Mikään ei ole niin helppoa ja yksinkertaista kuin ruumiillisuus - vartaloni on minulle syntymästäni asti tuttu ja siinä elän joka päivä. Se reagoi, kun kohtaan jännittävän tilanteen, se hyppää kun haluan hypätä, se sulattaa ruokani pyytämättä. Siihen nähden on omituista, kuinka paljon ruumiiseen joutuu etsimään yhteyttä ja kuinka vieraalta se välillä tuntuu: mukana raahattavalta liha- ja luukasalta, joka noudattaa tai on noudattamatta sisäisiä toiveitani.
Jos mietin tilanteita, milloin koen kaikkein suurinta yhteyttä siihen, joka myös fyysisesti olen, mieleeni tulee heti muistikuva opiskeluajoilta. Olin viettänyt kesäpäivän lapsuudenkodissani raivaten taimikkoa, kaataen nuoria pajuja ja koivuja havupuiden ympäriltä, jotta niillä oli tilaa kasvaa. Kädet naarmuilla, selkä väsyneenä ja hartiat kolottaen istuin saunan lauteilla ja olin onnellinen. Olin tehnyt työtä, jossa näin kätteni jäljen ja tehnyt sen liikuttaen toimivaa vartaloani, joka nyt oli ponnisteluista väsynyt ja kolotuksillaan osoitti minulle olemassaolonsa. Hiki valui pitkin naarmuisia käsivarsia ja kirveli - olin elossa paremmin kuin aikoihin.
Minä tulen maanviljelijöiden suvusta. Kukaan minua ennen ei viettänyt elämäänsä kaupungissa, toimistoissa ja sohvapöytien ääressä. He elivät pellolla ja pellosta, ruumiillisessa yhteydessä maahan ja luontoon. Se, että osaan erityisesti palata juuri tuohon metsänhoidollisen päivän onneen, on tietysti opittua. Minut on kasvatettu arvostamaan ruumiillista työtä. Uskon kuitenkin, että tunne ei ole vain opittu, vaan se on syvän evolutiivinen. Ihmislaji on uurtanut ja ponnistellut fyysisesti oman ja lajitovereiden edun vuoksi, olemme muutakin kuin suuret poimukkaat aivomme.
Jos ihminen ei itse pysty liikkumaan tai liikuttamaan raajojaan, niitä liikutetaan hänen puolestaan. Liike pitää elämän yllä, verenkierron ja solujen hengityksen toiminnassa. Ihminen tarvitsee liikettä. Kolmeen sanaan kätkeytyy sekä yksinkertainen totuus, että kokonainen vastalauseiden vyöry, jonka minäkin tunnen takaraivossani vain kirjoittamalla nämä sanat. Ilmiö on hyvä kuvaus siitä, millaista on olla ihminen. Yksinkertaiseen totuuteen sisältyy heti tuhat näkökulmaa, lauseen takaa alkaa vuotaa näkymiä pyörätuoleihin, padelmailoihin, pankkitileihin, vaatekauppoihin, urheilukelloihin, betoniviidakkoihin ja juoksumattoihin. Näkymiin liittyy äänet: mutta! siksi! miksi! entä! paitsi! milloin!
Kun aloin lukea Laura Pörstin Antiliikkujaa (Gummerus 2025) kuvittelin että teoksen lähtökohta on juuri tässä: ihmisyyteen kuuluu liikkuminen ja liike, se on fakta jota ei voi kyseenalaistaa. Hämmennyin: Antiliikkuja kertoikin kirjoittajan mielikuvissaan luoman Liikkujan elämästä. Teos pohjautuu tuohon Liikkujaan, siihen kuinka laiha ja upea ja yhteiskunnan palvoma hän on, ja kuinka kertoja itse on Antiliikkuja, jotakin täysin päinvastaista ja siksi halveksittua.
En voi väittää, että asetelma ja ajatus olisi itselleni uusi, mutta hämmennyin täysin siitä, että onko tämä todellakin asia, johon ihmiset uskovat ja jonka mukaan elävät. Kirjasta lukemieni arvostelujen mukaan todella moni on siihen samaistunut. Pörsti kokeilee erilaisia ohjattuja liikuntatunteja, joissa ensimmäisenä arvostelee muiden osallistujien vartalot:
“Ennen tuntia tarkkailen porukkaa. Näytän varmaan siltä kuin suhtautuisin itse kaikkiin arvostellen. Suurin osa osallistujista näyttää normiliikkujilta, mutta eivät kaikki. Osalla on mahoja ja pyllyjä ja reisiä. Rentoudun.”
Vastalause! Monta vastalausetta! Miksi liikkumista käsittelevä kirja kertoo niin paljon siitä, miltä ihmiset näyttävät ja kuinka paljon heillä on rasvaa kehossaan? Olenko itse ymmärtänyt jotakin väärin? Olen itsekin isokokoinen ja juuri sellainen, jota Pörsti katsoisi rentoutuen. Ajatus on hirvittävä, julma. En halua tulla arvostelluksi ja arvioiduksi ulkonäköni perusteella missään, kaikkein vähiten paikassa jossa olen tekemässä itselleni hyvää ja keskittymässä siihen, mihin ruumiini pystyy ja mikä tekee siitä vahvemman ja toimivamman.
Ymmärrän tietysti, mitä Pörsti tarkoittaa, kapitalistinen liikkumisen kuvasto on yksipuolista ja yksipuolinen on monesti myös liikuntapaikkojen representaatio. Liikuntapaikat eivät ole kaikille tasapuolisesti kutsuvia saati taloudellisesti saavutettavissa. Ongelma on ehkä siinä, että Antiliikkuja liikkuu juuri tässä kapitalistisen liikunnan maailmassa kunnolla kyseenalaistamatta rakenteita saati omia asenteitaan. Koko kirjan ajan odotin, missä vaiheessa kertoja vaihtaa näkökulmaa ja alkaa huolella avata ajatuksiaan ennakkoluulojen taustalla pienten palasten sijaan. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä varmemmaksi tuli, ettei asia aukea kokonaisuudessan kunnolla missään vaiheessa ja sitä enemmän turhauduin.
Tämä Pörstin kuvaama hyvä kunnon liikkuja, eli vastakohta Antiliikkujalle, on ennakkoluulojen kuoruttama mielikuviin ja yhteiskunnan rakenteisiin perustuva hahmo. Toisina hetkinä kirjasta käy ilmi, että mielikuva “kunnon ihmisestä” ja liikunnasta “kunnollisten suorittamisena” on tosiaan vain mielikuva, mutta luvusta toiseen Pörsti peilaa tätä kaikkea itseensä, kanssaihmisiin ja -liikkujiin. Ahdisti, kovasti. On epäreilua yleistää yhteiskunnallinen koskemaan yksilöä, on epäreilua arvostella ja luokitella muita ihmisiä ainoastaan sen perusteella, miltä he näyttävät.
Joinakin hetkinen Pörsti onnistuu avaamaan ajatusta siitä, että tosiaan “liikunnallisuus” ei olekaan yksiselitteistä, ja kaikki hänen mielestään liikunnalliset ihmiset eivät koe itseään liikunnallisiksi. Kuitenkin jatkuva ennakkoluulojen esiinmarssi kumosi hyvät tarkoitukset. Jos itse haluamme tulla kohdatuiksi arvostavasti ja ilman ennakkoluuloja, onko tosiaan oikein tuomita ankarasti vaikkapa kaikki kuntosalin lihaksikkaat nuoret miehet? Ja saman tien luokitella itsensä ja muut tämän maailman ulkopuolelle? Ehkä olen onnekas, mutta liikkumisen paikoissa olen kohdannut poikkeuksetta vain ystävällisyyttä (hyvä) tai täyttä välinpitämättömyyttä (myös hyvä). Jos haluan ajatella, että kukaan ei voi arvella minun tarinaani ulkomuodostani, sukupuolestani, koostani tai iästäni, en kai itsekään voi tehdä niin kenellekään?
Eihän oma suhteeni liikkumiseen toki myöskään ole ongelmaton. On minullekin jäänyt mieleen ihan hirveitä muistoja koululiikunnasta tai vaikkapa ensimmäinen kerta yliopistoliikunnan ohjatulla tunnilla ja tunne siitä, etten kuulu joukkoon. Olen kuitenkin myös aina ollut vahvasti sitä mieltä, että elämässä saa harvemmin kivoja asioita, jos ei myös tee jännittäviä ja itselle uusia asioita, mene yli epämukavuuden ja totuttele uuteen. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että voin sitä paremmin, mitä pystyvämmäksi tunnen itseni, mitä enemmän koen hallinnan tunnetta omasta elämästäni ja kehostani. Vakava suolistosairaus ja rankat leikkaukset vahvistivat tätä. Tarve kokea, elää ja tuntea on suuri, sillä mikään tästä elämästä ja terveydestä ei ole itsestäänselvää.
Pohdin lukiessani paljon sitä, miksi kirjan lähtökohta tuntui itselleni niin vieraalta. En ole koskaan kokenut vastaavaa huonouden tunnetta, ajatellut itseäni jotenkin vääränlaisena, kun en ole Liikkuja (=siis se laiha ja paljon harrastava ihminen). Kirjan alkupuolella Pörsti kertoo tutkimuksesta, jossa selvitettiin liikkujasukupolvia. Pörsti kertoo, kuinka hänen isoisänsä arvosti ruumiillista työtä ja yhteishenkeä, ja kuinka sitä seuraava sukupolvi liikkui vapaasti lapsuudessaan ja vasta kolmas alkoi tosissaan harrastaa erilaisia lajeja ohjatusti. Tutkimuksen mukaan tämä kolmas harrastava sukupolvi oli noin 80-luvun lopussa syntyneet. Ja haa! Tässähän se vastaus tuli, olen itse syntynyt vuonna 1987, mutta minun lapseni on sukumme ensimmäistä harrastuksissa käyvää sukupolvea. Näiltä liikunnan vakavilta vaatimuksilta, joista Pörsti kertoo kokonaisen kirjan verran, minua taitaakin suojata ennen kaikkea yhteiskuntaluokka ja maalaisuus. Olen katsonut aivan silmät ymmyrkäisenä lapseni liikuntaharrastustunteja ja vasta nyt oivaltanut, että tuollaisiinhan minun sukupolveni lapset osallistuivat silloin, kun minä juoksin siskojen kanssa metsissä leikkimässä omaa itse keksittyä partiotamme.
En ikinä ole ajatellut, etteikö vaikka kävely, kotona tanssahtelu, pihatyöt tai se taimikon raivaus olisi “oikeaa liikuntaa”. Ja tuntuu aivan todella pohjattoman surulliselta, että kirjan perusteella näin kuitenkin ilmeisesti monilla on. Ihmiset kokevat suurta huonouden tunnetta siitä, jos eivät “harrasta” eli käy ohjatuilla liikuntatunneilla tai vähintään harrasta tavoitteellisesti juoksua. En myöskään ymmärtänyt kirjassa esitettyä ajatusta, että tuskin kukaan jaksaisi liikkua elämää pidentääkseen. Koska juuri siksi minä haluan luonnossa liikkumisen lisäksi käydä salilla ja kehittää lihasvoimaa, tiedän että se on suoraan sijoitus tulevaisuuteen, parempaan ikääntymiseen. Haluan tehdä itselleni hyviä ja haastaviakin asioita, jotta voin paremmin nyt ja toivottavasti myös tulevaisuudessa. Jos antaisin elämässäni vääränlaisten vaatteiden tai jännityksen tai ahdistuksen estää minua tekemästä asioita, aika nopeasti huomaisin, että en voi tehdä juuri mitään. Liikuntapaikkoihin meneminen on myös tilan ottamista, minullakin on oikeus mennä niihin, ottaa tilaa ja oppia.
Suuri oivallus, jonka olen tiennyt jo pitkään, mutta jonka vasta tänä vuonna hyväksyin on myös se, että minä en palaudu henkisestä kuormituksesta fyysisellä levolla. Palaudun siitä fyysisellä aktiivisuudella ja sen jälkeen kunnon levolla. Pitkään koitin lähestyä asiaa pelkästään lempeyden kautta. Netistä lukemieni suorittamista vastustavien aforismien voimalla olen yrittänyt palautua sohvalla kirjaa lukemalla. Mutta ei, nyt olen päättänyt tunnustaa tosiasiat, minä olen tällainen ja ruumiini toimii näin. Tarvitsen liikkeen, askeleita, hengästymistä, luonnon kauneutta ja tuoksuja, metallimusiikin voimalla nousevaa rautaa ja lisää askeleita, jotta mieleni rauhoittuu ja voin taas olla oma itseni. Joskus, aika usein, liikkumaan lähteminen vaatii ponnistelua ja pitkiä keskusteluja itseni kanssa - ja myös paheksuttua suorittamista erilaisten ohjelmien kautta. Mutta se sopii minulle, lisää onnellisuuttani. Ja taas, tämä koskee vain itseäni ja on äärettömän tärkeää oppia itsestään se, miten juuri itse voi kaikkein parhaiten, mikä itselle sopii. Moni asia voi olla samaan aikaan totta: yhteiskunnalliset rakenteet ja yksilön oma kokemus.
Edelleen lähes joka kerta hölkkälenkille lähtiessäni mietin isääni, jonka menetin kun olin nuori. Isällä oli selkävaivoja ja muistan ikuisesti kuinka tuohtuneena hän kerran tuli lääkäriltä kotiin. Lääkäri oli käskenyt häntä hölkkäämään ja se oli isästäni, aamusta iltaan liikkeellä olevasta maanviljelijästä, luultavasti maailman naurettavin ajatus. Jos minä elän pidempään kuin isäni sai elää, haluan tehdä sen mahdollisimman terveenä, pystyvänä ja onnellisena, vaikka se sitten vaatiikin vähän hölmöltä tuntuvaa hölkkää ja vaivannäköä. Liikkuminen ja liikkumiseen kykeneminen on todellinen etuoikeus, josta haluan pitää kiinni.
Aivan ihana ja monia tunteita herättävä kirjoitus! Tärkeä aihe ja uskon ainakin itse saavani enemmän hyvää irti tästä lyhyehköstä bloggauksesta kuin tuosta koko kirjasta saisin. Kiitos!
VastaaPoista