sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Don DeLillo: Valkoinen kohina


Enpä arvannut viimeksi kun tänne kirjoitin, mille mallille tämä maailma vielä kallistuu, eipä tainnut kukaan arvata. Oma elämä on muuttunut aika vähän, olen onnekas kun minulla on vakituinen työ, jota on helppo tehdä etätyönä, koti jossa viihdyn ja jossa haluan muutenkin viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, kirjoja vuosien tarpeiksi ja luonto ihan vieressä. Maailma ympärillä sen sijaan tuntuu muuttuneen dystopiaksi. Jos olisi elänyt uutispimennossa muutaman viikon ja katsoisi nyt ensimmäistä kertaa uutisia, saattaisi vähän hämmentyä Uudenmaan suluista ja muista jokapäiväiseen elämäämme verrattuna aivan uskomattomilta tuntuvista asioista. Kaiken keskellä kannattaa ehkä tiedostaa se, miten hienossa maailmassa yleensä elämme. On hienoa, että nämä nykyiset toimenpiteet tuntuvat niin käsittämättömiltä ja sen sijaan vapaa, turvallinen, mukava ja rauhallinen elämämme on itsestäänselvyys.

Don DeLillon Valkoinen kohina on ollut hyllyssäni vuosia, varmaan jo lähemmäs vuosikymmenen. Aika sen lukemiselle ei kuitenkaan ole ollut oikea. Nyt näinä epävarmuuden päivinä yritin lukea jotakin kepeämpää, hauskaakin, mutta mikään ei jaksanut kiinnostaa. Lopulta sitten tartuin tähän katastrofiklassikkoon, johon on nyt myös viittailtu aika monessa lähteessä, sillä se on harvinaisen ajankohtainen. Ajankohtainen se tosiaan olikin: Korona-aika on herättänyt ihmisissä myös ennennäkemättömän tarpeen tietää asioita, pohjattoman informaationälän. Valkoisessa kohinassakin taustalla pauhaa jatkuvasti televisio. Televisio, joka on päällä vaikka kukaan ei katsoisi sitä ja jossa kertojaääni täyttää äänikaistaa loppumattomilla huomioillaan, luottokorttimainoksillaan. Kenties oma tarpeeni tietää asioista, tarve pysyä mukana tämän kummallisen elämänvaiheen tapahtumista sen sijaan että eristäytyisin niistä viihteellisemmän kirjallisuuden kuplaan, sai aikaan sen että Valkoinen kohina oli paras mahdollinen kirjavalinta tähän hetkeen. Tosiaan, kirja oli ajankohtainen yllättävän monella tasolla, kenties ajankohtaisempi kuin koskaan.

Valkoisessa kohinassa katastrofi on paikallisesti pieni: onnettomuudessa ilman pääsee purkautumaan Nyodene D -kemikaalia, joka höyrystyy tappavaksi pilveksi tai "myrkkytapahtumaksi" tai "aaltoilevaksi pilveksi", kuten viranomaiset sitä nimittävät. Jack Gladney, keski-ikäinen perheenisä, Yhdysvaltain keskilännessä sijaitsevan Kukkulan collegen Hitler-laitoksen esimies, elää jo valmiiksi vahvassa kuolemanpelossa ja potee eksistentiaalista kriisiä. Hänen suuria huolenaiheitaan on muun muassa kumpi heistä, hän vai vaimonsa Babette, kuolee ensimmäisenä. Kuolemanuhka muuttuukin äkkiä todelliseksi kun pilvi pääsee taivaalle ja Gladney perheineen passitetaan evakuointikeskukseen.

DeLillo on oikeastaan hauska. Hauskuus on ovelaa, synkkää ja ironista, aika hyvin piilotettua. Kuolemanpelko, kirjan pääteema, lienee useimmmille aika tunnistettava. Kovin kiusallista on se, miten DeLillo leikittelee tuolla inhimillisellä tunteella ja pakottaa lukijansakin ymmärtämään naurettavuutensa. Television lisäksi kirjassa nousee esiin supermarketit toisena ihmisyyden naurettavuutta kuvaavana esimerkkinä. Ja kas, miten osuitkaan oikeaan DeLillo, miten käsittämätön ja surkuhupaisa ilmiö onkaan valheellista turvallisuudentunnetta vessapaperin hamstraamisella itselleen ostava kansa.

"Vanhukset ostivat paniikin vallassa. Silloin kun televisio ei saanut heitä raivostumaan, se pelästytti heidät puolikuoliaiksi. He kuiskailivat toisilleen kassajonoissa. Liikennetiedotus, olematan näkyvyys. Milloin se alkaa? Montako tuumaa? Montako päivää? He muuttuivat vaiteliaiksi, pälyileviksi, tuntuivat salaavan tuoreimmat ja pahimmat uutiset toisiltaan, hätäännykseen näytti jo liittyvän viekkautta, yrityksiä kiiruhtaa ulos enen kuin kukaan ehtisi kyselemään heidän ostostensa määrää. Hamstraajat sodassa. Ahneita, syyllisiä." 

Kirjassa on tosiaan paljon hämmästyttävän ajakohtaiselta tuntuvia asioita, teiden sulkemista ja eristämistä, hämmästelyä siitä, miten osa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka osa evakuoidaan kiirellä ja kauhulla. Kuitenkaan ajankohtaisuus ei lopulta ollut kirjan merkittävin asia tai ehkä edes tehnyt lukukokemuksesta parempaa. Valkoinen kohina on harvinaisen älykäs, valtavan runsas, pirullisen piikikäs ja piilotetun humoristinen teos. Se tuntui jotenkin todella amerikkalaiselta romaanilta, siis sanan kaikessa positiivisessa mielessä. DeLilloa pitää lukea ehdottomasti lisää.

Luin kirjan melkoista vauhtia ja tuntuu, että monimutkaisuudessaan se oli ajoittain minun yksinkertaisuudelleni liikaa. Tuntuu siltä, että ymmärsin selvimmät piikit (edelleen hämmästelen miten nerokas hahmo on kuolemanpelkoinen Hitler-tutkija!) ja viittaukset, mutta ihan valtavasti meni varmasti myös ohi. Valkoinen kohina oli myös vahvasti perheromaani. Johnin ja Babetten monimutkainen uusioperhe herkullisine hahmoineen oli yksi merkittävä taso, joka kuitenkin omassa lukukokemuksessani jäi vähän taka-alalle. Valkoinen kohina on kaiken muun ohella myös college-romaani ja tavattoman herkullisia hahmoja - ja oi mitä dialogeja! - löytyy myös yliopistomaailmasta. Kirja ei tosiaan ole mikään helppo ja hauska lukuromaani, se on nerokas runsaudensarvi, joka ei tosiaan tyhjentynyt vielä yhdellä lukukerralla, ja joka jatkaa ajatuksissani suuremmaksi kasvamista vielä lukemisen päättymisen jälkeenkin.

"Katsokaa meitä tässä paikassa. Meidät on pantu karanteeniin. Me olemme kuin keskiajan spitaalisia. Ne eivät päästä meitä ulos täältä. Jättävät ruokaa portaiden alapäähän ja hiipivät itse turvaan. Tämä on elämämme kauhistuttavinta aikaa. Kaikki mitä olemme rakastaneet ja minkä puolesta olemme tehneet työtä on vakavasti uhattuna. Mutta kun katsomme ympärillemme, emme saa tiedotusvälineiden virallisilta elimiltä minkäänlaista vastakaikua. Ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma on hirvittävä asia. Pelkomme on suunanton. Vaikka ihmishenkiä ei olekaan menetetty joukoittain, emmekö ansaitse hiukan huomioita kärsimystemme, inhimillisen huolestumisen, kauhumme tähden. Eikö pelko ole uutinen?"

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 43, kirja on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa.

Kirjailija: Don DeLillo
Luettu kirja: Valkoinen kohina, Tammi, suom. Helene Kortekallio
Alkuperäine kirja: White Noise, 1985
Sivumäärä: 358
Arvostelu: ★★★★

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!