maanantai 7. tammikuuta 2013

13. Cloud Atlas – David Mitchell

Kirjoja on kahdenlaisia: Niitä, joita voi lukea lyhyissä pätkissä silloin tällöin siten, että juonen seuraaminen ja kirjan tapahtumiin eläytyminen ei juuri vaikeudu. Kun tällaisen kirjan lukemista jatkaa, on helppo palauttaa mieleen, mihin viimeinen lukutuokio päättyi ja mitä aiemmin on tapahtunut. Ja sitten on sellaisia kirjoja, kuten David Mitchellin Pilvikartasto.

Minua suorastaan harmittaa, etten malttanut siirtää Pilvikartaston lukemista johonkin myöhempään, enemmän vapaa-aikaa sisältävään, ajankohtaan. Muutaman sivun lukeminen aina ennen nukahtamista iltaisin ei ollut omiaan tuomaan ilmi tämän kirjan parhaita puolia. Kirjan lukemisen jälkeen iskikin halu lukea se heti uudestaan. Tosin saattaa olla niinkin, että vastaava halu olisi tullut myös, vaikka kirjan olisi lukenut yhdeltä istumalta. Kirjan rakenne on nimittäin niin erikoinen ja yllättävä, että sen nerokkaimmat jipot alkoivat aueta vasta kirjan loppupuolella.

Kirja koostuu näennäisesti erillisistä, mutta kuten kirjan edetessä havaitaan, yllättävän paljon toisiinsa limittyvistä tarinoista. Tarinat poikkeavat toisistaan niin ajallisesti  (1800-luvulta aina pitkälle tulevaisuuteen) kuin tyylillisestikin. Hauskaa ja mielenkiintoista teoksessa on se, että kunkin tarinan kerrontatyyli vaihtelee ajan mukaisesti niin, että esimerkiksi 1800-luvun tarina on kerrottu päiväkirjamuodossa, 1900-luvun alkupuolen tarina kirjeromaanin muodossa ja niin edelleen siten, että tyylilaji heijastelee kyseiselle ajalle ominaista kaunokirjallisuutta. Tämän tyylilajien vaihtelun vuoksi romaanista muodostuukin voimakkaat assosiaatiot Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies -teoksen suuntaan. Toisin kuin Calvino, Mitchell kuitenkin punoo tarinansa yhteen ja näin luo vaihtelevista aikakausista ja tyylilajeista jatkuvan yhteyden.

Pilvikartaston lukija joutuu väistämässä hämmennyksen valtaan useammin kuin kerran etenkin, mikäli lukemiseen ei ehdi keskittyä tarpeeksi pitkäksi aikaa. Paikoin tarina ei tunnu etenevän minnekään ja on myönnettävä, että keskimmäisen, kauimmas tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan lukeminen tuotti minulle paikoin melkoista tuskaa. Tämä johtui siitä, että tarina kerrottiin eräänlaisella cockney-kielellä, joka suomennettuna tuntui hyvin raskaalta ja töksähtelevältä. Hieman säälin suomentajaa, sillä tehtävä ei ole ollut helpoimmasta päästä ja tekstin rasittavuuden vika ei olekaan suomentajan vaan sen, että suomen ja englannin kielet eivät toimi samalla tavalla. Etenkin tämän tarinan vuoksi tulin siihen lopputulokseen, että seuraavalla kerralla Pilvikartasto tuleekin lukea alkuperäiskielellä englanniksi. Lainaus kirjan sivulta 317 kuvaa hyvin, miten raskaslukuista tämä käännetty tulevaisuuden cockney on:


"Mäolin onnessani, kummeiän kieru vieraanpertana oli opettanu jokahista varoon askeleitaan ja olemaan luottamatta häneen kirpustaan, eikä; muttmä en nukkunu yhtään sinä yönä siksku sääsketja yölinnutja rupikonnat pauhas, ja semmonen salaperäinen joku kolisteli hissunhiljaa meiän talon läpi ja noukki tavaraa yhdestä paikasta ja laski sen kädestän toiseen ja sen salaperäsen jonkun nimi oli Muutos."


Yleisesti ottaen Pilvikartasto on ovelaa, oivaltavaa ja uudenlaista scifiä, jossa lukija joutuu itsekin pohtimaan, mikä erottaa tulevaisuutta menneisyydestä ja mitä aika oikeastaan on. Teoksen idean ja rakenteen kuvastaa hienosti oivallus, jonka eräs kirjan hahmoista kirjoittaa muistivihkoonsa (sivu 485):


"Eräs ajan malli: loputon, maalatuista hetkistä koostuva maatuskanukke, jokainen "kuori" (nykyisyys) koteloituna "kuorista" muodostuvaan, toistensa sisään sopivaan sarjaan (aikaisemmat nykyisyydet), jota minä kutsun todelliseksi menneisyydeksi, mutta jonka me tajuamme virtuaalimenneisyytenä. "Nykyhetken" nukke sulkee samaten sisäänsä tulevaisuudessa tapahtuvien nykyisyyksien sisäkkäisen sarjan, jota minä kutstun todelliseksi tulevaisuudeksi, mutta jonka me tajuamme virtuaalitodellisuudeksi."


Kuten tästä lainauksesta on nähtävissä, Mitchell ei päästä lukijaansa kovin helpolla ja Pilvikartasto vaatiikiin poikkeuksellisen paljon älyllistä pohdintaa, jotta sen syvin sanoma tulee ilmi. Yli 600 sivun lukeminen osoittautuu kuitenkin kaiken vaivan arvoiseksi niinä hetkinä, kun tarinat limittäytyvät toisiinsa yllättävillä tavoilla ja lukijan valtaa jollakin tapaa uskomattoman lohduttava ajatus siitä, että mikään ei loppujen lopuksi ole katoavaista. Vaikka yksittäisen ihmisen elämä tuntuisi hyvin pieneltä ja mitättömältä, pisaralta valtameressä, se on silti arvokas, osa historiaa, nykyhetkeä ja tulevaisuutta:


"Mitä valtameri kuitenkaan muuta on kuin pisaroiden paljoutta." (sivu 624)


Kirjailija: David Mitchell
Luettu kirja: Pilvikartasto (suom. Vesa Suominen)
Alkuperäinen kirja: Cloud Atlas
Julkaisuvuosi: 2004
Sivuja: 624
Mistä hankin: Kirjastosta
Missä luettu: Kotona
Arvostelu: ★★★

2 kommenttia:

  1. Ehdit ennen minua Pilvikartaston kimppuun. Kirja oli koukuttava ja uskon, että luen sen joku päivä uudestaan.Tykkäsin tähden verran enemmän Pilvikartastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pilvikartasto on kyllä ehdottomasti niitä kirjoja, jotka pitää lukea uudestaan. Luulen että tulen saamaan siitä paljon enemmän irti toisella lukukerralla.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!