tiistai 23. syyskuuta 2014

Syyskuun kuukauden klassikko: Kuolleet sielut (Nikolai Gogol)



Oho oho, mitäs täällä tapahtuukaan? Kuukauden klassikko -haasteeni on poikinut pitkästä aikaa tulosta, sillä monen kuukauden tauon jälkeen sain luettua yhden klassikon. Haasteestani ja sen (heikohkosta) tilanteesta voi lukea täältä.

Kuolleet sielut muistutti monessa mielessä Gogolilta aiemmin lukemaani Nenää. Valtion virkamiehet näytettiin taas mahtavan huvittavassa valossa. Kuolleet sielut mahdollisti kuitenkin pikkuista Nenää paljon laajemman ilveilyn ja sekös minua miellytti. Kirjan nimi juontaa juurensa siitä, että tarinan päähenkilö Tshitshikov (jonka nimen kirjoitusasun jouduin lunttaamaan, enkä silti ole varma, kirjoitinko sen oikein) kiertää venäläistä maaseutua ostellen isänniltä kuolleita sieluja, eli edelleen listoilla olevia talonpoikia, jotka ovat jo kuolleet. Tshitshikovin motiivit herättävät ihmetystä niin isännissä kuin lukijassakin ja kertoja pitääkin jännitystä yllä tehokkaasti aina kirjan loppuun asti. Kertoja on muuten kaikessa vanhanaikaisuudessaan varsin mainio puhutellessaan lukijaa suoraan ja pyydellessään anteeksi erinäisiä asioita kertomuksessaan.

Mainioita olivat myös Tshitshikovin ja isäntien kohtaamiset. Voi pojat, mitä notkuvia herkkupöytiä katettiinkaan tupien pöydille! Pelkästään pikkuherrojen ja virkamiesten luonteenlaatujen kimppuun ei käyty, vaan osansa saivat myös näiden rouvat. Kertoja tekee nasevia huomautuksia, mutta lieventää myös kommenttejansa siten, että ihmisiin kohdistuva arvostelu jää loppujen lopuksi melko harmittomaksi ja leppoisaksi.

Kuolleet sielut on tunnettu huumorin edelläkävijänä ja etukäteen pelkäsin, että en löydä kirjasta huumoria. Pelkäsin yksitoikkoista ja tylsähköä lukukokemusta, josta huumoria olisi pitänyt kaivaa väkisin esiin. Kuolleet sielut oli kuitenkin merkillisen eläväinen, hilpeäkin lukukokemus ja vaikka huumori ei toki ollut mitään naurunremakoihin johtavaa, sen läsnäolo oli selvää ja kovin helppoa oli myös ymmärtää kirjan merkitys uraauurtavana teoksena. Taas joudun toteamaan, että kyllä klassikoiden lukeminen kannattaa ja nämä venäläiset osaavat olla aika vekkuleita.

Kirjailija: Nikolai Gogol
Luettu kirja: Kuolleet sielut (suom. Samuli S.)
Alkuperäinen kirja: Mjortvyje dushi, 1842
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 394
Arvostelu: ★★★



6 kommenttia:

  1. Minutkin Kuolleet sielut tempaisi aikoinaan mukaansa. Todellakin vekkuli ja vetreä klassikko. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava yllättyä positiivisesti :) Kovasti tässä oli samaa kuin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjassa, joka toki on sata vuotta uudempi ja luultavasti saanut vaikutteita myös Gogolilta.

      Poista
  2. Mukavaa lukea tästä myös innostunutta, itse harmittelin kun kirja tuntui jäävän niin kesken. Mutta isäntien ja T:n kohtaamiset olivat kyllä hilpeää luettavaa, sen myönnän!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän haittasi minuakin tuo kesken jääminen, mutta silti jäi varsin positiiviset fiilikset kirjasta.

      Poista
  3. Vitsi, minulla tämä jäi kesken. Huumori ei kantanut minulle asti. Mutta koska kirja löytyy hyllystä, punnerran sen vielä joskus loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, jos tämän kokee tylsänä, ehkäpä minä olen lukenut paljon niiiiiin tylsiä kirjoja että niihin verrattuna tämä oli positiivinen kokemus ;)

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!