Leffassa: Muumit Rivieralla

Kuva: Finnkino

Olenpa tainnut ennenkin mainita, että suhtautumiseni muumeihin on vähän kahtiajakoinen. Toisaalta rakastan Janssonin kirjoja, niiden viisasta elämänkatsomusta ja hienoja hahmoja. Aivan erityisen paljon pidän sarjakuvista, niiden tummasta maailmasta, vinksahtaneesta huumorista ja yksityiskohtaisesta piirrosjäljestä. Sitten toisaalta taas en pidä muumeista, siis  niistä muumeista, jotka valtaosa suomalaisista tuntee, japanilaisista lössöistä Muumilaakson tarinoiden palleroista, joissa ei ole yhtään särmää. Kesä muumina lisäsi kyllästymistäni noihin kaupallisiin ja ärsyttävän siloisiin hahmoihin, mutta alkuperäiset oikeat muumihahmot, ne joissa on myös paljon vikoja ja inhimillisyyttä, ovat säilyneet aina sydäntäni lähellä.

Siksipä kun kuulin jo kauan sitten, että nyt on tekeillä suomalais-ranskalaisella tuotannolla animaatioelokuva, joka perustuu Janssonin alkuperäisiin sarjakuviin, olin valtavan innoissani. Etenkin kun leffan nimi antoi ymmärtää, että nyt päästään näkemään elokuvana yksi lempparisarjiksistani, Muumiperhe Rivieralla. Elokuva tuli ensi-iltaan viime perjantaina ja me suuntasimme heti siskoni kanssa katsomaan sitä. Ja voi kuinka iloiseksi tulinkaan, kun en joutunut pettymään lainkaan. Päinvastoin elokuva oli valtavan positiivinen kokemus niin tarinan, visuaalisen ilmeen kuin musiikinkin vuoksi.

Elokuvan aikana mietin moneen otteeseen, että voi miten Jansson olisi tästä pitänytkään! Sarjakuvat oli herätetty henkiin upeasti. Muumit olivat ehkä hiukan pulleampia kuin sarjakuvissa, mutta värimaailma oli sopivasti vanhaa valokuvaa muistuttava, rusehtavan pastellinen. Sarjakuvien tietynlainen synkkyys tuli ihmeen hyvin ilmi myös tällaisessa värimaailmassa. Merikohtauksissa tausta oli upeasti sarjakuvamainen, tummien viivojen täyttämä synkkä taivas sopi myrskyisiin kohtauksiin loistavasti. Yleisesti ottaen elokuva leikitteli täysin tyylipuhtaasti varjoilla, väreillä ja sarjakuvamaisilla jipoilla. Elokuvan rytmi toi mieleen sarjakuvan ja kohtauksesta toiseen saatettiin siirtyä varsin näyttävästi. Hauskaa oli myös se, että elokuva esitteli runsaan kavalkadin sarjakuvien hahmoja, niitä sivulla olevia tyyppejä, joilla on hassuja korvia, neniä, häntiä ja varpaita. Puhumattakaan siitä, että Surku, tuo fiktiivisistä koirista minulle rakkain, oli päässyt aika isoon osaan.

Kuva: Finnkino

En myöskään lakannut hämmästelemästä elokuvan musiikkia, joka oli klassista ja hiukan jazzahtavaa, Rivieran maailmaan täydellisesti sopivaa. Alkuteksteistä muistan lukeneeni, että musiikki on sävelletty elokuvaa varten ja ilmankos se sopii kuin nenä, tai no kuono, päähän. Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt ääninäyttelijöiden tasosta. Suomenkielisten animaatioiden ääninäyttely ärsyttää minua poikkeuksetta, mutta tässä elokuvassa ainoastaan Mymmeli aiheutti pientä huokailua. Etenkin Pikku Myy oli loistava, samoin Pappa.

Itse tarina ei tuonut  minulle yllätyksiä, olenhan lukenut suurimman osan Muumi-sarjakuvista useampaan kertaan tässä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Ei tarvitse siis varmaan myöskään erikseen mainita, että olin iloinen, kun elokuva noudatti niin hyvin sarjakuvia. Suurimmaksi osaksi se noudatti luonnollisesti Muumiperhe Rivieralla -sarjakuvaa, mutta poimintoja oli myös muista tarinoista. Kuitenkin yllätyin siitä, miten koin tarinan jotenkin eri tavalla kuin sarjakuvaa lukiessani. Hotellin työntekijöiden suhtautuminen muumiperheeseen kuin kävelevään ja rahaa kylvävään lompakkoon, heidän korkealle nousevat nenänsä ja ylenkatseensa, korostuivat hauskalla tavalla. Ja miten minä en ollut koskaan ajatellut sitäkään, että ihanan Surkun tarina, jossa koira kertoo tykkäävänsä kissoista, on suoraan rinnastettavissa Janssonin elämään ja aivan mahtava opetus suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.

Tiedän, että leffa tulee keräämään paljon kommentteja tyyliin, ei lapset saa tästä mitään, voi kauhea, Papalla on krapula, Niiskuneiti on moraaliton ja Pikku Myykin kamalan ilkeä. Se jopa puree, voi kamala. Ja tässä taas kohtaamme sen huutavan vääryyden, että suurin osa suomalaisista tuntuu tietävän vain ne turhanpäiväiset japanilaiset hahmot, jotka ovat kadottaneet ison osan identiteetistään. Siispä suosittelen kaikesta sydämestäni elokuvaa seuraaville henkilöille:

1) Muumi-sarjakuvafanit. Sarjakuva on siirretty valkokankaalle loistavasti ja ilahduttavan uskollisena alkuperäisille tarinoille. Näe muumit lopultakin niin kuin ne oikeasti ovat!

2) Muumi-telkkarisarjafanit. Opi lopultakin, millaisia muumit oikeasti ovat! (Olen muuten edelleen sitä mieltä, että Naantalin Muumimaailmasta pitäisi tehdä aikuisten versio, Siellä pääsisi salakuljettamaan viskiä (Apua, viski mainittu! Iskeeköhän sensuuri?) papan kanssa ja pelaamaan uhkapelejä Niiskuneidin kanssa)

3) Lapset ja lapsenmieliset aikuiset

4) Aikuiset ja aikuismieliset lapset

5) Sinä juuri siinä. Mene teatteriin, tämä oli kiva.


Leffan traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=Jg5tCiLhUoU