tiistai 28. tammikuuta 2020

Umberto Eco: Ruusun nimi


Kovin usein olen täällä blogissakin kirjoittanut siitä, miten paljon pidän klassikkokirjoista ja miten lähes aina klassikot myös palkitsevat lukijansa. Jos näin ei olisi, en tietenkään olisi jaksanut näin kauan tätä - myönnettäköön - vähän hullua listaprojektiani. Olen tässä projektini aikana onnistunut lukemaan vaikkapa sellaiset klassikot kuin Tolstoin Sota ja rauha, Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Victor Hugon Kurjat ilman kovin suuria ongelmia ja vieläpä niin, että olen ainakin jonkin verran myös nauttinut lukukokemuksista, Kurjat on oikeastaan yksi lempikirjoistani. Tähän nähden olisi voinut ajatella, ettei Umberto Econ Ruusun nimi, ylistetty moderni klassikko, jota moni tituleeraa lempikirjakseen, ihan helposti muodostuisi miksikään kovin ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Niin kuitenkin kävi, aloitin Ruusun nimen ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuotta sitten ja pitkän ja piinallisen taistelun jälkeen sain sen pelkällä tahdonvoimalla luettua loppuun vasta nyt.

Sinänsä Ruusun nimen asetelma on kiehtova: italialainen luostari keskiajalla kohtaa ennennäkemättömiä kauhuja, kun luostarista alkaa löytyä murhattuja munkkeja. Murhamysteeriä ratkovat sherlockholmesmainen William Baskerville (ei ehkä tarvitse olla kovinkaan kummoinen kirjallisuudentuntija ymmärtääkseen tämän intertekstuaalisen viitauksen) ja hänen oppipoikansa, tarinan kertoja Adson Melkin. Mysteeriin liittyy tiiviisti luostarin kirjasto, joka on hurja, lähes saavuttamaton labyrintti.

Ongelma ei ollutkaan itse kirjan asetelmassa ja pääjuonessa vaan siinä, että tuon minua kiinnostavan murhamysteerin olisi voinut helposti tiivistää alle 50 sivuun, kun koko kirja oli yli 600 sivua pitkä. Ruusun nimi on ihan täynnä kaikkea. Se on sekoitus historiaa, benediktiiniläisluostarin elämän pilkuntarkkaa kuvausta, uskonnollisia ristiriitoja ja jännitteitä, skolastiikkaa, semiotiikkaa, filosofiaa, kirjallisuusviittauksia, kaksoismerkityksiä ja symboleja siellä täällä, jaarittelua, kikkailua, jaarittelua ja vielä vähän jaarittelua.

Pystyn kyllä ymmärtämään sen, ettei kuka tahansa voi kirjoittaa tällaista kirjaa, että täytyy olla aika oppinut ja sivistynyt tyyppi, jos pystyy luomaan jotakin tämänkaltaista. Että ehkä tällaisessa kirjallisuudessa romaani alkaa olla jo enemmänkin ihailtava taideteos kuin sellaisenaan nautiskeltava tarina, että ehkä Ruusun nimeä pitäisikin vain lähestyä uskomattomana esimerkkinä siitä, mihin romaanikirjailija voi pystyä, eikä niinkään keskittyä miettimään sitä, miten tavattoman raskas tarina lukijalleen oli. Jotenkin minulle jäi vain todella vahvasti sellainen tunne, että iso osa Ruusun nimeä äänekkäästi hehkuttavasta lukijakunnasta ei vain kehtaa leimautua tyhmäksi. Kun tämä nyt oli tällainen älykäs kirja, älyä oli oikein tungettu kansien väliin kaksin käsin, niin pakkohan tästä nyt on tykätä, etenkin kun kirja oli ilmestyessään kai melkoinen merkkitapaus ja sai ylistävät arviot ja paljon hehkutusta ja ihailua osakseen.

On varmasti heitäkin, joille tällainen monipuolinen kikkailu ja sivistynyt, varsin perusteellinen kerronta, joka jättää juonikuvioiden etenemisen ja henkilöhahmot toissijaisiksi, on oikein mieleistä luettavaa. Minä vain en kuuluu heihin, etsin romaanien sivuilta jotakin ihan muuta. Olisi ihanaa päästä nyt sanomaan, miten Ruusun nimi lopulta palkitsi minut kaikkien näiden vuosien yritysten jälkeen. Harmikseni minun on vain sanottava, että onpa ihanaa, että minua vaivannut klassikko on vihdoin selätetty ja minun ei enää ikinä tarvitse palata sen pariin. Ruusun nimi on sekä Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla että 1001 kirjaa -listalla, joten tottahan minun oli se luettava!

Ja nyt, sana on vapaa. Mielelläni kuulisin teidän mielipiteenne, etenkin siinä tapaukessa, jos saitte romaanista enemmän irti kuin minä.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Luin viime vuonna monta hienoa kirjaa. Sekä Petri Tammisen Musta vyö että Antti Röngän Jalat ilmassa tekivät vaikutuksen ja minusta tuli kertaheitolla molempien kirjailijoiden, isän ja pojan, fani. Molempien ilmaisu on tavallaan yksinkertaista ja vaivatonta, mutta silti poikkeuksellisen vahvaa ja sisältörikasta. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tiivistää ja muutamalla sanalla kuvata kokonaisia maailmoja. Itse kun kuulun lähes asiassa kuin asiassa siihen koulukuntaan, että enemmän on enemmän.

Heti kun kuulin, että tammikuussa 2020 julkaistaan kirja Silloin tällöin onnellinen, joka koostuu näiden kahden kirjailijan toisilleen kirjoittamista kirjeistä, totta kai kiinnostuin. En tiedä ovatko tällaiset kirjailijoiden kirjeromaanit nyt joku juttu, sellaisen julkaisivat viime vuonna myös Westö ja Itkonen ja kuuluisin aika tuore esimerkki taitaa olla Austerin ja Coetzeen versio. Tottahan tällainen formaatti on kiinnostava, etenkin jos kirjailijat ovat sellaisia, joita fanittaa muutenkin. Silloin tällöin onnellisessa käsiteltiinkin paljon kirjailijuutta, kirjeiden kirjoitushetkellä poika Antti viimeistelee esikoisromaaninsa käsikirjoitusta ja toki kirjoittamisen problematiikkaa, ihanuutta ja kamaluuttaa käsittelee myös isä Petri.

Syy siihen, miksi ihan erityisesti rakastuin tähän kirjaan on kuitenkin sen avoimuus, rehellisyys ja herkkyys. Luin kirjan heti tammikuun alkupäivinä BookBeatista, mutta se kolahti niin paljon, että laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta ja ahmin sen nyt siis jo toistamiseen. Enpä ole tainnut koskaan ennen tehdä näin, lukea samaa kirjaa kaksi kertaa putkeen. Tammikuu on tyypillisesti vaikea kuukausi minulle ja sitä se on ollut nytkin. Kun on päiviä, kun kaikki, myös tai oikeastaan etenkin minä itse, tuntuu turhalta, kyseenalaiselta, poikkeuksellisen rumalta ja ihan tavattoman tyhmältä, on jotenkin hirvittävän lohduttavaa uppoutua kahden herkän sielun kirjeenvaihtoon ja todeta, että vaikeaa se on muillakin, niin vaikeaa että se on oikeasti melkoisen huvittavaa.

Kirjailijat kirjoittavat paljon häpeästä ja pelosta, niin paljon että he jo itsekin pohtivat, pitäisikö välillä kirjoittaa jostakin muusta. Jatkuva häpeä yhdistää sukupolvia ja Antti kertoo pariinkin otteeseen, miten hän on aina kokenut, että he ovat jotenkin huonompia, kun isä tuntuu vaikkapa asioita hoitaessaan aina jotenkin häpeävän olemassaoloaan ja olevan varuillaan kaiken suhteen:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea. Kotona makasit sohvalla ja huudahtelit häpeänhuutojasi. Minuun valettiin tunne, että maailma on vaarallinen paikka, jossa kuuluukin hävetä ja pelätä."

Apua, miten tuttua. Kaikesta häpeilystä ja synkistelystä huolimatta kirja on myös hauska. Molemmilla on mahtava omanlaisensa itseironinen suhtautuminen. Itseironiaa on tosin helppo harjoittaa paperilla, itselleen nauraminen ja salliva asenne on paljon vaikeampaa jalkauttaa tosielämään. Ehkä kuitenkin niin kauan menee hyvin, kun edes teoriassa osaa nauraa omalle synkistelylleen, mielen tempoilulle, kaiken murehtimiselle ja märehtimiselle.

Esimerkkinä minuun iskeneestä huumorista Antti kirjoittaa isälleen listan niistä asioista, joista hän ei keksi pelättävää. Listalla on mm. mustikat, Asterix, tanskalaisuus ja vaniljakastike. Seuraavassa kirjeessä Petri toteaa, että hänen on pakko ihmetellä, miten poika ei keksi mustikoista pelättävää, sillä: "Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi."

Nautin kovasti myös kohdasta, jossa Antti kertoo, miten hän kustannussopimuksesta (siis oikeasta lottovoitosta!) huolimatta jatkuvasti pelkää, että Gummeruksella hänen työtään pidetään ihan huonona. Muista kirjoista pidetään paljon enemmän ja hän on epäonnistunut eikä kelpaa, vaikka kaiken järjen mukaan hän on saavuttanut juuri sen, mistä on haaveillutkin ja hänen pitäisi nyt olla onnellinen. Siihen isä kommentoi: "Okei. No niin. Kuvitellaan että Niina ja kaikki sen kollegat mukaan lukien Gummeruksen talonmies on niin kauhuissaan sun kässärin surkeudesta että ne kuolaa kaikki nyt valkoista vaahtoa molemmista suupielistä. Mitä sun pitäisi siinä tapauksessa tehdä? Minusta sinun pitäisi siinäkin tapauksessa keskittyä niihin ajatuksiin joita Niinalla on ja jatkaa töitä." Hahaa, minusta tuntuu, että olen käynyt ystävieni kanssa vähän vastaavan keskustelun enemmän kuin kerran. Ja miten tavattoman lohduttavaa, että kun itse miettii usein, että kukaan muu ei ole näin tyhmä, että  kehittäisi ongelmia sinnekin, missä niitä ei todellakaan ole, niin sitten saa lukea ihan vastaavaa "tyhmyyttä" kirjan sivuilta.

On ihailtavaa, miten herkkiä, yksityisiä ja rankkoja kokemuksia kirjalijat kirjeissään avaavat. Minulla ei ole mitään kokemusta isä-poikasuhteista, mutta kirjeiden myötä koin aavistuksen siitä, millaisia ristiriitoja, haasteita mutta toisaalta myös onnea suhteeseen voi liittyä. Isän ja Antin suhde ei ehkä ole kaikkein helpoin, mutta kirjeistä välittyy tunne, että he luottavat toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan. Kirjailijat keskustelevat häpeän ja pelkojen lisäksi paljon muustakin, vaikkapa toisista kirjailijoista, kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, kirjoittamisen motivaatiosta, yhteisestä menneisyydestään. Isä antaa Antille jatkuvasti isällisiä neuvoja, mutta myös Antti pääsee kirjeissään vauhtiin:

"Milloin olet viimeksi lukenut kokonaisen kirjan? Raijaat nykyisin kirjastosta hillittömiä pinoja, luet kymmenen sivua per nide ja unohdat senkin vähän ennen eräpäivämuistutusta. Lainaa ensi kerralla vain yksi kirja. Ja lue se alusta loppuun. Lue mahdollisimman erilaisia kirjoja, sellaisiakin, joita epäilet. Sanot, ettei sinulla ole aikaa. Mutta sitten kuitenkin selaat netin vaihtoautoja tai makaat lattialla ja mietit, että pitäiskö keittää kaffet."
 
Mielenkiintoisen lisän kirjeisiin toi se, kun niissä käsiteltiin ohimennen myös sosiaalista (kirja)mediaa ja kirjablogeja. Leena Lumin blogi mainittiin ihan nimeltäkin! Tamminen ainakin väittää pysyvänsä kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta mikäli Rönkä isänsä neuvoista huolimatta etsii arvosteluja kirjastaan ja sattuu lukemaan tämän tekstin, haluan todeta: Kiitos! Kiitos tästä kirjasta, sen rohkeudesta, avoimuudesta ja kaikesta huolimatta valoisasta asenteesta ja hauskuudesta. Sen perusteella, miten kirja on vastaanotettu tässä sosiaalisen median kirjakuplassa on selvää, että minä en ole ainoa, jolle nämä kirjeiden sanat ja se miten niihin voi samaistua, ovat tärkeitä. Kirja oli täydellinen lukukokemus ankaran synkkään tammikuuhun, humaani, ymmärtäväinen ja lämmin. Jospa tosiaan ihan aina ei tarvitsisi murehtia ihan kaikkea ja olisi silloin tällöin onnellinen.

torstai 16. tammikuuta 2020

Suvi Vaarla: Westend


Tiedä sitten, onko se merkki itserakkaudesta tai mielen tylsyydestä, mutta niin se vain on: etsin itseäni romaanien sivuilta. Vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat lähes poikkeuksetta niitä, joihin olen voinut samaistua jollakin voimakkaalla, henkilökohtaisella tavalla. Ehkä se on inhimillistä. Etsimmehän toisista ihmisistäkin jotakin itsemme kaltaista, jotakin yhteyttä. Ymmärryksen tunne, se että voi tuntea, että joku muukin tuntee samoin, ajattelee samalla tavalla ja on myös kokenut näin, on jotenkin lohduttavaa.

Luin Suvi Vaarlan Westendin jo viime vuonna BookBeatista. Halusin kuitenkin palata siihen fyysisenä kirjana ja odotin sitä kirjastosta pitkään. Siksi kirjoitan siitä vasta nyt, pari kuukautta tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen. Westend oli samaistuttava ja samaistuttavuudessaan vaikuttava. Vaarla on kertonut, että romaani on fiktiivinen, mutta kertoo oikeista asioista. Sen tarina kulkee 1980-luvun puolivälistä nykypäivään, poukkoilee ajasta toiseen kertojansa Elinan kuljettamana. Tarinan keskiössä on raha, se miten rahaa on tai etenkin kun sitä ei ole. Se kertoo lamasta, siitä 80-luvulta kasvatetusta nousukauden kuplasta, joka äkisti 90-luvulla puhkesi ja pudotti kyydistään tuhansia onnettomia, murtuneita ihmisiä.

Minä olen tarinan Elinaa nuorempi, minun ensimmäiset, sumeat ja epävarmat muistoni ovat aivan 90-luvun alusta. Sen kuitenkin muistan, että lamasta puhuttiin koko ajan, sanaa toisteltiin televisiossa, siitä laulettiin radiossa (vaikka taisinkin luulla, että Rekkamiehessä Helsingin herrat nyyhkivät lavan alla), se oli läsnä kaikkialla. Koulutien alussa mainittiin, että laman vuoksi on nämä säästöt, opettajat olivat pakkolomalla, pyyhekumeja puolitettiin. Lapset ymmärtävät paljon ja imevät yllättävänkin hyvin kaiken tiedon sisäänsä. Monesti he myös kantavat muistikuviaan aikuisuuteen asti. Me lama-ajan lapset emme ole eläneet ikinä nousukautta ja kun olimme sen ikäisiä, että työelämään siirtyminen oli ajankohtaista, iski jälleen kova taantuma. Moni meistä on oppinut pelkäämään lainan ottamista, moni kantaa sisällään vanhempiensa traumoja jättikoroista ja omaan niskaan kaatuneista veloista, jotka oli kuplassa mennyt takaamaan kaverilleen.

Westend käsittelee kaikkea tätä sekä lama-ajan lapsen että omaa elämäänsä aloittelevan nuoren näkökulmasta. Ja tosiaan, minä samaistuin. Westendin tarinan synkkyys ei onneksi ole minulle tuttua samassa mittakaavassa, mutta ilmapiirin tunnistin välittömästi. Elinan rakennusalalla toimiva yrittäjäisä on perustamassa mökkikylää Lappiin. Häntä ylistetään rohkeana bisnesmiehenä, taitavana yrittäjänä, joka tekee järkeviä ratkaisuja aikana, jolloin rahaa saa pankista kuka vain ja maailma on avoin. Yrityksen neonvaloin koristellut kirjaimet nostetaan korkealle espoolaisen kerrostalon seinälle, edessä on loistava tulevaisuus ja asuntokin on hyvä vaihtaa isompaan, sillä kyllähän talo on aina järkevä sijoitus. Mukaan bisnekseen houkutellaan myös tuttavaperheen isä. Elina ja perheen tyttö ovat parhaat ystävät, erottamattomat.

Kaikki, myös ja etenkin ihmissuhteet, muuttuu yhtäkkiä. Taitava bisnesmies olikin vain suuruudenhullu, raha katkaisee ihmissuhteet ja kenties on parempi, etteivät tytötkään enää tapaa toisiaan. Neonkirjaimet lasketaan alas ja syöksykierre on valmis. Ihmiskunta on sotkenut itsensä niin syvälle maailmaan, jossa raha ratkaisee, että kun sen suhteen asiat menevät pieleen, on kaikki pielessä, vaikka "raha onkin vain rahaa." Itsemurhien määrä laman pahimpina vuosina oli hirvittävä. Onnettomia perheitä, katkenneita ihmissuhteita ja pirstaloituneita haaveita oli kaikkialla. Oikeastaan kaikki tuo oli vähän kuin sisällissotaa, rahan aiheuttamaa valtavaa jännitettä, joka muutti kaiken. Jo pienet lapset ymmärsivät, ketkä olivat nyt niitä, joita kuului välttää, ne joiden velat jäivät maksettavaksi muille, ne jotka vetivät kurjuuteen mukaan muutkin. Kaikki oli valtava vyyhti suurta häpeää sekä omasta että muiden puolesta, ratkaisemattomia kiistoja, pahaa oloa. Kuten sodankin vaikutus, niin myös tuon kaiken vaikutus tulee näkymään vielä pitkään.

Westend oli kaikessa lohduttomuudessaan, joka oli selvää jo sen alkusivuilta asti, myös hurjan kaunis. Sen kieli oli kuulasta ja vaivatonta, kerronta toteavaa mutta vahvaa. Kuuluin tietysti kohderyhmään, minun oli helppo samaistua Elinan tarinaan, mutta luulen useimpien lukijoiden löytävän Westendin sivuilta jotakin tuttua. Mietin myös, miten paljon lopulta noista vuosista opittiin. Toivottavasti ainakin jotakin. Westend oli hyvä muistutus siitä, että kaikki tuo tapahtui vasta ihan äskettäin ja kaikki tuo vaikuttaa meihin edelleen. Tätä kirjaa ei ehkä olisi voinut kirjoittaa yhtään aiemmin, ajan kuluminen on ehkä vähän tuonut asiaan selkeyttä, silottanut pahimpia ryppyjä ja auttanut unohtamaan, mutta ei kuitenkaan liiaksi.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Juha Kauppinen: Monimuotoisuus


Niin vain katosi yli kahden viikon joululoma. Alkaessaan se tuntui ihanan pitkältä ja nyt loppumetreillä hämmästyttää, miten äkkiä se kuluikaan. Toisaalta on mukava palata arkeen ja työhön. Suhteellisen aivoton löhöily vaatii vastapainokseen jotakin haastavampaa. Ihanaa on se, että tammikuukin on päässyt jo hyvään vauhtiin ja kevään saapumista ei voi mikään estää. Valtavan mielenkiintoisia juttuja on luvassa vuonna 2020!

Ennen arkeen palaamista palaan kuitenkin hetkeksi joulun pyhiin ja yhteen joululahjakirjaani, Juha Kauppisen Monimuotoisuus-teokseen. Tätä kirjaa minulle suositteli alun perin työkaverini, jonka kanssa olen pitkin viime vuotta pähkäillyt ihmisen toiminnan yhteensovittamista luontoon siten, että luonto jäisi altavastaajaksi mahdollisimman vähän. Vuonna 2019 julkaistu Monimuotoisuus on tärkeä kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen suomalaisen luettavaksi ja tietysti etenkin päättäjien ja niiden, joilla on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Olen iloinen että pyysin ja sain tämän kirjan joululahjaksi, sen on hyvä olla omassa hyllyssä muistuttamassa asiasta.

Suomessa on tehty jo pitkään pitkäjänteistä työtä eliölajien luokituksessa ja niiden elinvoimaisuuden seurannassa. Tutkimus osoittaa, että monet, pelottavan monet, lajit ovat hyvin lyhyessä ajassa vaarantuneet tai pahimmassa tapauksessa jopa kadonneet kokonaan. Luonnon monimuotoisuus on toki itseisarvo myös sellaisenaan, mutta sillä on paljon kauaskantoisempia seurauksia, kuin voisimme nopeasti ajatella: populaatiot ovat riippuvaisia toisistaan ja jos jokin laji voi huonosti, siitä on seurauksia myös muihin lajeihin. Tunnetuin esimerkki taitaa olla huolestuttava pölyttäjien väheneminen ja se, miten se tulee vaikuttamaan ihmisen ravinnonsaantiin.

Kauppinen tarkastelee seitsemän lajiesimerkin (kultasirkku, kuukkeli, ruusuruohomaamehiläinen, isonuijasammal, taimen, jääleinikki, sinisiivet) kautta monimuotoisuutta, sen heikkenemiseen vaikuttavia tekijöitä ja myös sitä, mitä monimuotoisuuden katoamisen pysäyttämiseksi voisi olla tehtävissä. Ääneen pääsevät monet asiantuntijat ja näkökulma on tieteellinen, mutta kirja on pureksittu sopivan kansantajuiseksi ja viihdyttäväksi. Kirjallisuusluettelo on kattava, jäin vain kaipaamaan valokuvia, nyt siirryin vähän väliä googlaamaan lisätietoa.

Ihminen on tehnyt luonnolle paljon hallaa osin tietoisesti mutta paljon myös tietämättömyyttään. Nyt kun tietoa on, sitä olisi osattava soveltaa. Tunsin piston omassa sydämessäni, olenko omilla päätöksilläni edistänyt luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, olisiko soranottoalueet syytä jättää hiekkapintaisiksi, vaikka se pohjaveden kannalta onkin huono vaihtoehto. Kumpi on tärkeämpää, hyvälaatuinen pohjavesi (sehän on tärkeää nimenomaan ihmiselle) vai monimuotoisten elinpaikkojen mahdollistaminen? Toivon että tulevaisuudessa lainsäädäntö ja ohjeistukset kehittyvät niin, että monimuotoisuus huomioidaan paremmin. Ei vain hyvältä näytä, kirjassakin moneen kertaan todettiin, miten valtionhallinnon määrärahoja aina vain supistetaan, sen olen huomannut ihan omakohtaisestikin.

On hurjaa, että esimerkiksi hömötiainen, lapsuudessani ihan yleinen lintulautavieras, on nykyisin erittäin uhanalainen. Samoin tuntuu käsittämättömältä, että Suomessa on ollut suuri määrä luononvaraisia lohia ja taimenia, jotka on tapettu lähes sukupuuttoon ojituksilla, jokien patoamisella ja ryöstöpyynnillä ja nykyisin suomalaisten syömästä kalasta 80 prosenttia tuodaan ulkomailta. Tällaisista esimerkeistä huolimatta kirjan sävy ei ole syyllistävä ja painostava, enemmänkin rakentava ja keinoja etsivä. Syy siihen, miksi luonto on altavastaaja, on kuitenkin selvä:

"Juuri näin luonon monimuotoisuus hupenee Suomessa ja kaikkialla maailmassa: koska se on ensisijainen arvo vain ani harvan ihmisen mielessä. Luonto on reunahuomautus, joka unohtuu."

Kun hiljainen on poistumassa keskuudestamme, sitä huomaa tuskin kukaan. Siksi tämä tietokirja on hurjan tärkeä, se pitää ääntä hiljaisten puolesta. Toivoisinkin että mahdollisimman moni lukisi sen. 
Vuoden 2020 Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.