Puolisen vuotta sitten kirjoitin ajatuksiani siitä, miten koin elämäni muutama kuukausi suuren leikkauksen jälkeen. Koska tänään on tasan vuosi siitä, kun pakkasin sairaalakassiani, tuli tarve kirjoittaa taas. Ja minnepä muuallekaan kirjoittaisin kuin tänne julkiseen päiväkirjaani, vaikka edelleen välillä mietin, onko näin henkilökohtaisia juttuja järkevää jakaa näin avoimesti. (Ja aina vain palaan siihen, miten paljon olen saanut kiitosta siitä, että olen avoin. Joten jatkan.)
Leikkaukset (niihin johtaneista syistä olen kirjoittanut täällä) olivat niin rankkoja henkisesti ja fyysisesti, etten todellakaan tiennyt vuosi sitten, mihin lähdin. Hyvä niin. Toisaalta en tiennyt myöskään sitä, miten täysin elämäni voisi muuttua, vaikka siihen tietysti halusinkin uskoa. Jälkeen päin ajateltuna on oikeastaan mukava huomata, että uskoin oikeasti hyvään, siihen että kaikki muuttuisi paremmaksi. Pelkäsin, mutta ennen kaikkea olin toiveikas. Niin sitä kannattaa elämäänsä elääkin, ilman liikaa pessimistisyyttä. Se että juuri sairasloman päätyttyä sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, ympäristönsuojeluviran, jossa olen viihtynyt älyttömän hyvin ja jossa saan käyttää osaamistani parhaalla mahdollisella tavalla, on saanut minut uskomaan ei nyt sentään kohtaloon mutta ainakin siihen, että kaikki oikeasti järjestyy. Joskus palaset loksahtelevat paikoilleen järjestyksessä sitten, kun ensimmäinen iso palanen on paikoillaan.
Puoli vuotta sitten kirjoitin paljon siitä, mitä havaintoja olin tehnyt oman pääni sisäisessä maailmassa. Nyt minusta tuntuu, että olen vähän kyllästynyt oman napani tuijotteluun ja kiinnostus on siirtynyt toisiin ihmisiin. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ja ihania ihmisiä. Kaikissa (tai ainakin melkein kaikissa) on jotakin hyvää. Olen miettinyt paljon sitä lausetta, jonka Skamin Norakin oli teipannut huoneensa seinälle: "Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always." Koska se on ihan totta. Harva taistelu näkyy ulospäin, harva kertoo niistä. Toisaalta omaa taistelua ei myöskään pitäisi ikinä käyttää syynä siihen, miksi on toisille ilkeä, eikä omaan taisteluun pitäisi jäädä vellomaan.
Niin, vellominen. Huomaan tulleeni hirveän allergiseksi turhalle valitukselle ja menneissä vellomiselle. Lopulta hyvin harva asia elämässä on sellainen, etteikö siihen voisi itse vaikuttaa tavalla tai toisella. Ja ne joihin ei voi, niistä ei myöskään kannata valittaa ja niihin ei kannata jumiutua ja tuhlata energiaa. Olen ehkä (huom. ehkä!) osannut kääntää omaa vellomisharrastustani ennemminkin siihen, että analysoin ajatuksiani ja menneisyyttä ja koitan oppia siitä tai mietin, miten voisin tehdä asioista parempia tulevaisuudessa. Tiettyjen asioiden (vaikkapa ulkonäköni tai sen miten puhun aivan liikaa ja tunnen käyttäytyväni tyhmästi tai nolosti) kanssa tulen varmasti kriiseilemään enemmän tai vähemmän loppuelämäni, mutta jotenkin osaan nykyään suhteuttaa asioita paremmin, myös nauraa itselleni.
Harva asia elämässä on myöskään sellainen, että se olisi saavutettavissa ilman vaivannäköä. Kun olen pakosta joutunut aloittamaan monta asiaa, oikeastaan koko elämäni, aika alusta, ja näkemään sen eteen paljon vaivaa, olen tajunnut miten helposti olen aiemmin todennut asioista, että en pysty, en osaa. On helppo tehdä asioita, jotka tuntuvat mukavilta, tietenkin. Mutta jos ei ikinä tee epämukavilta tuntuvia asioita, ei myöskään pääse elämässä eteenpäin, ei koskaan opi tai koe mitään uutta. Huonoina päivinä on nykyisin paljon helpompaa katsoa taaksepäin ja nähdä, millaisen matkan on kulkenut. Asiat ovat tosiaan asettuneet mittasuhteisiin, monellakin tavalla.
Ja ne ihmiset. Vaikka viihdynkin hyvin yksin ja säännöllinen yksinolo on minulle lähes yhtä välttämätöntä kuin uni ja ruoka, olen onnellinen myös siitä, miten saan työssäni jatkuvasti kohdata uusia ihmisiä ja miten saan jatkuvasti laittaa sosiaaliset taitoni testiin. Olen myös hurjan onnellinen kaikista ympärilläni olevista ihanista ihmisistä, joista yksikään ei ole (ainakaan pahasti tai niin että olisin huomannut) suuttunut minuun, vaikka uuden elämäni myötä minusta on tullut suorapuheisempi ja kenties ihan terveellä tavalla itsekkäämpi.
Puhun uudesta elämästä, sillä siltä se tosiaan tuntuu. Olen kertonut puolittain vitsillä, että 25.10. eli huominen on suuri suolettomuussyntymäpäiväni, mutta on se oikeastikin minulle hurjan merkityksellinen päivä. Kun on niin pitkään ollut sairas, surullinen, väsynyt ja kaikesta huolestunut, on ollut upeaa kokea näin paljon hienoja asioita terveenä ja vielä upeampaa on ajatella, mikä kaikki minua vielä odottaakaan. Muistan hyvin, kun vuosi sitten sairaalassa luin blogeista ja Instagramista juttuja Helsingin kirjamessuilta. Itse makasin sairaalasängyssä letkuissa turtana ja peloissani. Sain hurjasti ihania viestejä, sieltä messuhulinoistakin. Siksi tuntuu erityisen merkitykselliseltä lähteä huomenna Helsinkiin, viettämään tätä uutta syntymäpäivääni ensin kirjamessuille ja sitten vielä illalla parin lempibändini keikalle. Kirjamessuille tulen myös lauantaina. Toivottavasti tapaan siellä myös teitä, tärkeät kirjahullut ystäväni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!