Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin ei herättänyt kiinnostustani siksi, että sen kirjoittaja on Jörn Donnerin poika. Isä-Donnerista en tiedä juuri mitään, en ole lukenut hänen tekstejään ja muutenkin mieleen tulee lähinnä yksi varsin painokelvoton vitsi. Ihminen on herkkä eläin kiinnosti minua siksi, että kuulin sen kertovan nuoren miehen ajatuksista herkkyydestä, ihmisestä, elämästä. Minä, nuori nainen (tosin muutaman vuoden Rafaelia vanhempi) kun olen pohtinut kaikkea tuollaista paljon viime aikoina.
Olen alkanut nauttia työmatkoistani, tunnista päivässä moottoritiellä. Siinä on aikaa ja tilaa ajatuksien virtaamiselle. Iltapäivisin kun työn väsyttämänä analysoin päivän tapahtumia ja sitä, miltä minusta tuntuu, palaan aina uudelleen siihen hankalasti määriteltävään sekoitukseen herkkyyttä, huonoa itsetuntoa, ylianalysoivaa luonnetta. Maailmassa jossa kaikki muut tuntuvat toisinaan olevan loputtoman itsevarmoja, älyttömän kauniita ja älykkäitä, tunne-elämältään tasapainoisia, tekee hyvää lukea ajatuksia myös heiltä, jotka eivät niin tunne, heiltä jotka uskaltavat tunnustaa herkkyytensä.
Ja olihan Rafaelin teos juuri sitä, herkkyyden tunnustamista ja analyysia. Mutta oli se paljon kaikkea muutakin. Se oli esimerkiksi vakuuttelua siitä, miten hän ei ikimaailmassa haluaisi ratsastaa isänsä maineella tai hyötyä siitä mitenkään, mutta no, olisikohan muuten nuoren medianomin esseekokoelma päätynyt kustantamon julkaisuohjelmaan? Se oli myös melkoista poukkoilua, pintaraapaisua sieltä täältä. Juuri kun johonkin ajatukseen melkein päästiin ytimeen asti, pompattiinkin seuraavaan esseeseen ja teemaan. Esseekokoelman sivuilta piirtyy kuva etuoikeutetusta keskenkasvuisesta miehestä, jonka suurin trauma on kuuluisa isä, nimi joka yhdistetään joulupukin poroihin ja yö putkassa. Toisaalta tuon miehen ajatukset olivat usein myös osuvia ja analyysi kirkasta.
Mutta kyllä, löysin itseni kirjan sivuilta ja ehkä tavoilla, joihin en olisi ollut valmis. Huomasin ärsyyntyväni Donnerin teksteistä, niiden hetkittäisestä lapsellisuudesta. Siitä, että hän on niin vahvasti mieltä asioista, vaikka lukijalle on selvää, ettei hänen tuolla elämänkokemuksellaan pitäisi mennä vannomaan. Ärsyynnyin siksi, kun löysin kirjan tekstistä omat heikkouteni, oman lapsellisen kaikkitietävyyteni, yrityksen olla taiteellinen, joka päättyy kuitenkin vain kaiuksi siitä, mitä sen oli tarkoitus olla. Samaistuminen oli sekä vastenmielistä että ihanaa. Donnerin tekstit olivat hyvin tuttuja, se miten hän on lapsena tajunnut olevansa kuolevainen, miten hän on taitava murehtimaan, miettimään, analysoimaan.
Mielenkiintoisin osio esseekokoelmassa taisi olla se, miten Donner pohtii lastenkasvatusta, sitä miten poikalapset eivät saa itkeä, heidän tunteensa tungetaan visusti piiloon pinnan alle ja vuosia myöhemmin tuo kaikki näkyy itsemurhatilastoissa, tappeluissa, humalassa holtittomasti itkevissä aikuisissa miehissä. Tuo lienee ihan totta.
"Ei ole sattumaa, että väkivaltaan syyllistyvät pääasiassa miehet ja että he ovat enemmistönä itsemurhatilastoissa. Väkivalta on ratkaisu, kun ihminen ei kykene pukemaan tunteitaan sanoiksi - halpa, helppo ratkaisu, jolla on kalliit seuraukset. Väkivallasta on vuosien mittaan onneksi tullut yhä harvianisempi kieli, mutta niin kauan kuin pojat Suomen koulujen pihoilla vihaavat itkemistä, ongelma ei koskaan katoa."
Tämä tunteiden patoaminen on yksi teema, jota olen miettinyt paljon ja jonka siemen iti, kun makasin viime syksynä viikkotolkulla sairaalassa. Se pakotti minut kohtaamaan itseni, henkisen ja fyysisen puolen vaikutuksen toisiinsa ihan eri tavalla kuin ennen. Mokoman Hei hei heinäkuussa lauletaan, että "ne kuuluu kokea". Jos olisin tatuointi-ihminen, olisin varmaan jo tatuoinut tuon lauseen ihooni. Mitä pidempään epämieluisaa, ei-tervetullutta tunnetta koittaa kieltää, kaivaa sitä syvälle mullan alle piiloon, sitä varmemmin se nostaa lonkeronsa pintaan ja kiemurtelee mielessä aiheuttaen tuhoa. Mitä nopeammin hyväksyy sen, että tunteet ovat osa ihmistä, ne kuuluu kokea, sen nopeammin elämässä pääsee eteenpäin. Kun olen hyväksynyt sen, että tunnen usein ahdistusta enkä oikein edes tiedä miksi, olenkin yhtäkkiä vähemmän ahdistunut kuin koskaan aiemmin elämässäni.
Nuoren miehen itsevarmuus ja itsetietoisuus oli sekä viehättävää että ärsyttävää. Kirjaa olisi voinut jäsennellä paremmin, jotta se olisi ollut parempaa kirjallisuutta, mutta toisaalta nyt se oli hyvin aito kuvaus siitä, mitä alle kolmekymppisen miehen päässä liikuu. Otsikon mukaisesti Donner taisi haluta kertoa, että me ihmiset olemme usein herkempiä kuin päälle päin näyttää. Se on ihan hyvä ajatus pitää mielessä maailmassa, jossa itse tuntee usein olevansa ihan vääränlainen, heikko kummajainen:
"Meillä kaikilla on omat kauneusvirheemme, ulkoiset ja sisäiset, eikä tällä planeetalla ole ainuttakaan sielua, joka ei kärsisi siitä. Meillä kaikilla on omat naamiomme, ja me kaikki yritämme vaikuttaa vahvemmilta kuin olemme. Lyhyestä sanottuna me feikkaamme."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!