänellä ei olekaan oikein ketään kenen kanssa jakaa intonsa - onneksi sentään hänen isosiskonsa pitävät joistakin samoista bändeistä. Tyttö elelee pitkälti yksinään haavemaailmoissaan.

Toinen tarina kertoo 80-luvun jälkipuoliskosta ja sijoittuu Jeppikseen eli Pietarsaareen, Pohjanmaan rannikolle. Siellä Tommi-poika, menevä mutta kiltti koululainen, leikkii illat naapurikerrostalojen poikien kanssa. He virittelevät ansoja metsään, rakentavat lumilinnoja ja majoja, leikkivät pikkuautoilla, ajavat pyörillä krossiajoa, kokeilevat rajojaan ja vanhempien ja opettajien hermojen kestävyyttä. Tommi tykkää Abba-yhtyeestä, kunnes sattumalta yksi hänen kavereistaan perehdyttää hänet Kiss-yhtyeen, noiden rajujen maskimiesten, saloihin. Tommi tajuaa, että maailma on täynnä hyvää musiikkia, bändejä joihin pitää tutustua. On yhtyeitä ja lauluja ja sitten taas bändejä ja biisejä.

Abba-aika unohtuu ja uusi maailma aukeaa. Parasta on saada kylään kaveri, jolla on Kissin levy, älppäri, jota ei itsellä vielä ole ja jos hyvä tuuri käy, sen saa nauhoitettua itselle c-kasetille. "Tyhjiä kasetteja ei koskaan ole liikaa - hyvää musiikkia on enemmän kuin tiesin." Ikinä ei ole yksinäistä, kavereita on kaikkialla. Musiikkiluokkaa käyvä Tommi elää musiikista ja hänellä on aina joku, jonka kanssa vaihtaa kokemuksia uusista biiseistä.

Ensimmäinen tarina on omani, toisen tarinan luin juuri Tommi Liimatan Jeppis-romaanista. Sanomattakin lienee selvää, että löysin romaanista paljon tuttua, paljon samaistumispintaa. Prosessi jossa nuori ihminen, lapsi vielä, rakastuu pysyvästi (rock-)musiikkiin, on kiinnostava. Se taitaa useimmiten tapahtua juuri tuossa iässä, esiteininä, elämänvaiheessa jossa lapsi alkaa hahmottaa identiteettinsä, erkaantuu vanhemmistaan, ottaa itsenäisyyden ensiaskelia. Tuossa iässä on myös hyvin altis vaikutteille. Tommin tarina ei tosiaan ole ensimmäinen tarina jonka olen lukenut siitä, miten aikuinen mies kertoo löytäneensä raskaan musiikin ala-asteikäisenä, kun kaverit kuuntelivat sitä. Esimerkiksi Marko Annala kertoo Värityskirjassa vastaavan tarinan. Juuri viime viikolla kerroin aina kadehtineeni tällaisia kaveriporukoita, nyt kohtasin taas saman kateuden aiheen.

Olen aiemmin lukenut myös vähän vastaavia pikkutarkkoja lapsuudenkuvauksia ja ihastunut niihin. Knausgårdmainen filminauhankaltainen tarkkuus on kerrontatapa, joka kiehtoo minua aina: kirjailija ei millään voi muistaa lapsuutensa tapahtumia, keskusteluja ja yksityiskohtia näin tarkasti, mutta kerronta tuntuu niin aidolta, täsmälliseltä ja raikkaalta, että lukija ei ymmärrä miten tämä voisi olla keksittyä. Ainakin minun päässäni lapsuusmuistot tuntuvat enimmäkseen välähdyksiltä, yksittäisiltä muistikuvilta tapahtumista, joiden säilyminen muistoissa vaikuttaa olevan ihan sattumanvaraista. Toisaalta juuri tuosta ajasta on vahva tunnelma, tieto siitä, että kaikki tuo on alitajunnassani ja elää minussa edelleen, en vain osaa kaivaa sitä tarkemmin esiin.

En olisi varmaan ikinä päätynyt lukemaan Jeppistä, ellei Levykauppa Äx olisi ovelasti mainostanut sitä minulle Facebookissa. Kansikuva ei ole kaikkein huokuttelevin, mutta nyt kirjan luettuani ymmärrän, että eipä siihen olisi sopinut mikään toinen kuva yhtä hyvin. Jeppis oli mahtavaa ajankuvaa, johon parhaiten samaistuvat varmasti 70-luvulla syntyneet, mutta jossa on paljon tuttua myös meille ysärilapsille. Etenkin jos on elänyt lapsuutensa perämettässä, jossa elämää leimasi tylsyys, joka toisaalta pakotti luovuuteen. Taas muuten mietin sitä, mitä nykyinen puhelinriippuvuus ja viihdetulva tekee lapsen aivoille! Autointoilut ja muut poikamaiset jutut ovat varmasti myös kiinnostavampaa luettavaa niistä kiinnostuneille, itse nautin eniten juuri musiikkikuvauksista sekä siitä, miten Liimatta kuvaili tuon ajan Pietarsaarta, ilmapiiriä ja koulumaailmaa. Pietarsaaressa olen itse käynyt vain työasioissa, hauska yksityiskohta oli mm. se miten kirjassa mainittiin pariin otteeseen minulle tutuksi tullut ampumarata. Ajankuvaan liittyy oleellisesti myös maailmaa järkyttäneet tapahtumat kuten Tsernobylin ydinonnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama.

Jeppis ei ole mikään juonellinen, perinteisellä tavalla älykäs romaani, vaan se on nimenomaan hevinkuunteluromaani kuten sitä kirjan takakannessakin tituleerataan. Se on kuitenkin mahdottoman erinomainen teos omassa sarjassaan, nautittava ja jotenkin rentouttava lukukokemus, hauska ennen kaikkea. Tommi (joka kai on Liimatta itse) on mainio tyyppi, rajoja kokeilevana mutta vanhempiaan kunnioittavana ja rakastavana poikana hurjan symppis. Ikä jossa vielä leikitään legoilla ja hypitään kilpaa keinuista, mutta toisaalta leikitään aikuisia, on kuvattu hurjan hienosti ja elävästi.

En oikeastaan tiedä miksi minua niin harmittaa se, ettei minulle ole ennen aikuisikää ollut porukkaa, jossa keskustella musiikista, pääasia kai lienee se, että löysin musiikin tuolloin ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Raskaan musiikin ystävänä olen monesti koittanut opetella tykkäämään kasarihevistä, sillä siitä pitäminen tuntuu kuuluvan rock-yleissivistykseen. Olen lukuisia kertoja ennenkin tullut tulokseen, että kasarihevi taitaa olla sukupolvikokemus, jos on kasvanut sen kaiken keskellä, on musiikkiin oppinut eri tavoin kuin ei-aikalaiset, ehkä sama koskee myös sitä 90-luvun eurotrancea. Jeppis oli loistava todiste siitä, että teoriani on oikea.

Jeppis päättyy kevääseen 1987, se oli poikkeuksellisen kylmä kevät ja silloin minä synnyin. Tuntuu että Tommin tarina pääsi vasta vähän alkuun, lupaava muusikko ja sarjakuvapiirtäjä otti vasta hapuilevia ensiaskeleitaan, joten on aika ihanaa, että minulla odottaa lukemista Jeppis 2. Se näyttää käsittävän vuodet 1987-1990 ja sen kannessa silmälasipäinen Tommi on jo aika paljon riiviömmän näköinen kaveri kuin ensimmäisessä osassa. Innolla siis odotan, millaisia seikkailuja tapahtuu Jeppiksessä kasarin loppuvuosina.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. kuvassakin näkyvä Nirvanan Nevermind-albumi, Behemothin Demigod-albumi sekä Bloodred Hourglassin Godsend-albumi, ei sitten lainkaan kasarihevi.

Kirjailija: Tommi Liimatta
Luettu kirja: Jeppis (Like, 2014)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Oma ostos Levykauppa Äxästä
Arvostelu: ★★★

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi

Pelikortit suoraan lapsuudestani, joka muuten oli 90- eikä 60-luvulla toisin kuin voisi päätellä.
Tämä teksti kertoo ennemmin tai myöhemmin Minja Koskelan kirjasta Ennen kaikkea feministi, jonka luin kesäkuussa. Sitä ennen kuitenkin pitkä johdanto, tavaramerkkini:

Festarit, nuo onneni lähde ja elämäni valo! Niillä on tullut nyt kierrettyä pari kesäkuista viikonloppua ja ai, miten olenkaan siitä nauttinut. En oikeasti tiedä, milloin olisin onnellisempi kuin kuunnellessani lempibändiäni livenä kesäillassa muiden musiikkifanien kanssa. Tuska loppui sunnuntaina ja seuraavat tiedossa olevat festarit olisivat vasta elokuussa: kokonaisen päivän jaksoin mutta tänään sorruin ja ostin liput John Smith Rock -festareille.

Festarit ovat saaneet minut myös ajattelemaan kaikenlaista. Olen miettinyt itsekkyyttä, sitä mitä itsekkyys oikeastaan on ja että miten kieroutunutta on, että tunnen tekeväni väärin, kun itsekkäästi (?) haluan viettää kesäviikonloput mahdollisimman pitkälti festareilla, vaikka tiedän tekeväni kerrankin juuri oikein. Jälkeenpäin kun olen tajunnut monen asian suhteen, että olisi vain pitänyt mennä ja elää, eikä ajatella jatkuvasti muiden kautta, mitä minun kuuluisi tehdä. Tästä pääsin ajatukseen, miten eri asia olisi lähteä rock-festareille yksin, kun on nainen kuin jos olisi mies. Tai en tiedä, olisiko se oikeasti yhtään eri juttu, mutta se ajatusmaailma, jonka kohtaan tämän asian suhteen monilta eri tahoilta, tahtoo niin kertoa.

Mietin myös rock-musiikin miesvaltaisuutta, sitä miten jälleen uutisoitiin kuinka monet suomalaiset festarit suosivat niin paljon miesesiintyjiä ja lavalle pääsee vain vähän naisia. Tätä asiaa sivusi myös Minja Koskela. On kuitenkin aika epäreilua, jos Tuskan kaltaista raskaan musiikin tapahtumaa syytettäisiin naisartistien syrjimisestä. Itse rakastan metalliani tummana (inhoan kasarihevin kiekumista!) ja laulajalla nyt vain on paljon väliä. Mahtavaa, että bändeistä löytyy taitavia naisörisijöitäkin, Tuskassa esiintynyt Jinjer ja Arch Enemy, jota lähden katsomaan Laukaalle, nyt pari mainitakseni. Se miksi soittajissa ei ole enempää naisia, on taas eri asia. Ehkä se tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Itsehän olen aina kadehtinut niitä (miesten) kaveriporukoita, joissa kaikki soittavat kitaraa ja kuuntelevat musiikkia ja oppivat toisiltaan ja perustavat bändejä -  ei ole tullut minulle vielä vastaan sellaista porukkaa, vaikka yläasteelta asti olen siitä haaveillut.

Kirjoitin hiljattain Liv Strömquistista ja siitä, miten minua vähän ahdistaa se kupla, johon hänen kirjansa liittyvät. Samaisessa kuplassa pyörin myös Koskelan kirjan kanssa. Koskela mainitsee usein itsekin internetin ja sen, millaista keskustelua sosiaalisessa mediassa feminismistä käydään. Se maailma ahdistaa ja myös jotenkin kyllästyttää minua, mutta tartuin silti kirjaan, sillä aihe on niin kiinnostava. Ja feminismiä olen myös miettinyt paljon viime aikoina (mitäköhän en olisi miettinyt?).

Koskelan kirjassa on paljon asiaa mm. neljännen aallon feminismistä, jolla tarkoitetaan intersektionaalisuutta sekä jo mainitusta nettimaailmasta. Nämä aiheet tuntuvat vierailta ja etäisiltä. Itselleni kirjan parasta antia olivatkin arkiset kuvaukset ja havainnot siitä, millaisia sukupuolittuneita, helposti havaitsematta jääviä, rakenteita on suomalaisessa yhteiskunnassa ja se miten Koskela avasi niitä henkilökohtaisilla esimerkeillä. Olen hänen ikäisensä, aika samanlaisessa elämäntilanteessa oleva nainen, joten samaistumispintaa löysin paljon.

Kun tein monta vuotta reissutöitä toisella puolella Suomea, sain kohdata paheksuntaa siitä, että koska oikein ajattelin palata pysyvästi Turkuun. Kukaan ei olettanut, että mieheni olisi muuttanut minun töideni vuoksi Pohjanmaalle (en toki sinne olisi halunnut itsekään jäädä pysyvästi, mutta periaatekysymys!). Lastenhankkimiskysymyksiä satelee säännöllisesti minulle, ei ikinä miehelleni ja tämä korostui häiden jälkeen lähes raivostuttavalle tasolle. Suvun talkoissa naisten oletetaan kokoontuvan keittiöön ruuanlaittoon, vaikka minä olisin mieluummin siellä pihatöissä, illanistujaisissa usein sama juttu, jako tapahtuu sukupuolen, ei kiinnostustenkohteiden mukaan. Kokouksissa joissa olen ainoa nainen, totta kai minä kirjoitan kokousmuistion. Ja niin edelleen. Pieniä asioita, jotka kuitenkin ärsyttävät. Olen myös muistellut - en niin lämmöllä - kerhotätiä, joka tuli kiukkuisena kieltämään, kun leikin "poikien leluilla". Tässäkin pitää muistaa se, että homma toimii myös toisin päin: olen esimerkiksi ihmetellyt sitä, jos työporukalla lähdetään jonnekin autolla, miesten oletetaan aina toimivan kuskeina.

Pidin siitä, että kirjassa on selvästi nähtävissä Koskelan tutkijatausta. Termit selitetään auki, argumentointi on vahvaa ja lähteitä runsaasti. Siinä oli ehkä jopa liikaa sisältöä kirjan pituuteen nähden, osa asioista käsiteltiin varsin pintapuolisesti ja välillä tuli tunne, että asiasta toiseen, henkilökohtaisesta yleiseen, siirtyiltiin vähän turhan vauhdikkaasti. Paljon oli myös asiaa, josta en ollut samaa mieltä tai josta en saanut irti oikein mitään, mutta paljon myös nyökyttelin ja samaistuin. Ennen kaikkea feministi on tärkeä herättelevä kirja ja hyvä katsaus siihen, mitä feminismistä ja tasa-arvosta tulee tietää. Ironista on se, että niiden joiden ennen kaikkea pitäisi lukea kirja, eivät sitä varmasti tule lukemaan. Kirjan merkittävin lukijakunta tietänee nämä asiat jo etukäteen. On kuitenkin tärkeää, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan, asioita pöyhitään ja pidetään ääntä. Vaikka ehkä pitäisi, minä en ole ennen kaikkea feministi, mutta liputan täysillä heidän puolestaan jotka ovat!