Sivistyksestä ja kirjasomesta

Kuuntelin suuren marraskuisen kirjasomekeskustelun jälkimainingeissa Takakansi-podcastin tuoreen jakson. Siinä Marko Suomi keskusteli Aino-Maria Savolaisen eli Amman kanssa mm. kritiikistä. Heräsi niin paljon (lisää) ajatuksia, että pitipä tehdä juuri niin kuin jaksossa vähän niin kuin toivottiin: kirjoittaa tällainen pitkä teksti ihan kuin ennen vanhaan.

Mainitsemani keskustelu lähti kaiketi liikkeelle Silvia Hosseinin esseestä, johon edelleen Piiri-media antoi vastineensa. Amma arveli jaksossa, että saattoikohan koko vuoropuhelu ollakin suunniteltua ja ajatus on minusta riemastuttava. Keskustelun herättely muina mastermindeina olisi oikeastaan hyvin fiksu veto. No, yhtäkaikki, Hosseini kirjoitti esseessään sivistyksestä, kriittisestä lukemisesta ja kaiken sen tärkeydestä yhteiskunnan kannalta. Kyllä hän kärjistikin ja meni vähän liiaksi henkilökohtaisuuksiin, mutta minusta esseen ydinsisältö oli erittäin osuva ja kaikesta syntyneestä pöhinästä päätellen jotakin vastaavaa herättelyä oli jo kaivattukin. Hosseini toteaa esseessään mm. näin: "Kirjallisuus ja kulttuuri pysyvät elinvoimaisina vain, jos niitä koskeva keskustelu pyrkii kriittisyyteen ja syvällisyyteen".

Keskustelu laajeni ja polveili niin monitahoiseksi, että tuskin kukaan enää tarkalleen tietää kuka sanoi mitäkin ja mikä olikaan kirjoitusten alkuperäinen sisältö. Kirjasomekin kuhisi - tai ehkä se olikin ensisijainen kuhisija, joka taas herättää paljon mielenkiintoisia ajatuksia siitä, kenellä ja missä on nykyisen kirjakeskustelun vallan ydin - ja kaiken keskellä mietin, kuinka paljon olenkaan kaivannut sitä, että kirjallisuudesta ja kirjamaailmasta aivan oikeasti keskusteltaisiin. 

Huomasin kuitenkin taas, että sosiaalinen media on valtavan huono paikka keskustelulle. Keskustelun sijaan se on enemmänkin vuorottaista yksinhuutelua, provosoimista ja provosoitumista tai vaihtoehtoisesti myötäilyä ja hiljaista samanmielisyyttä. Rakennetason keskustelu ei onnistu, jos jokainen yksilö ottaa asian heti henkilökohtaisesti, tulkitsee toisen sanoman niin, että se koskee itseä, puhuu juuri minulle ja minusta. Amma sanoi erittäin hyvin: "Kollektiivisesti kirjasomena me voitais kestää kritiikkiä vähän paremminkin".

Minä kirjoitin Instagramiin näin: Moni asia voi olla totta samaan aikaan. Kaikki kirjallisuus on tärkeää, pelkkä fiilistely on tärkeää, mutta pitää kyetä myös keskustelemaan siitä, mihin suuntaan lukeminen ja ajattelu (sivistys!) on menossa ja kuinka olemme osa tätä. Tätä en kirjoittanut: olen vuosien varrella saanut muutamia ikävästi mieleen jääneitä kommentteja lukutavoistani ja siitä, miten puhun kirjallisuudesta. Suoraan ei kai kukaan ole niin sanonut, mutta elitistiksi, itseään muita parempana pitäväksi, on minut selvästi mielletty. Mutta jos sanon tämän ääneen, olenko vain vielä pahempi elitisti? 

Viihdekirjallisuuden leimasta puhutaan nykyään tosi paljon, mutta ainakin kirjasomessa asia tuntuu olevan toisin päin. Keskustelin erään viisaan kanssa aiheesta ja hän karrikoi asiaa mainiosti viestiboksissani: "Luen ainoastaan Nobel-kirjallisuutta ja Mongolian ylänköjoen runoutta. Saan lukea mitä haluan, pus". Niin, haluaisinpa nähdä mitä tapahtuisi, jos joku kirjoittaisi näin. Oikeasti olen myös kyllästynyt selittelemään ja niihin somemaailmasta tuttuihin "disclaimereihin". Voisiko oletuksena olla se, että moni asia tosiaan on totta samaan aikaan? Jos kehuu jotakin asiaa, se ei tarkoita että haukkuisi samalla muita. Omista mieltymyksistään kertomisen ei myöskään pitäisi tarkoittaa mitään muuta kuin kirjaimellisesti henkilön omaa mielipidettä.

Mutta niin, taas puhun siitä, miltä minusta tämä keskustelu tuntui ja miten on tullut paha mieli, yhyy. Laajemmin asiaa tarkasteltuani tulin kahteen oleelliseen lopputulokseen:

Minulle lukeminen on ajattelua ja ajattelu on sivistystä. Vaalin oppimista ja ymmärrystä ja katseen avartamista. Henkisesti 1800-lukulaisen maalaislapsuuteni hengessä koen aina tunkeutuvani ihanasti sellaiseen maailmaan, jonne minua ei ehkä lähtökohtaisesti haluttaisi. Isosetäni muistokirjoituksessa todetaan, kuinka hän kertoi elämäntarinaansa (torpan pojasta professoriksi) korostaen, miten tärkeitä asioita koulutus, tasa-arvo ja yritteliäisyys ovat vaatimattomista oloista lähteneelle. Minä olen täällä kirjallisuuskentällä aivan maallikkona, luen suuria maailmanhistorian klassikoita (ja tietysti kaikkea muutakin) kuin kuka tahansa muukin ja tulkitsen ja koen ne omalla tavallani, pohtien niiden kontekstia ja merkitystä. Jos tämä on elitismiä ja minä olen elitisti, entä sitten? Ihan sama?

Minä tarvitsen haastavia kirjoja ja niistä kirjoittamista elämääni. Tarvitsen analysoimista ja pitkän tekstin kirjoittamista, jotta ajatteluprosessini hyrrää, jotta koen ihanaa älyllistä stimulointia. Se, että näitä asioita on ollut elämässäni viime aikoina paljon aiempaa vähemmän, on suorastaan punainen huutomerkki, jonka olemusta olisi syytä alkaa tutkia tarkemmin. Ja tässä onkin kenties nyt koko keskustelun ydin: valtavan moni kertoi, että ei halua elämään mitään vaikeaa tai ankeaa, kevyt ja mukava on pakollista tasapainottamaan jo riittävän haastavaa arkea. Vielä suurempi ja vielä punaisempi huutomerkki! Milloin elämästä tuli tällaista? Miksi sinnittelemme äärirajoilla ja täytämme vähäisen vapaa-aikamme mahdollisimman nopeilla ja helpoilla asioilla? Milloin itsensä haastamisesta ja ajattelusta tuli pelottavaa ja milloin ihmisistä, jotka niin tekevät, tuli eräänlainen uhka? Miksi Hosseinin sanoin "kriittisyyteen ja syvällisyyteen" pyrkiminen herättää niin paljon negatiivisia tunteita?

Vaikka juuri kappale sitten totesin, että ihan sama, niin ei tämä ole todellakaan ihan sama. Kaikenlaisen poikkipuolisen kirjoittaminen jännittää aina ja aina tekisi mieli kirjoittaa pitkä lista niitä lievennyksiä ja lempeitä muistutuksia. Jotakin tosi oleellista tämä kaikki nyt kuitenkin onnistui ravistelemaan esiin, minusta ainakin. Kirjallisuuden kuluttaminen, haastavakin lukeminen ja siitä kertominen tuntuu nyt tärkeämmältä kuin ehkä koskaan. En ole koskaan ajatellut kirjoittavani kritiikkejä ja olen kirjallisuuden analysoijana ensisijaisesti juuri Hosseinin kuvaama tunteistani kirjoittelija, mutta jonkin oleellisen äärellä ollaan kai tässä blogissanikin oltu jo kolmentoista vuoden ajan. Jatkossa haluan tarkastella sitä, miksi olen nykyisin niin harvoin vaikeampien kirjojen ja näiden pidempien tekstien äärellä ja muuttaa tämän. Taisinpa siis keskustelun kautta keksiä pyörän uudelleen: minä kaipaan listaprojektini haastavia kirjoja ja kirjablogiani, heureka!