sunnuntai 2. helmikuuta 2025

Tammikuun kuulumisia

Näkymä työpaikan ikkunasta.

Hei rakas blogipäiväkirjani, minullahan tosiaan on tällainenkin paikka, minne kirjoittaa! Kirjajuttujen painopisteen siirtämistä takaisin blogiin olen harkinnut jo pitkään. Kirjasome on kasvanut liian isoksi, hektiseksi ja liikaa aikaa vieväksi. Vaikka kirjagram on tuonut elämääni valtavasti hyvää, olen jo pidempään miettinyt, että aika aikaansa kutakin. Korona-ajan ja vauva-arjen yksinäisyyden täyttämisestä lähtenyt aktiivinen Instagram-kauteni jäi päälle pidemmäksi ajaksi kuin se tuntui hyvältä. Nyt kiehtoo ajatus hitaammasta kirjamediasta, alkuperäisestä rakkaudestani pitkiin blogiteksteihin. Myös se ajatus kiehtoo, että en edes tiedä, lukeeko kukaan tätä koskaan. Instagramin suuri yleisö toki on myös asia, josta olen kiitollinen, mutta minulle sopii paljon paremmin ajatus, että kirjoitan vain itselleni, en sadoille tai tuhansille somekäyttäjille, joiden reaktiot ja viestit tulvivat minulle välittömästi.

Siksipä siis Instagramissa tapahtunut pienimuotoinen joukkopako (valtaapitävien suuruudenhullujen ukkeleiden vuoksi) tuli hyvään saumaan, se oli minullekin viimeinen merkki hiljentää tahtia. Tilini aion pitää siellä jatkossakin, mutta huomattavasti vähemmän aktiivisena. Ehkä vinkkaan siellä uusista blogikirjoituksista, tai sitten en. Mielenkiinnolla seuraan myös, kasvaako jostakin toisesta somealustasta iso kirjayhteisö. Sehän on fakta joka tapauksessa, että minkään alustan voittokulku ei ole ikuinen.

Sateisen tammikuun Turku. Joki hädin tuskin pysyy uomasssaan.

Mutta se somesta. Oikeassa elämässä vuosi on alkanut varsin mukavissa merkeissä. Aloitin uudessa työpaikassa ja uudenlaisessa roolissa. Se jännitti ja olin valmistautunut olemaan aivan poikki. Tammikuu meni kuitenkin mukavammin ja kivuttomammin kuin olisin voinut ikinä ajatellakaan. Vaihtamalla paranee tai ainakin nyt tuntuu käyneen niin. On ihanaa tehdä uusia asioita, tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin. Yhtä ihanaa on huomata, että sittenkin osaa aika paljon, että ehkä tuli valituksi työhönsä ihan syystä. Vaihtamalla näkee myös menneisyyteensä kirkkaammin, ja minä näen siellä nyt paljon syitä siihen, miksi olen voinut niin huonosti.

Vaikka en ole ollut niin poikki kuin etukäteen arvelin, olen kuitenkin tehnyt vähemmän muita arkielämän asioita kuin töitä. Luin vain kolme kirjaa, Serj Tankianin muistelmat, Kimmo Ohtosen Pohjolan naalin tarinan ja Margaret Atwoodin Kissansilmän, josta kirjoitinkin eilen. Kuunnellut olen yllätyksekseni mm. David Guettaa ja ei niin yllätyksekseni Mokomaa. Mokomaa pääsen katsomaan ensi perjantaina, vuoden ensimmäiselle keikalleni! Kaikkein suurin kuunteluyllätys on se, että koukutuin Erika ja Irene Naakan Naakkavalta-podcastiin. Minähän en kestä podcasteja (kirjallisuuspodit ovat poikkeus), sillä se on turhaa leikkaamatonta höpinää, joka on enemmän tai vähemmän epäaitoa. Naakkavallan koukuttavuus onkin ehkä siinä, että se tosiaan on aitoa, sisarusten poukkoilevaa juttelua. Nyt odotan perjantaita myös siksi, että silloin tulee uusi jakso.

Uusi sohva, perintötuoli, pappakoira.
Tammikuista talviretkeilyä ennen vesisateita.

Tammikuussa myös liikuin paljon ja se oli ihanaa. Aloitin Juoksuklubin kurssin, jossa kuulokkeista minulle kerrotaan, miten ja milloin pitää juosta. Se sopii nykyiseen mielentilaani oikein hyvin. Olen aiemmin tehnyt Storytelistä Juoksuklubin juoksu- ja kävelykurssit, jos ei halua ostaa kurssia, suosittelen kokeilemaan näitä. Liikkumisen vastapainona olen nauttinut uudesta sohvastamme, jonka hankkimista harkitsimme vuosia. Nyt meillä on kirjaimellisesti sohvannurkka, on muuten maineensa veroinen.

Vaikka 4-vuotiaan kanssa on toki melkoista vääntämistä aiheesta kuin aiheesta, elämä on nyt täynnä tosi ihania hetkiä. Yksi parhaimmista oli se, kun aloimme lukea lapsen nimikkokirjaa, jossa siis seikkailee hahmo, jolla on sama nimi kuin hänellä. Se oli iso juttu, kun lapsi huomasi kannesta tutun nimen. Iltojen pitenemistä odotan etenkin siksi, että sitten ehtii työpäivän jälkeenkin kunnolla metsään. Lähiretkeilyä olemme harrastaneet myös talvella, mutta kevään retkeilyjen alkamista odotan hurjasti. Moni haaveilee ulkomaanmatkoista, minä haaveilen matkasta Somerolle! Häntälän notkot ovat vielä näkemättä.

Vuoden 2025 ensimmäisen kuukauden päätti lehtopöllön huhuilu lähimetsässämme. Helmikuu alkoi ihmeellisellä valolla. Pianhan kevät on jo täällä, mutta sen odottamisen sijaan koitan keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, vielä hetken kanssamme hiipivästä hämärästä ja hitaudesta.

lauantai 1. helmikuuta 2025

Margaret Atwood: Kissansilmä

Kissansilmä on marmorikuula, jonka sisällä sameina heijastumina näkyy koko eletty elämä, kaikki kirkkaat ja hämärtyneet muistot. Olen lukenut Margaret Atwoodilta viiden tähden kirjoja (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja) ja sellaisia ihan kivoja (olen unohtanut niiden nimet). Jostakin syystä odotin, että Kissansilmä olisi myös enemmänkin sitä ihan kiva -osastoa, mutta sain yllättyä iloisesti. Tyrmistyä suorastaan. Kissansilmä oli upea tammikuinen hidas matka alitajuntaan ja lapsuuteen, se on romaani muistoista ja muistamisesta, taiteesta, ihmissuhteista ja elämästä.

Kissansilmä kertoo taiteilijasta, tai maalarista, Elainesta. Tarina etenee kerrostumissa ja takaumissa, lapsuus ja nykyhetki kerrostuvat ja limittyvät saumattomasti. Elainen lapsuudenystävät ja etenkin tyttö nimeltä Cordelia ovat tärkeässä roolissa kaikissa aikatasoissa. Oikeastaan ystävä on sanana liioittelua, tyttökolmikko elää omituisessa suhteessa, jossa ystävyyttä ei oikeastaan ole, on vain riippuvuutta, alisteisuutta ja arvostelua. Sydämeni särkyi, en muista lukeneeni tällaista nuorten tyttöjen elämän kuvausta ennen. Tyttöjen ystävyys kuvataan toistuvasti kirjallisuudessa puhtaana ja kauniina, tällainen lähes väkivaltaa muistuttava sosiaalinen kuvio ei taida kuitenkaan olla harvinaisuus ja itsekin sen tunnistin kivuliaasti.

Ennenkin olen Atwoodin kohdalla todennut sen, että jokin hänen kirjoitustavassaan osuu suoraan alitajuntaani ja herättää siellä esiin erilaisia aisteja. Kissansilmä ei ollut tuoksuiltaan tai väreiltään minulle yhtä voimakas kuin vaikkapa Nimeltään Grace, mutta sen tutut asiat hätkähdyttivät toistuvasti. Luulin näiden asioiden olevan yksityisiä ja vain minua koskevia, miten Atwood voi kirjoittaa niistä? Hauskana esimerkkinä vaikkapa taidenäyttelyn nainen, joka sanoo: "Ovat nämä ainakin erilaisia." Minun mummuni tapasi sanoa "On ainakin erikoinen" asioista, joista hän ei selvästikään pitänyt. Rakastin lapsuuskuvauksia, ajomatkoja täynnä bensiinin ja kuuman ilman tuoksua, sitä kuinka muistot ja niiden muuttuva ja mystinen luonne kuvataan.

Kissansilmää lukiessani taisin oivaltaa jotakin siitä, mikä minua lukijana kiehtoo kaikkein eniten: romaani on tavallaan arkinen, tavallaan juonellinen ja täysin ymmärrettävissä, mutta lopulta kuitenkin olo jää hiukan hämmentyneeksi, hiukan epävarmaksi. Taianomaisuuden verkon kutominen romaaniin ei ole helppoa, mutta kun sen osaa tehdä mestarillisesti, kirja nousee aivan uudelle tasolle. Kissansilmä on pinnalta kova, kuin Elainen ja Cordelian suhde, mutta sen sisällä piilee pehmeys, arvoituksellisuus, unohdus.

"Kukaan ei mainitse mitään tästä puuttuvasta ajasta paitsi äitini. Silloin tällöin hän virkahtaa: -Se vaikea aika joka sinulla silloin oli. Olen ihmeissäni. Mistä hän oikein puhuu? Minusta nämä viittaukset vaikeisiin aikoihin tuntuvat jotenkin uhkaavilta, hämärällä tavalla loukkaavilta: en minä ole niitä tyttöjä joilla on vaikeaa, minullahan on aina hauskaa. Tuossa minä olen kuudennen luokan luokkakuvassa ja hymyilen leveästi. Tyytyväinen kuin simpukka, sanoo äiti kun joku on oikein onnessaan. Minä olen tyytyväinen kuin simpukka: kovakuorinen, tiukasti suljettu." s. 272

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Kissansilmä (suom. Matti Kannisto)
Alkuperäinen kirja: Cat's Eye, 1988
Sivumäärä: 566
Mistä hankittu: kirjastosta

sunnuntai 19. tammikuuta 2025

Kaksi lyhyttä ja vaikuttavaa vastikään suomennettua klassikkoromaania: Perecin Tavarat ja Sinclairin Harriet Freanin elämä ja kuolema

Kun selailen 1001 kirjan listaa, vastaan tulee paljon kiinnostavia kirjoja, joita ei ole suomennettu. Vanhempien kirjojen kohdalla käännöksestä on usein turha haaveilla, mutta toisinaan saa yllättyä iloisesti.

Sekä Georges Perecin Tavarat (Aviador, suomentanut Leena Rantanen) ja Harriet Freanin elämä ja kuolema (Punos, suomentanut Tuija Tuomaala) julkaistiin suomeksi vuonna 2024, vaikka kirjat ovat jo iäkkäämpiä. Tavarat on Perecin esikoinen vuodelta 1965 ja Harriet Freanin elämä ja kuolema on jo yli satavuotias, vuodelta 1922.

May Sinclair on Suomessa varsin tuntematon, vaikka hän oli hyvin tuottelias ja kirjallisuuden historian kannalta merkittävä kirjailija. Sinclair kirjoitti paljon naisen asemasta maailmassa, ja se on asetelma myös Harriet Freanissa. Sinclair kehitti psykologista romaania ja käytti ensimmäisenä tajunnanvirta-termiä! Harrier Freanin elämä ja kuolema on erikoinen romaani, se on tavallaan hyvin arkinen, mutta pinnan alla kuplii synkempiä tasoja. Kirjan nimi kertoo oleellisen, tarkemmin en oikeastaan halua tarinaa avata, vaan jokaisen on paras löytää se itse. Jostakin syystä mieleeni tuli Shirley Jacksonin kerronta.

Georges Pereciä olen lukenut ennenkin ja hän se vasta on erikoinen kirjailija. Tavarat oli helposti lähestyttävää Pereciä, nimensämukaisesti tavaroista ja niiden loputtomasta haluamisesta kertova romaani. Mielenkiintoisen klassikon Tavaroista tekee se, että Perecin ajoista tyhjyyden täyttäminen ostamisella ja kaikkialta vastaan tunkevat mainokset ja ostokehotukset ovat vain lisääntyneet, enemmän kuin ehkä kukaan olisi voinut uskoa. Lukija joutuu kohtaamaan myös itsensä, olemmeko me kaikki lopulta kuin Sylvie ja Jérôme, jotka ovat tyhjiä kuoria kaiken tavarapaljouden ja ulkokultaisuuden alla.

Valtavat kiitokset siis Aviador-kustannus ja Punos-kustannus kulttuuriteoistanne ja kaikille vahva suositus näistä romaaneista! ❤️