tiistai 16. heinäkuuta 2019

Fedor Dostojevski: Idiootti


Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!