tiistai 15. joulukuuta 2020

Nina Wähä: Perintö

Perintö (alkup. Testamente 2019, suom. Sanna Manninen) on tukholmalaisen Nina Wähän kolmas romaani. On aika erikoista, että ruotsalainen romaani sijoittuu Suomeen, Tornionjokilaaksoon. Se kuitenkin selittyy sillä, että Wähän äiti on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja Wähä itse on viettänyt siellä lapsuuden kesiään. Kenties tämä selittää myös sen, miksi Perintö oli sielunmaisemaltaan poikkeuksellisen suomalainen romaani. Siis etenkin ollakseen ruotsalainen romaani.

"Tämä ei ole mitään muuta kuin murhatarina. Tai no, onhan tämä paljon muutakin."

Näillä sanoilla Perintö alkaa ja tuo heti eteen persoonallisen ratkaisun, oikean vanhan ajan kaikkitietävän kertojan, joka puhuttelee lukijaa ja antaa ikään kuin lukuohjeita. Kirjan alussa on myös lista avainhenkilöistä kuin vanhassa klassikossa ikään, vaikka jälkeen päin on selvää, että ei tuota listaa olisi tarvinnut mihinkään ja että listassa annettiin etukäteen tietoa, jonka olisi voinut mielellään aistia romaanin sivuilta itsekin. Näillä keinoin Perintö liikkuu nykyromaanista kohti perinteisempää sukukronikkaa, nerokas ratkaisu suorastaan.

Perintö kertoo siis maaseudulla, syvällä Tornionjoen jokilaakson syrjäseudulla asuvasta Toimin perheestä. Isä Pentti on sieltä kotoisin, vaimonsa Siirin hän tapasi ollessaan rintamalla. Lapsia on kaksitoista (tai neljätoista jos laskee mukaan kuolleet). Kuten kertoja toteaa: "Oikeastaan riittää, että tietää nämä asiat. Ja sen että Toimit ovat maanviljelijöitä ja että on 1980-luvun alku ja että joulu lähestyy ja että perheessä on monta lasta, niin monta että toivoisin ettei niistä kaikista tavitsisi pitää lukua, mutta se asia nyt on niin kuin on."

Lasten suuren määrän vuoksi romaani paisuukin yli 500-sivuiseksi. Aluksi tarinassa sukelletaan perheen vanhimman (elossa olevan) tyttären, raskaana olevan Annin maailmaan ja hänestä kehittyykin jonkinasteinen tarinan päähenkilö. Onkin melkein yllättävää, että jokainen muukin lapsi ja myös perheen äiti saa myöhemmin yhtä paljon tilaa ja vahvan oman äänensä tasavertaisesti kuuluviin. Yhden voimakkaan päähenkilön sijaan kirjassa onkin yhtä monta päähenkilöä kuin on henkilöitäkin. Kaikki huutavat kovaa, tahtovat tulla nähdyiksi, heräävät tarinasta eloon omina aidointuntuisina persooninaan. Murhatarina, sitä teos tosiaan on, mutta se on oikeastaan lopulta aika sivuseikka. Oikeasti romaani on ihmisyyden kuvaus, juoni jäi taka-alalle ainakin omassa lukukokemuksessani. Tärkeintä on sellaiset asiat kuten miten kasvaa aikuiseksi, miten löytää oma ääni, millaista on kun on sisaruksia, perhe, lapsia, vanhempia. Miten kummallisia ovat ihmissuhteiden verkostot ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Pidin kirjasta paikoin aivan valtavasti. Se oli kamalan ankea, ahdistavakin, paikoin niin samaistuttava, että se alkoi jo melkein etäännyttää minua tarinasta, muuttua liian todeksi. Se oli kuitenkin myös todella nautinnollinen. Perhesuhteiden ja nuoruuden kuvaus, se miten maatilalta jokainen lapsi ponnisti oman elämänsä päätähdeksi tavalla tai toisella, oli taidokasta ja myös viihdyttävää. Siinä mielessä voisin suositella romaania kaikille: kaikille joilla on sisaruksia, kaikille joilla on lapsia tai jotka ovat jonkun lapsia, kaikille joilla on perhe, kaikille maalta kotoisin oleville, kaikille suomalaisille, kaikille joilla on tummia muistoja tai sitten ei, kaikille jotka nauttivat hyvistä henkilöhahmoista ja heidän välisistä suhteistaan, kaikille jotka yleisesti pitävät helppolukuisista, synkän viihdyttävistä romaaneista. 

Mutta sitten kuitenkin. Vaikka matka oli paikoin tavattomankin nautinnollinen, vaikka lukiessani tunsin itsekin juurtuvani Tornionjokilaaksoon, rakastuvani näihin fiktiivisiin ihmisiin, Toimin perheeseen, koin kuitenkin jonkinlaista tyhjyyttä päästessäni loppuun. Olisinko sittenkin kaivannut juoneen jotakin syvyyttä? Olisinko kuitenkin tarvinnut muutakin kuin sen murhatarinan ja tavattoman onnistuneet hahmot? Ehkä. Siksi Perintö ei ollutkaan minulle sellainen vuoden paras kirja, jollaista lukiessani jo ehdin uumoilemaan. 

Syksyllä Rebekkaa lukiessani pohdin sitä, että hyvä romaani vaatii oikeastaan aika yksinkertaiset rakennusaineet ja joskus hyvä ja yllättävä juoni ja vahva tunnelma yksinään riittävät. Perinnön suhteen etenen ajatuksissani taas aivan toiseen ääripäähän: joskus romaani on hyvä sen hahmojen ja rakenteen vuoksi. Perintö nimittäin oli Toimin perheen elämä avattuna kirjan sivuille. Sen hahmot olivat sekä hyviä että pahoja, itsekkäitä ja uhrautuvia, sukurakkaita ja perheenjäseniään vihaavia. Perinnön aitous ja kirjan oivaltavuus, jota kekseliäs kertoja ja kirjan rakenne korostivat saivat aikaan sen, että pidin kirjasta. Jos siihen olisi vielä yhdistänyt jotenkin vahvemman juonen, tai mikä se puuttuva ainesosa sitten ikinä olikaan, olisi tässä ollut vuoden paras kirja. Hyvä lukukokemus se kuitenkin oli. Maailman suomalaisin ruotsalainen romaani, yhdistelmä jotakin anttituurimaista, 1800-luvun sukukronikkaa, ruotsalaista dekkaria, knausgårdmaisia synkkiä sävyjä, kasvutarinaa, maalaiskertomusta ja perinteistä perheromaania. En osaa antaa tälle kirjalle arvostelutähtiä - sillä miten monta tähteä antaisit elämälle?

Perintö, WSOY 2020, suomennos Sanna Manninen
Sivumäärä: 550 
Mistä hankittu: Kirjastosta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!