Hei pitkästä aikaa ja terveisiä äitiyslomalta! Vapaa on muuttanut muotoaan vauvan odottamisesta vauvan hoitamiseen. Pieni tyttäremme on nyt ollut maailmassa 24 päivää. Noihin päiviin on mahtunut melkoisesti tapahtumia, uuden oppimista ja tunteiden koko skaala. Valehtelisin jos väittäisin, että on ollut pelkästään ihanaa. Silti harva asia on päässyt yllättämään, sen verran hyvin tunnen itseni ja osasin varautua siihen, että näin iso elämänmuutos ei luultavasti sujahda kohdallani ohi tuosta vain ja kipuilematta. Samoin olin varautunut siihen, että kuuluisat äitimyytit, tiedättehän, pohjaton hoivavietti, pyytetön ja syvä, välittömästi syntyvä äidinrakkaus, tuskin pitävät paikkansa minun kohdallani, sillä en koe koskaan samaistuneeni vastaaviin väittämiin aiemminkaan. Tämä alku on ollut ennen kaikkea tutustumista. Tutustumme toisiimme ja siihen, millainen tyyppi tuo toinen on, mitä hän tahtoo, miten hän viestii. Joka päivä on hiukan edellistä helpompi. Tyyppi on ihana, temperamenttinen ja selvästi innokas kasvamaan ja oppimaan - ehkä äitikin oppii tässä sivussa ja vähitellen myös vähän rentoutuu. Ja koittaa pitää mielessä, että 24 päivää on kyllä varsin vähän yhteistä uutta elämää, koko elämä tässä on aikaa oppia tuntemaan toisemme.
Se kuitenkin on päässyt yllättämään, että olen ehtinyt lukemaan aika paljon! Blogi ja Instagram ovat olleet myös mielessä useasti, mutta jotenkin asioiden aloittaminen on muuttunut vielä tavallistakin hankalammaksi. Kun elämä etenee täysin aikatauluttoman kaverin tarpeiden mukaisesti, ei ikinä voi tietää varmasti, onko aikaa minuutti vai kaksi tuntia. Siksi tuntuu vaikealta tarttua vaikkapa kirjoittamiseen. Kirjoittamisen tarve on minulla kuitenkin jatkuva ja suuri, tuntuu siis hyvältä olla taas täällä, vaikka tämäkin kirjoitus taitaa lopulta olla lähinnä kaikkea muuta kuin otsikon mukainen bloggaus kirjasta...
Tuore pieni (toivottavasti) tuleva lukutoukka on totta toki mitä mainioin syy ostaa kirjoja. Tilasin jälkikasvulle pari lasten klassikkorunokirjaa ja siinä sivussa toki äitikin ansaitsi omat ostoksensa (no joo, kenelleköhän ne runokirjatkin oikeasti ovat vielä monen monta vuotta). Moa Romanovan Paniikkiprinsessaa olen pyöritellyt käsissäni aiemmin Sammakon kirjakaupassa ja nyt tilasin sen itselleni. Jokin tässä ruotsalaisessa nykysarjakuvassa kiehtoo minua, Liv Strömquist toki etunenässä.
En tiennyt Paniikkiprinsessasta paljoakaan etukäteen ja sen ahdistavuus pääsi yllättämään. Kirja kertoo Moan tarinan. Nuori nainen haaveilee taiteilijan urasta, mutta kärsii pahasta paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta. Hän ei saa otetta elämästään, käy terapeutilla, joka tuntuu puhuvan kuin eri kieltä, kuluttaa päivänsä muutaman ystävän kanssa, mutta paljon myös netissä ja swaippailemalla Tinderissä. Moa saa matchin 53-vuotiaan setämiehen, turhan tv-julkkiksen kanssa. Julkkis esitetään sarjakuvassa nerokkaasti tunnistamattomana paperipussi päässä. Julkkis tarjoutuu Moan mesenaatiksi, taiteen tukijaksi. Luonnollisesti tämäkään ihmissuhde ei tee elämässään eksyksissä olevalle Moalle hyvää. Kaikesta ahdistavasta huolimatta Moan tarina ei kuitenkaan ole toivoton, loppua kohden tulee valoisampaa.
Ahdistavien tapahtumien lisäksi teoksen ahdistavuutta lisää huomattavasti Romanovin piirrosjälki, joka ei tosiaan ole kaunista ja herkkää vaan karua, jopa paikoin brutaalia. En pystynyt lukemaan kirjaa kuin lyhyissä pätkissä (siis vaikka olisin sellaiseen ehtinyt), sen verran karua oli Paniikkiprinsessan meno. Erittäin toimiva keino siis!
Sarjakuvien lisäksi olen tosiaan lukenut aika paljon kaikkea muutakin. Tai siis minulla on taas kesken noin kymmenen kirjaa ja lopulta kuitenkin huomaan lukevani Knausgårdia. Ehkä seuraavaksi siis palaan Tasiteluni-sarjan kolmannen osan tiimoilta. Sitten joskus, kun tämä uusi, kummallisesti muovaantunut uusi aika-avaruus taas pyörähtää siihen asentoon, että blogille on aikaa tai tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!