Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Kun ajattelen kirjoittamista, mielessäni toistuu jatkuvasti kaksi ajatusmallia: Ensinnäkin ajattelen, että kirjoittajat ovat oikeastaan vain joko kirjailijoita tai toimittajia. Siis henkilöitä, jotka tekevät jollakin tavalla luovaa kirjoitustyötä. Istuvat koneen ääreen ja saavat palkkaa siitä, että he kirjoittavat luovasti. Ja mitä todennäköisimmin he ovat myös opiskelleet kirjoittamista. Vaihtoehtoisesti heillä on vain taito kirjoittaa, sellainen luonnostaan syntynyt kyky.

Toiseksi ajattelen omia kirjoitushaaveitani, sitä miten minä(kin) tahtoisin jonakin päivänä kirjoittaa romaanin. Ja saman tien alan vähän häpeillä ajatustani. Että miten jokaikinen tämän maailman paljon lukeva haaveilee ihan samasta asiasta. Miten kaikki muutkin peräkylien runotytöt ovat aina miettineet, että heillä olisi jotakin sanottavaa. Noloa haaveilla sellaisesta. Ja kun enhän minä ole mikään kirjoittaja, miten minä osaisin muka jonkin romaanin kirjoittaa. Sitä joko on tai ei ole kirjoittaja ja minä en ole.

Selväähän on, että nämä ajatusmallit ovat typeriä ja vanhentuneita, tiukkaan pinttyneitä. Ehkä myös aika yleisiä? Mielikuva kirjailijoista on romantisoitunut. Inspiraatiosta ja kirjoitustaidosta puhutaan kuin jonakin jumalolennon myöntämänä lahjana. Sulkakynä viuhuu ja viini pullosta hupenee, kun kirjailija pääsee vauhtiin inspiraation iskiessä. 

Juuri näitä ajatusmalleja Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta onnistui pöyhimään mukavasti ja raikkaasti. Luulin lukevani opasta siitä, miten kirjoittaa romaani, mutta Kynä korostikin sitä, että sen oppeja voi soveltaa ihan kaikkeen kirjoittamiseen, Twitter-julkaisusta tieteellisen artikkelin kautta aina siihen suurromaaniin asti. Se onnistui tarjoamaan minulle myös melkoisen suuren ja tärkeän oivalluksen: Kun minä menen töihin, mitä teen? No, avaan tietysti tietokoneen ja ryhdyn töihin. Mutta ne työt, nehän ovat kirjoittamista aamusta iltaan! Vaikka muotokieli on pitkälti lainsäädännön määräämää, joudun päivittäin töissäni tekemään lukemattomia valintoja sen suhteen, miten sanani asetan. Myös silloin, kun en kirjoita, havannoin asioita siltä kannalta, että täyttääkö näkemäni sen, mitä kirjoitetussa tekstissä sanotaan ja miten taas tulen tämän muotoilemaan sanoiksi. Enhän minä muuta teekään kuin kirjoitan - olen siis kirjoittaja! Pakko on myös mainita tämä kirjan lainaus: "virallisuus virallisuuden vuoksi saa kenet tahansa näyttämään rasittavalta kuikalta". Rasittava kuikka - hah! Tuon mainion ilmaisun lupaan jatkossa muistaa töissä taas yhtä kapulakielistä viranomaisasiakirjaa rustatessani.

(Ja hyvänen aika, olenhan kirjoittanut tätä blogiakin jo lähes vuosikymmenen ajan ja sen kautta olen päätynyt myös Instagramiin, jossa jatkuvasti jaan lyhyitä kirjoituksiani. Voisiko tosiaan olla niin, että myös vapaa-ajallani olen jo kirjoittaja!)

Haimelin ja Rämö avaavat kirjoittamisen mukavan helposti pureskeltavaan muotoon. Jokainen luku käsittelee kirjoittamisen yhtä osa-aluetta, esim. insipiraatiota, taustatyötä, aloittamista, uskallusta, blokkia ja flow'ta ja rakenne toimii hienosti. Käsitteet määritellään tarkasti ja konkretia purkaa kirjoittamiseen liittyviä mystisiä ja romantisoituja mielikuvia. Käytännön ohjeet ja asioiden käsittely monesta näkökulmasta auttavat ymmärtämään kunkin osa-alueen merkittävyyden ja niiden mahdollisesti tuomat haasteet. Erityisesti pidin kirjailijoiden (mm. Anna-Leena Härkönen, Kjell Westö, Saara Turunen, Juha Itkonen) haastatteluista, jotka liittyvät käsiteltyyn teemaan ja syventävät siinä esitettyä käytännön kokemuksen kautta. Oli kiehtovaa lukea, miten Westön Missä kuljimme kerran -romaanin Lucie Lilliehjelm on saanut inspiraationsa vanhasta valokuvasta tai miten Waltarin lukeminen ratkaisi Turusen ongelman Rakkaudenhirviö-romaanin rakenteessa. 

Kirjan tärkein anti, ainakin minulle, oli kuitenkin se, miten se toi esiin sen, että kirjoittaminen on kuin ihan mikä tahansa muukin taito, sitä ei voi oppia mitenkään muuten kuin harjoittelemalla. Tärkein viesti on kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä vähän kirjoittaa, jos haluaa oppia hyväksi kirjoittajaksi. Tekstini alussa tunnustamani häpeä, joka liittyy jo pelkkään ajatukseen kirjoittamisesta, on kirjan mukaan myös hyvin tavallista. "Häpeä kuitenkin kuuluu luovaan prosessiin. Jos ei kinä yhtään hävetä, kirjoittaa autopilotilla. Eikä sellainen kiinnosta ketään." kirjassa todetaan. 

Teos siis onnistui herättelemään minua noista kahdesta kummallisesta ajatusmallistani. Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta toimi siis ainakin minunkaltaiselleni, kirjoittamisesta aina haaveilevalle mutta ei itseään lainkaan kirjoittajaksi identifioivalle erittäin hyvin. En ole varma, mikä teoksen anti olisi paljon kirjoittaville, asiaa jo paremmin pureskelleille tai kirjoittamista jopa opiskelleille. Väittäisin kuitenkin, että vähintään kirjailijahaastattelut tuovat heillekin jotain uutta.

Nyt pohdin, josko ostaisin omakseni kirjan sisarteoksen Kynä - Tehtäviä oman äänen löytämiseen. Voisin kaivata käytännön kannustamista siihen, että ihan oikeasti kirjoittaisin, en vain aina haaveilisi siitä, miten haluaisin kirjoittaa. Enhän kuvittele minkään muunkaan asian suhteen, että osaisin ilman treeniä: hölkkälenkkini ei jonain päivänä muutukaan itsestään maratoniksi tai kun otan kitaran käteen, en jonain päivänä huomaakin yllättäen olevani virtuoosi. Ainoa tapa on kirjoittaa ja kirjoittamisen tueksi lukea paljon - se puoli jo minulta onnistuukin! 

Kirjailija: Mirjami Haimelin ja Satu Rämö

Luettu kirja: Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta (Tuuma, 2020)

Sivumäärä: 296

Mistä hankittu: Kirjastosta