perjantai 31. heinäkuuta 2020

Miguel Cervantes: Don Quijote (kirjabloggaajien klassikkohaaste 11)


Hahaa, ehdinpä sittenkin mukaan myös tälle kierrokselle jo hyvin vakaaksi perinteeksi muodostunutta kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjan jos toisenkin -blogi. Puolivuosittaisessa haasteessa ollaan saavutettu jo yhdestoista kierros. Itse muistan emännöineeni haastetta ihan hiljattain, mutta tarkempi tutkiminen paljasti, että se oli oikeasti vuonna 2016, jolloin oli menossa osa 3, eli niin vain ne vuodet vierivät. Paljon on tullut luettua (myös) klassikoita tässä välissä, toki muutenkin kuin haasteen puitteissa, minulla kun näitä omia haasteita riittää.

Niin, aika monta kertaa minä (ja etenkin muut) olen kyseenalaistanut näiden listaprojektieni järkevyyden, mutta päätynyt aina siihen tulokseen, että listoilta kirjojen lukeminen on todella usein palkitsevaa ja aina vähintäänkin mielenkiintoista. 1001-listaa huomattavasti kevyempi Keskisuomalaisen sadan kirjan projekti on jo pitkään ollut niin harmittavan lähellä maaliviivaa, että sen valmiiksi saattaminen kutkuttaa kovin. Ongelma on vain se, että ne siltä lukemattomat kirjat eivät juuri kutkuta. Mutta! Sen jälkeen kun sain lopultakin luettua tuolla listalla olevan ikuisuusprojektini Ruusun nimen, uskon että pystyn mihin vain (paitsi ehkä Tintteihin, jotka jostakin syystä ovat minulle Maailman Tylsintä Luettavaa).

Don Quijotesta oli vaarana muodostua uusi ikuisuusprojekti. Aloitin sen joskus loppukeväällä ja ajattelin mukavasti lukaista sen heti äitiysloman aluksi. No, vauva on jo viisiviikkoinen ja sain kirjan luettua loppuun eilen, että ihan helppo lukaisu se ei ollut. Don Quijote on kiinnostava klassikko sen iän vuoksi, se on ilmestynyt 1600-luvun alussa. Harvoin tulee luettua yhtä vanhaa kirjallisuutta. Klassikkoon myös viitataan usein ja kaikki toki tuntevat tuulimyllyjä vastaan taistelevan ritarin ja hänen aseenkantajansa Sancho Panchan.

Koen että minua on aika pahasti petetty. Don Quijote koostuu kahdesta kuusisataasivuisesta niteestä. Siihen nähden tuntuu aika turhauttavalta, että kaikki mitä tästä romaanista aina puhutaan, siis lähinnä tuulimyllyjä vastaan taistelu, tapahtuu jo kirjan ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun aikana. Minulla onkin teoria: kukaan tästä puhuva ei ole lukenut kirjaa pidemmälle tai jos onkin, ei muista siitä mitään.

Suurin ongelma Don Quijoten suhteen minulla oli se, että se on veijaritarina, ja minulla on ongelmallinen suhtautuminen veijaritarinoihin. Periaattessa hassuttelu ja seikkailut ovat kivoja, mutta idea ei useinkaan kanna kovin pitkälle. Etenkään se ei kanna 1200 sivun verran. Se on harmi, sillä aluksi olin aika innoissani tästä klassikosta. Lähtökohta tarinalle on sinänsä hauska: sankarimme on lukenut aivan liikaa ritariromaaneja ja siksi luulee olevansa itsekin ritari. Hän ristii itsensä Don Quijoteksi, pestaa mukaan hieman hitaan  Sancho Panchan aseenkantajakseen ja lähtee maailmalle sekoilemaan ja tekemään muka hyviä ritarin töitään, käytännössä levittämään hämmennystä ja sekasortoa. Jaksoin olla innostunut aika tarkkaan siihen asti, kun tajusin miten alkuvaiheessa tuulimyllyt tulivat vastaan ja tajusin, että eipä lopuissa yli tuhannessa sivussa taida enää tapahtua mitään kovin merkittävää...

Don Quijote liittyykin siihen klassikoiden sarjaan, joiden lukemisesta en sinänsä kovasti nauttinut, mutta olen tosi iloinen, että luin kirjan sen klassikkoaseman vuoksi. Oli se sitten järkevää ja ihan normaalia tai ei, tällainen itsensä haastaminen on minulle tärkeä ja hauska harrastus. Don Quijoten myötä sadan kirjan listalta puuttuu enää viisi kirjaa. Yksi niistä on tosin koko Tintti-sarja. Ja johonkin nyt sentään kai minäkin vedän sen itsensä haastamisen rajan... mutta saa nähdä. Olisipa mukava saada tämä projekti valmiiksi vielä tämän vuoden aikana!

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy


Ozzyn omaelämäkerta on ollut lukulistallani vähintään siitä asti, kun luin Mötley Crüen Törkytehtaan. Black Sabbath osuu paljon lähemmäs musiikkimakuani kuin Mötley Crüe, mutta ei silti kuulu sekään suuriin suosikkeihini. Ozzy sen sijaan on kiehtonut minua hahmona aina. Hän on melkoinen mysteeri, ainakin siinä mielessä, miten mies voi ylipäätään olla edes hengissä kaiken sen sekoilun ja huumehuuruisen elämän jälkeen. Ozzystä välittyvä kuva on kuitenkin kaikesta huolimatta aika sympaattinen. Erityisesti siksi tämä kirja kiinnosti minua.

Luin kirjaa lähinnä öisin, pienissä pätkissä, tolkuttoman univelkaisena. En siis aivan varmasti pysty sanomaan, olisiko se ollut yhtä viihdyttävä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta ainakin tämä lukukokemus oli yllättävän hauska. Hauskuus on toki kyseenalaista, kun kyse on sekopäisistä toilailuista, mutta minä viihdyin. Ozzy kertoo kirjassaan elämänsä tarinan. Lapsesta saakka melkoisilla ylikierroksilla käynyt poika päätyy jo alaikäisenä vankilaan murtovarkaudesta. Ozzyn omien sanojensa mukaan hän oli aivan kädetön murtovaras, joka esimerkiksi anasti vaatekaupasta sokkona vauvojen leukalappuja ja tenavien alushousuja, kun unohti ottaa mukaan taskulampun. Niin, lukija saa nauraa Ozzyn sekoilulle jo kirjan ensimmäisellä sivulla.

Hyvin nopeasti käy selväksi, että kuten niin monella muullakin (rock)muusikolla, olisi Ozzynkin elämä voinut muodostua hyvin erilaiseksi ilman hänen musiikillista lahjakkuuttaan, paloa musiikin tekemiseen, sopivia samanhenkisiä tuttuja, joiden kanssa soittaa ja tietysti myös hyvää tuuria. Vaikka kirja koostuu paljon sekoiluista (joita rock-maailma ja raha tietysti mahdollistavat) pidin siitä, miten Ozzy käy tarkkaan läpi musiikillisen uransa, Black Sabbathin ja soololevyjen syntymisen ja sisällön. Lisäksi hän kertoo suoraan, kunnioittaen ja avoimesti kollegoistaan. Tai siis, kunnioitusta saavat osakseen ne, jotka sitä ansaitsevat, kaikkia ei kohdella silkkihansikkain. Pidän Ozzyn asenteesta: hän ei kumartele tai pyytele anteeksi, mutta rehellisesti antaa kiitosta niille, keille se kuuluu ja tiedostaa, että ilman muiden apua ja vaikutteita hän ei olisi saavuttanut kaikkea sitä menestystä. Rokkikukkoilulle on toki aikansa ja paikkansa, mutta ehkä tämä on se syy, miksi mielikuva Ozzystä on kaikesta huolimatta positiivinen.

Minäkin muistan katsoneeni muutaman jakson The Osbournes -sarjaa. Se oli MTV:n murrosaikaa, kanava näytti vielä musiikkivideoita (ajatella, oli sellainenkin aika!), mutta oli siirtymässä (osittain sarjan myötä) tosi-tv:n kulta-aikaan. Sarja ei tehnyt hyvää kenenkään Osbournesin perheenjäsenen mielenterveydelle ja Ozzyn mukaan he eivät aivan tajunneet, mihin suostuivat mukaan: miten olisivatkaan voineet tajuta, kun vastaavaa ei ollut aiemmin tehty. Ohjelma viimeistään toi Ozzyn tavallisen, metallimusiikkia seuraamattoman kansaonsan, tietoisuuteen, teki koko perheestä superjulkkiksia. Suomenkin media ja juorulehdet ovat käsitelleet yllättävän paljon vaikkapa Sharonin syöpää tai Kellyn huumeongelmia. Ozzy kuvaa taitavasti ja mielenkiintoisesti julkisuuden tuomia haittapuolia. Miehelle, jolle perhe on tärkeä, ei varmasti ole ollut helppoa altistaa rakkaitaan julkisuudelle, mutta toisaalta julkisuus on myös tuonut vaurautta ja ainutkertaisia mahdollisuuksia.

Yleisesti ottaen Ozzystä piirtyy kirjan kautta aika ristiriitainen kuva. Hän on täysin hallitsematon ikuisesti sekoileva luokan pelle, huumeriippuvainen alkoholisti, joka on vetänyt niin paljon kaikkea mahdollista, että kun lääkäri yrittää nukuttaa häntä kolonoskopiaa varten, Ozzyn elimistö ei edes tunnu huomaavan tehokasta nukutusainetta. Hän on taitava muusikko, joka on tehnyt uraauurtavaa työtä metallimussikin parissa. Hän on tosi-tv- tähti, perheenisä, megajulkkis. Ja näemmä myös yllättävän taitava ja vihdyttävä kirjailija. Paljon kirjassa on kaikkea ällöttävää: huumesekoilua, eläinten kidutusta, väkivaltaa, mutta siitä huolimatta lukukokemus jäi vahvasti positiivisen puolelle: tämä kirja oli oikein hyvää ja ainakin omassa luokassaan laadukasta viihdettä.

Kirjailija: Ozzy Osbourne
Kirja: Minä, Ozzy (suom. Ilkka Salmenpohja, LIKE 2010)
Alkuperäinen kirja: I am Ozzy, 2009
Sivumäärä: 414
Arvostelu: ★★★★

torstai 16. heinäkuuta 2020

Moa Romanova: Paniikkiprinsessa


Hei pitkästä aikaa ja terveisiä äitiyslomalta! Vapaa on muuttanut muotoaan vauvan odottamisesta vauvan hoitamiseen. Pieni tyttäremme on nyt ollut maailmassa 24 päivää. Noihin päiviin on mahtunut melkoisesti tapahtumia, uuden oppimista ja tunteiden koko skaala. Valehtelisin jos väittäisin, että on ollut pelkästään ihanaa. Silti harva asia on päässyt yllättämään, sen verran hyvin tunnen itseni ja osasin varautua siihen, että näin iso elämänmuutos ei luultavasti sujahda kohdallani ohi tuosta vain ja kipuilematta. Samoin olin varautunut siihen, että kuuluisat äitimyytit, tiedättehän, pohjaton hoivavietti, pyytetön ja syvä, välittömästi syntyvä äidinrakkaus, tuskin pitävät paikkansa minun kohdallani, sillä en koe koskaan samaistuneeni vastaaviin väittämiin aiemminkaan. Tämä alku on ollut ennen kaikkea tutustumista. Tutustumme toisiimme ja siihen, millainen tyyppi tuo toinen on, mitä hän tahtoo, miten hän viestii. Joka päivä on hiukan edellistä helpompi. Tyyppi on ihana, temperamenttinen ja selvästi innokas kasvamaan ja oppimaan - ehkä äitikin oppii tässä sivussa ja vähitellen myös vähän rentoutuu. Ja koittaa pitää mielessä, että 24 päivää on kyllä varsin vähän yhteistä uutta elämää, koko elämä tässä on aikaa oppia tuntemaan toisemme.

Se kuitenkin on päässyt yllättämään, että olen ehtinyt lukemaan aika paljon! Blogi ja Instagram ovat olleet myös mielessä useasti, mutta jotenkin asioiden aloittaminen on muuttunut vielä tavallistakin hankalammaksi. Kun elämä etenee täysin aikatauluttoman kaverin tarpeiden mukaisesti, ei ikinä voi tietää varmasti, onko aikaa minuutti vai kaksi tuntia. Siksi tuntuu vaikealta tarttua vaikkapa kirjoittamiseen. Kirjoittamisen tarve on minulla kuitenkin jatkuva ja suuri, tuntuu siis hyvältä olla taas täällä, vaikka tämäkin kirjoitus taitaa lopulta olla lähinnä kaikkea muuta kuin otsikon mukainen bloggaus kirjasta...

Tuore pieni (toivottavasti) tuleva lukutoukka on totta toki mitä mainioin syy ostaa kirjoja. Tilasin jälkikasvulle pari lasten klassikkorunokirjaa ja siinä sivussa toki äitikin ansaitsi omat ostoksensa (no joo, kenelleköhän ne runokirjatkin oikeasti ovat vielä monen monta vuotta). Moa Romanovan Paniikkiprinsessaa olen pyöritellyt käsissäni aiemmin Sammakon kirjakaupassa ja nyt tilasin sen itselleni. Jokin tässä ruotsalaisessa nykysarjakuvassa kiehtoo minua, Liv Strömquist toki etunenässä.

En tiennyt Paniikkiprinsessasta paljoakaan etukäteen ja sen ahdistavuus pääsi yllättämään. Kirja kertoo Moan tarinan. Nuori nainen haaveilee taiteilijan urasta, mutta kärsii pahasta paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta. Hän ei saa otetta elämästään, käy terapeutilla, joka tuntuu puhuvan kuin eri kieltä, kuluttaa päivänsä muutaman ystävän kanssa, mutta paljon myös netissä ja swaippailemalla Tinderissä. Moa saa matchin 53-vuotiaan setämiehen, turhan tv-julkkiksen kanssa. Julkkis esitetään sarjakuvassa nerokkaasti tunnistamattomana paperipussi päässä. Julkkis tarjoutuu Moan mesenaatiksi, taiteen tukijaksi. Luonnollisesti tämäkään ihmissuhde ei tee elämässään eksyksissä olevalle Moalle hyvää. Kaikesta ahdistavasta huolimatta Moan tarina ei kuitenkaan ole toivoton, loppua kohden tulee valoisampaa.

Ahdistavien tapahtumien lisäksi teoksen ahdistavuutta lisää huomattavasti Romanovin piirrosjälki, joka ei tosiaan ole kaunista ja herkkää vaan karua, jopa paikoin brutaalia. En pystynyt lukemaan kirjaa kuin lyhyissä pätkissä (siis vaikka olisin sellaiseen ehtinyt), sen verran karua oli Paniikkiprinsessan meno. Erittäin toimiva keino siis!

Sarjakuvien lisäksi olen tosiaan lukenut aika paljon kaikkea muutakin. Tai siis minulla on taas kesken noin kymmenen kirjaa ja lopulta kuitenkin huomaan lukevani Knausgårdia. Ehkä seuraavaksi siis palaan Tasiteluni-sarjan kolmannen osan tiimoilta. Sitten joskus, kun tämä uusi, kummallisesti muovaantunut uusi aika-avaruus taas pyörähtää siihen asentoon, että blogille on aikaa tai tilaa.