Enni Mustonen: Ruokarouva

Toivottavasti teillä on ollut oikein rentouttava, aurinkoinen ja mukava juhannus. Itse olen lepäillyt akut täyteen ja nyt ehkä juuri ja juuri jaksaa tehdä yhden viikon töitä ennen kuin alkaa kahden viikon loma ;) Lomalla on luvassa toivottavasti paljon myös lukemista ja bloggaamista.

Olen aiemminkin hehkuttanut rakkauttani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Aiemmissa osissa Ida on kasvanut pienestä orpotytöstä nuoreksi naiseksi ja ollut osana niin Topeliusten kuin Sibeliustenkin elämää ja Emännöitsijä-kirjassa vähän turhankin tiivis osa Albert Edelfeltin elämää. Emännöitsijää lukiessa joutui olemaan vähän sydän syrjällään Idan puolesta, hänelle kun toivoo pelkästään hyvää ja hänen ei soisi joutuvan pahoille teille.

Ruokarouva olikin mieluisaa luettavaa, sillä Ida seisoo siinä tiukasti omilla jaloillaan. Kirsti-tytär tuo Idan elämään paljon iloa ja valoa. Pieni perhe palaa kirjan alussa Ruotsista Suomeen ja Ida alkaa pyörittää täysihoitolaa. Ensimmäinen maailmansota luo varjonsa elämään, tiukkuus luo murheita, mutta elämässä on myös iloisia asioita ja Ida tuntuu löytäneen tasapainon elämäänsä. Tuttuun tapaan täysihoitolassa vierailee Suomen kulttuurhistorian merkkihenkilöitä, kiintoisimpana tapauksena eräs herra Eino Leino.

Jälleen kerran ihastuin Mustosen kerrontaan, kuvaan menneestä maailmasta ja Suomen kulttuurivaikuttajista. Mustonen on ilmiömäinen historian elävöittäjä ja hänen kerrontansa on nautinnollista lukea niin sisältönsä kuin kielensä vuoksi. Täydellistä kevyehköä kesälukemista. Ainut ongelma tässä on se, että jälleen kerran en millään malttaisi odottaa sitä, että tarina saa jatkoa!

Helmet-lukuhaasteessa vedän yli kohdan 2016 julkaistu kirja.

Kirjailija: Enni Mustonen
Kirja: Ruokarouva (Outava, 2016)
Sivumäärä: 430
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 1 (sijat 91. - 100.)

Tähänkin yhtyeeseen palaan myöhemmin juttusarjassa. Kuva on viime kesältä Qstockista.

Olen pahimmanlaatuinen kirjafriikki. Kertonee siis aika paljon, että olen vielä huomattavasti enemmän friikki musiikin suhteen. Tässä päivänä muutamana (oikeasti jo monta kuukautta sitten) pohdin, että olisipa kiva kirjoittaa enemmän musiikista. Yhtäkkiä välähti: blogissanihan leikkikenttä on vain ja ainoastaan minun, täällä voin kirjoittaa mistä ikinä tahdon! Siispä tänä vuonna tulen julkaisemaan kymmenen osaisen juttusarjan sadasta minulle tärkeästä bändistä tai artistista. Tämän listauksen ideana on myös perehtyä vähän tarkemmin bändien taustoihin.

Järjestys on tietenkin vain vähän sinne päin ja muuttuu päivittäin fiiliksen mukaan. Listaus kuvastaa tämän hetkistä tilannetta ja mukana on bändejä, jotka ovat kulkeneet mukana jo pari vuosikymmentä ja myös ihan tuoreita ihastuksia. Luultavasti jo ennen kuin tulen pääsemään juttusarjani loppuun, tulen monesti ihmettelemään tätä nyt rankkaamaani järjestystä. Musiikissa hienointa onkin juuri se, miten se elää tilanteen mukaan ja eri tunnetiloihin löytyy aina omanlaisensa musiikki.

Sata mieluista bändiä oli helppo keksiä, järjestäminen sitten taas olikin supervaikeaa. Ja listan ulkopuolelle jäi vielä aivan valtava määrä huippubändejä ja artisteja. Joka tapauksessa, tässä ensimmäiset kymmenen sadan bändin lista häntäpäästä, olkaa hyvät!

100. Spice Girls

Kuva

En vain voinut jättää Spaissareita listan ulkopuolelle, vaikka mieli kyllä teki, uskokaa pois! Spice Girls oli ensimmäinen Suuri Bändirakkauteni. Bändiin liittyi aivan hirveästi kaikkea oheiskrääsää, niin kuin monet varmasti muistavat. Itse keräsin tikkaritarroja (en koskaan saanut nahkatakkista Victoriaa) ja keräsin lehtileikkeitä, siinä se, onneksi. Pidin aidosti bändin musiikista ja vieläkin se saa kivoja fiiliksiä aikaan.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta Wannabe-hitin julkaisusta. Spice Girls oli uskomattoman pitkälle tuotteistettu yhtye, mutta jotakin aitoa siellä pohjalla silti oli ja uskon että juuri siihen perustui yhtyeen suosio. C-kasettien kulta-aikana onnistuin kuluttamaan heidän albuminsa kirjaimellisesti puhki. Spiceworld minulla oli ihan aitona kasettina, Spice oli kaverilta kopsattu.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1994-2000 ja 2007-2008
Paras albumi: Spiceworld
Poiminta tuotannosta: Who do you think you are


99. 22-pistepirkko

Kuva

Muistan konkreettisesti hetken, jolloin ensimmäistä kertaa kuulin 22-pistepirkko -yhtyeen musiikkia. Ohjelma taisi olla Jyrki - mikäpä muukaan - ja musiikki kolahti heti. En muista yhtään miten vanha olin, mutta en missään tapauksessa paljoa yli 10-vuotias. Harmi kyllä viime aikoina levylautasellani on pyörinyt yhtyeeltä lähinnä Birdy, hienoja kappaleita on paljon muitakin ja rakastan laulajan ääntä. Birdy on yksi upeimmista suomalaisista biiseistä ja minulle erittäin tärkeä.

Maa:Suomi
Vuodet: 1980-
Paras albumi: Big Lupu (1992)
Poiminta tuotannosta: Birdy


98. The Bruisers

Kuva

En muista miten löysin The Bruisersin. Se taisi olla pari vuotta sitten. Erityisen hyvien bändien kohdalla käy niin, että kertakuuntelu on ikuista rakkautta. Bruisers kuten moni muukin punk-bändi on minulle hyvän mielen musiikkia. Tietyssä fiiliksessä ei ole mitään parempaa kuin Bruisers.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1988-1998
Paras albumi: Cruisin' for a Bruisin' (1993)
Poiminta tuotannosta: Till the End


97. Black Flag

GTA V:n pelaamisesta on tietysti seurannut paljonkin hyviä asioita, mutta yksi parhaista oli Black Flagin löytäminen. Voisin kirjoittaa samat sanat kuin Bruisersinkin kohdalla, Black Flagin raivokkaalle punkille on hetkensä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1976-1986
Paras albumi: My War (1984)
Poiminta tuotannosta: Rise above


96. Beastie boys

Kuva

Lista-ohjelma oli nuorena monta vuotta lempiohjelmani  ja sitä kautta olen löytänyt suurimman osan nykyisistäkin bändirakkauksistani (apua, olin vasta 11-vuotias Hello Nastyn aikaan!). Beastie boysin videot olivat jotakin aivan uskomatonta. Beastie boys on niitä bändejä, joita en osaa ajatella anlyyttisesti, sillä bändi on jotenkin kasvanut elämää suuremmaksi. Viime aikoina bändi on jäänyt kuuntelussa vähän taka-alalle, mutta etenkin Sabotage ja Intergalactic tulevat aina olemaan sydäntäni lähellä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Hello Nasty (1998)
Poiminta tuotannosta: Intergalactic

95. The Killers

Kuva

Jos punk-musiikki on minulle hyvän mielen musiikkia niin The Killers on sitten todella hyvän mielen musiikkia. Killers on niitä bändejä, joihin en suhtaudu kovinkaan intohimoisesti, mutta joilla on niin hyvää musiikkia, että bändistä on yksinkertaisesti pakko pitää. Somebody told me on biisi, johon en kyllästy ikinä, vaikka sitä melkoisesti yritettiinkin puhkisoittaa (apua, yli kymmenen vuotta sitten!!!).

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 2002-
Paras albumi: Hot Fuss (2004)
Poiminta tuotannosta: Somebody told me

94. The Crash

Kuva

Crash kuuluu myös bändeihin, joista on pakko pitää, ei vähiten tietenkään turkulaisuuden vuoksi. Lauren caught my eye soi yhtenä kesänä nuoruudessani koko ajan ja vaikka en koskaan bändiä nähnytkään livenä, olen kuullut tarinoita bändin tunteikkaasta Ruisrockin jäähyväiskeikasta. Brunilan ääni saa parhaimmillaan aikaan kylmät väreet ja onhan mies suoranainen superlahjakkuus muutenkin ja nykyisin hän vaikuttaakin muiden artistien taustavoimissa.

Maa: Suomi
Vuodet: 1991-2009
Paras albumi: Wildlife (2001)
Poiminta tuotannosta: Lauren caught my eye

93. Muse

Kuva

Muse on minulle pikkuisen ongelmallinen bändi, sillä koko ajan minulla on fiilis, että palaset on käsissä mutta siltikin jotain olennaista puuttuu. Muse pääsee kuitenkin ilman muuta listalleni ihan jo yhden kaikkien aikojen suosikkibiisini Supermassive black holen vuoksi. Vuosi 2006 oli monellakin tavalla merkityksellinen ja albumi Black Holes & Revelations on ollut ahkerassa kuuntelussa aina siitä asti.

Maa: Englanti
Vuodet: 1994-
Paras albumi: Black holes & Revelations (2006)
Poiminta tuotannosta: Supermassive Black Hole

92. Trivium

Kuva

Trivium ei päässyt tämän korkeammalle listalla oikeastaan vain ja ainoastaan siitä syystä, että historiani bändin kanssa on toistaiseksi hyvin lyhyt. Kevättalvella satuin kuuntelemaan tätä bändiä ja siitä asti se on ollut puhdasta rakkautta. Trivium on melodisempi kuin monet samankaltaiset "örinäbändit" ja heillä on täysin kultaisia riffejä. Trivium on niitä bändejä, jotka tahtoisin juuri nyt kovasti nähdä livenä. Bändi on keikkaillut nyt Suomessa ja toivon joskus vielä päätyväni heidän keikalleen.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 2000-
Paras albumi: In Waves (2011)
Poiminta tuotannosta: In waves

91. Seether

Kuva

Seetherinkin kohtalo on tulla esitellyksi tässä ensimmäisessä erässä oikeastaan yhdistelmästä samoja syitä kuin Musen ja Triviumin kohdalla. Pitkään kuuntelemani bändit ja ne, joilla on todellakin "se jokin" menivät ohi. Opin vasta nyt googlaamalla, että Seether on eteläafrikkalainen bändi! Seether saa plussaa myös poikkeuksellisen hienoista levyjen kansista.

Maa: Etelä-Afrikka
Vuodet: 1999-
Paras albumi: Disclaimer II (2004)
Poiminta tuotannosta: Fake it


Bändilistaus jatkuu pian! Löytyikö näistä häntäpään bändeistä sinun suosikkejasi?

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (kuudes kirja)

Voi hyvä tavaton. Yhtäkkiä onkin jo kesäkuu. Ja yhtäkkiä se kesäkuukin on puolessa välissä. Blogitauko on venynyt jälleen ennätyspituiseksi ja se tekee minut surulliseksi.  Olen ollut uudessa työssäni (jota edelleen rakastan!) nyt kolme ja puoli kuukautta ja alkaa näyttää siltä, että jatkuva töissä lukeminen ja kirjoittaminen saa aikaan sen, että vapaa-aika kuluu muissa puuhissa. Toisaalta kaunokirjallisuuden lukeminen ja luovan tekstin tuottaminen vapaa-ajalla auttaisivat myös viranomaistekstien valmisteluun töissä ja siksikin haluaisin blogata enemmän. Ehkä jokin tasapaino tähän löytyy ennemmin tai myöhemmin.

Olen toki tehnyt muutakin kuin töitä. Toukokuussa lomailin viikon ihanassa Münchenissa, näin Alpit ja kävin Rockavaria-festareilla toteamassa taas miten suuri voima musiikilla minuun onkaan. Töiden vastapainoksi onkin entistä voimakkaammin noussut esiin musiikki. Hankin rajattoman Spotifyn myös puhelimeen ja se oli ehdottomasti tämän vuoden paras hankinta. Olen myös haaveillut musiikista kirjoittamisesta ja blogissa alkaakin pikapuoliin juttusarja sadasta lempibändistäni. Josta tulikin mieleeni, että myös Kirjahyllyn aarteet -juttusarja pitää herättää eloon.

Pitkän alustuksen myötä itse asiaan, tähänastisen kirjavuoteni merkittävimpään teokseen. Nyt on nimittäin tyhjä olo. Pitkään olen saanut nauttia näistä synkän kauniista kertomuksista, kirjoista joissa mies perkaa elämänsä ja paljastaa sielunsa ainutlaatuisella, puhtaan koukuttavalla tavalla. Nyt kuitenkin tarina tuli päätökseen, kun luin loppuun 1200-sivuisen järkäleen.

Taisteluni-sarjan kuudennesta kirjasta liikkui jo etukäteen paljon tietoa ja kohua. Se poikkesikin melkoisesti aiemmista osista eikä vähiten sen keskivaiheella olevan monisataasivuisen esseemäisen osuuden vuoksi. Osuudessa Knausgård perkaa taiteen, kirjallisuuden, politiikan ja koko ihmisyyden melkoiseksi paikoin ajatusvirtamaiseksi kokonaisuudeksi, jonka lukeminen on toisinaan raskasta, mutta lopulta äärettömän palkitsevaa. Hän analysoi kauniisti runoja, viittaa kirjallisuuden ja taiteen merkkiteoksiin ja kirjoittaa purevimman ja analyyttisimman tutkielman Hitleristä, jonka olen ikinä lukenut. Hämmentävää ja hämmentävän nerokasta.

Se totuttu Karl Oven elämänkertomus on viimeisessä osassa jollain tavoin kevyempää luettavaa kuin aiemmin. Lukija ei toisin sanoen joudu koko ajan olemaan huolissaan miehen puolesta. Karl Ove vie lapsiaan päiväkotiin, kirjoittaa ja kokee tuskaa ensimmäisen osan julkaisun myötä, kun hänen setänsä tekee asiasta vaikean. Jälleen kerran Knausgård tekee tavallisesta arjesta maagista, tapahtumaköyhyydestä nautittavan ja kertakaikkisen koukkuunnuttavan lukukokemuksen. Kirjan raskain osuus oli kuitenkin kuvaus Knausgårdin Linda-vaimon masennuksesta. Herää jälleen kerran kysymys, millainen ihmishirviö kirjoittaa ylös kaikkein rakkaimpiensa kaikista synkimmät puolet.

Niin se vain on. Knausgårdin Taisteluni-sarjan viehätys perustuu sen ristiriitaisuuteen. Se on synkkä, paljastava, raju, mutta samalla arkinen ja tavallinen. Toisinaan lukija vihaa Karl Ovea sydämensä pohjasta, välillä rakastaa tätä. Ja yllättävän usein myös samaistuu. Knausgård on tavoittanut sarjassaan perimmäisen ihmisyyden kaikessa rumuudessaan ja kauneudessaan. Olen iloinen että nämä kirjat on minulla hyllyssä. Vielä tänä kesänä aion aloittaa matkan Karl Oven parissa uudelleen sarjan ensimmäisestä osasta.

Tästä kesästä tulikin mieleeni... Pitäisiköhän sitä Sotaa ja rauhaa pikkuhiljaa aloitella Klassikkohaastetta varten. Heh.