Marko Annala: Ylva

Marko Annalan Ylva (Like Kustannus, 2025) on viileiden purojen, jylhien metsien ja norjalaisen black metallin romaani. Se on romaani kuolemasta ja luopumisesta, luomisesta ja taiteesta. Ei ole mikään salaisuus, kuinka paljon Annalan tekstit minulle merkitsevät ja tietysti odotin romaanilta paljon. Ylva yllätti minut tästäkin huolimatta positiivisesti: se toi kirjallisuuskentälle jotakin ihan uutta ja se ravisteli muistojani yllättävällä tavalla.

Ylvan tunnelmassa on jotakin omalaatuista, jotakin sammalentuoksuista ja sadunomaista (sadut kuten Grimmin, ei Disneyn). Romaani on hyvin visuaalinen ja tunnetta luonnollisesti vahvistaa Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan kuvitukset. En muista koskaan nähneeni tällaista kuvituksen käyttöä: kahden minäkertojan tarinaan liittyy kahden eri kuvittajan teokset. Ratkaisu on äärettömän toimiva, nuoren teinitytön ja keski-ikäisen taiteilijamiehen osuudet ovat eri maailmoja, kerrontakin on niissä erilaista ja sopii saumattomasti kuvallisiin maailmoihin. Etenkin loppupuolella kuvitusten käyttö tarinan osana jopa hätkähdyttää.

Ylva on täynnä surua ja synkkyyttä olematta kuitenkaan raskas. Ylva ei ole kauhukirja, mutta tunnelmaltaan se toi toisinaan mieleeni kotimaisen kauhun suosikkini Akseli Heikkilän ja Marko Hautalan. Annalan teoksissa ilahduttavaa on aina se, miten omaäänisiltä ne tuntuvat. Romaanit ovat keskenään hyvin erilaisia ja oli tavattoman kiinnostavaa lukea Annalalta tällaisista teemoista ja maailmoista.

Ylvan sivuilta löysin myös viiltävän henkilökohtaisia havaintoja siitä, millaista on menettää läheinen auto-onnettomuudessa ja miltä tuntuu elää nuorena surun kanssa. En ollut varautunut löytämään tällaisia yksityiseksi luulemani ajatuksia romaanin sivuilta, menin vähän pois tolaltani, mutta onneksi metsä kannatteli. 

Luin Ylvan loppuun tänään vähän aiemmin, ja koko illan mieleni on ollut tarinassa ja sen tunnelmissa. Haistan edelleen kostean metsän ja veren kuin tapahtumia kauempaa seurannut susi ikään. Hieno, kaunis romaani.