torstai 19. marraskuuta 2020

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Minä rakastan musiikkia. Kukaan minut edes etäisesti tunteva ei ole voinut välttyä siltä tiedolta. Musiikki on läsnä aina, kaikkialla elämässäni. Se on minulle taustaääntä, muistoja, elvytystä, terapiaa, meditaatiota, sosiaalisia suhteita, rauhoittumista, innostumista, viihdettä, luovuutta, maadoittumista, hengitystä. Aina jos tapaan uuden ihmisen, olen heti aluksi kiinnostunut hänen musiikkimaustaan (ja toki muodostan mielipiteeni ihmisestä sen perusteella, myönnän). En koskaan kyllästy keskustelemaan musiikista. Minulla on musiikista loputtomasti mielipiteitä, jotka ovat ehdottomia ja pysyviä, mutta siihen nähden muuttuvat yllättävän usein. Ei ole myöskään sattumaa, että monet elämäni tärkeimmistä kirjoista ovat sellaisia, joissa musiikki on vahvasti läsnä. Sellaisia teoksia ovat esimerkiksi Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Westön Älä käy yöhön yksin ja monet Murakamin teokset. Minut on siis helppo hurmata musiikilla, joten en ollut kovin yllättynyt siitä, että 70-luvun rock-maailmaan sijoittuva fiktiivisen bändin tarinan kertova Daisy Jones & The Six oli minulle mieleinen lukukokemus.

Fiktiivinen, tosiaan! Se oli vaikeaa pitää mielessä kirjaa lukiessa. Haastatteluin etenevä romaani kertoo yksityiskohtaisesti Daisy Jones & The Six -nimisen bändin synnystä, kasvusta ja menestyksen vuosista. Ääneen pääsevät bändin jäsenet (heitä on kuusi) sekä solistiksi päätyvä ihana, uskomattoman kaunis, hippihenkinen Daisy Jones. Lisäksi tarinaa avaavat muut bändin taustalla toimineet henkilöt. Näkökulmavaihtelu on hieno tehokeino ja kertojaäänet ovat melkein kaikki todella uskottavia. Paikoin oli lähestulkoon mahdoton pitää mielessä se, että kaikki tuo olikin vain Reidin keksintöä, niin tarkasti ja uskottavasti hän kuvailee hahmojaan, biisejä, levyjen kansia. Monesti teki mieli etsiä Googlen kuvahaulla bändin jäsenten kuvia ja levyjen kansia sekä Spotifystä biisejä.

Tämä fiktiivisen bändin idea oli minulle jo entuudestaan tuttu mainitsemieni Itkosen ja Westön kirjojen kautta. Jos ei olisi ollut, olisin ollut ehkä vielä lumoutuneempi, niin hyvin Reid taitaa tämän kerronnan. Yhdysvaltojen 70-luku on miljöönä tavattoman kiehtova, rock-musiikin nousu ja hippiliikkeen jälkikaiut ovat hienosti läsnä. Daisy Jones on hahmona onnistunut. Kaikessa ärsyttävyydessään, huumeriippuvuudessaan ja itsekkyydessään hän on kuitenkin hurmaava, myös lukija vähän rakastuu häneen. Kiinnostavia ovat myös veljekset Billy ja Graham ja se, miten veljekset soittavat samassa, maailman suosituimmassa bändissä ja miten se vaikuttaa bändiin.

Niin, tarina oli tosiaankin viihdyttävä ja hämmästyttävän uskottava. Nautinnollinen musiikillinen lukumatka (The Kinksiltä kuulostava, bändi mainittiin ohimennen mahdollisena vaikuttimena) tämä siis tosiaan oli. Valitettavasti siihen se jäikin. Hirvittävän hyvä ja hyvin toimiva idea pelasti kirjan siinä mielessä, että viihdyin sen parissa hyvin ja seurasin mielelläni bändin vaiheita. Kävi kuitenkin niin, että etenkin loppua kohden varsin heppoinen, epäuskottava ja jopa siirappinen juoni jäi kaiken muun jalkoihin - musiikin vuoksi olin valmis antamaan anteeksi todella paljon.

Siinä mielessä en siis ymmärrä tämän kirjan saamaa suurta hehkutusta ja arvostusta: juoneltaan se oli lopulta varsin keskinkertainen. Miljöön, hahmojen ja sen ihanan musiikin, jota oikeasti ei edes ole olemassa, vuoksi kuitenkin ymmärrän täysin, miksi Daisy Jones & The Six on vienyt niin monen sydämen ja miksi sosiaalisessa mediassa olen törmännyt niin moneen ylistävään arvioon. Se että bändi on fiktiivinen, on nimittäin jopa tuskaista, niin paljon aloin pitää heistä ja heidän musiikistaan.

Kirjasta on ilmeisesti tulossa myös tv-sarja, se kiinnostaa todella paljon etenkin siksi, että on jännittävää nähdä, miten siinä toteutetaan fiktiivisyys: säveltääkö joku nämä biisit sarjaa varten oikeasti? Pakkohan kai on? Miljöö tarjoaa myös upean mahdollisuuden visuaaliseen ilotulitukseen, sitä odotellessa siis. Ilmeisesti kirjaa ei  ole ainakaan vielä myöskään käännetty suomeksi. Ehkä sekin tehdään viimeistään sitten, kun sarja joskus ilmestyy.

Tayor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six (2018)
Sivumäärä: 355
Arvostelu: ★★★

1 kommentti:

  1. Mulle tän hienous perustui ehdottomasti äänikirjaformaattiin – ja siihen, että jokaisella hahmolla oli oma lukijansa! Tämä sattui olemaan ensimmäinen tällä tapaa toteutettu kirja, jonka kuuntelin, ja osa hurmiosta menee todellakin sen piikkiin, äänet kun olivat äärimmäisen osuvat ja englanniksi niin taitavasti ääninäytellyt. Mutta kyllä, tarinananahan tämä oli hurjankin keskinkertainen, ja loppua kohden jopa imelä. Mutta sen antoi anteeksi, kun niin kovin hyvin tämän seurassa viihdyin. Harvinaisen visuaalinen kirja!

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!