torstai 23. marraskuuta 2017

Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta

Olli: Mustapartainen mies. Esko: vaaleapartainen koira.
Noin vuosi sitten aloittelin tuskaista lukuprojektiani, Paavo Haavikon Kansakunnan linjaa osana Suomen juhlavuoden 101-kirjaa projektia. Ensimmäinen arpa osui tosiaan luultavasti kaikista haastavimpaan teokseen koko listalta. Toisen arpani suhteen oli parempi tuuri: sain luettavakseni Ollin pakinoita mustapartaisesta miehestä. Vielä toukokuussa tämä marraskuun bloggauspäivä vaikutti  käsittämättömän kaukaiselta, mutta noin vain taas aika kului.

Olli (Väinö Albert Nuorteva, 1889-1967) on Suomen historian tunnetuimpia ja suosituimpia pakinoitsijoita. Hän on syntynyt noin sata vuotta ennen minua ja ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta ennen kuin synnyin. Silti muistan kuulleeni Ollista paljon. Ala-asteen opettajani yksi lempihokemista oli "Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää" ja muistan hänen käyttäneen sitä esimerkkinä siitä, miten suomen kielessä sanajärjestystä voi muutella lähestulkoon loputtomasti. Olli olikin kielimiehiä, joka luonnollisesti ilahdutti minua suuresti lukijana. Kieli oli ihastuttavan vanhanaikaista, mutta silti raikasta.

Mustapartainen mies herättää pahennusta on ensimmäinen kokoelma sarjassaan ja se on julkaistu vuonna 1921. Pakinat kertovat mustapartaisen miehen ja hänen tuttaviensa elämästä. Mukana seikkailee muun muassa villakoira Jussi ja "ystävä ja huonetoveri" Kari Niemeläinen. Pakinakokoelma on samaan aikaan sekä ihastuttavan vanhanaikainen että edelleen ajankohtainen. Ajankuvaa tuo surkuhupaisasti esiin vaikkapa pakina, jossa miehet koittavat valmistaa itse leipää, kun keksivät, että itse jauhoista tehty leipä tulee halvemmaksi kuin valmiina ostettu. Leivästä tulee kuitenkin niin kivikova, ettei siitä ole elintarvikkeeksi, lyöntiaseeksi kylläkin.

Monet pakinat tuntuivat tutuilta. En usko niitä koskaan mistään lukeneeni, vaan niiden tarinoita on kopioitu myöhemmin eri medioissa. Esimerkiksi tarina, jossa mustapartainen mies ja Niemeläinen ostavat ystävänsä puolesta salinkaluston (joka onkin se samainen salinkalusto, josta ystävä on juuri hankkiutunut eroon), tuntui varsin tutulta. Ollin pakinat on helppo nähdä uraauurtavana kirjallisuutena, suomalaisen huumorikirjallisuuden alkulähteenä.

Tämän kokoelman perusteella Ollin pakinoissa on aina vähintään pilke silmäkulmassa, useimmiten naururyppy otsassa. Huumori on vaikea laji, mutta kaikessa koheltavassa hyväntahtoisuudessaan (no, pari tarinaa oli vähän siinä ja siinä uppoavatko ne enää nykylukijan moraalikäsitykseen) kirja oli sangen viihdyttävä välipala ja tuulahdus menneistä ajoista. Vuosi 1921 tuntuu lähes käsittämättömän kaukaiselta, mutta toisaalta, nyt 98-vuotias mummuni oli silloin jo melkein taaperoiässä.

Vanhjen kirjojen lukeminen on aina ollut mielestäni erityisen palkitsevaa. Nykyihmiselle tekee hyvää tajuta, että vaikka maailma muuttuu nopeammin kuin ehkä koskaan, on ihminen sen kaiken keskellä lopulta muuttumaton. Ollin jutut jaksavat hymyilyttää vielä sata vuotta myöhemminkin ja hyvä niin.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan suomalainen klassikkokirja, sillä kyllä tämän hyvällä syyllä voi sellaiseksi laskea.

Huumorilinjalla kun ollaan, loppukevennyksenä vielä muutama making of -kuva. Koiran (ainakaan Eskon) kanssa kuvien ottaminen ei tosiaan mene heti ensimmäisellä yrittämällä putkeen.




2 kommenttia:

  1. Luin kirjan innoissani silloin, kun sadan kirjan lista julkistettiin. Ah mitä nostalgiaa näitä lapsena lehdistä lukeneelle. Ja oli ilahduttavaa huomata, että pakinat naurattivat edelleen - ehkä nyt eri asioille nauraen kuin lapsena, mutta kuten sanot, hämmästyttävän aikaa kestäviä ja ajankohtaisia jutut ovat edelleen. Olli oli kova tekijä. Huumori on vaikea laji, ja hauskan nykykirjan löytäminen tuntuu lähes mahdottomalta nykyisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Hirveän harvoin löytää mitään oikeasti hauskaa. Kova tekijä tosiaan ja olen kovin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!