tiistai 5. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Muistan miten muutama kuukausi sitten huokailimme ystäväni kanssa, miten ihanaa olisi lukea pitkästä aikaa sellainen oikein hyvä kirja. Tiedättehän, kirja joka saa kaiken muun unohtumaan, johon uppoutua täysillä ja rakastua. Kun ostin pari viikkoa sitten tämän Kjell Westön uutukaisen omakseni, minulla oli pieni aavistus, että se saattaisi olla juuri tuollainen kaipaamani teos, en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikaa. Mutta voi veljet, Rikinkeltainen taivas oli Oikein Hyvä Kirja. En muista koska olisin ahminut kirjaa läpi yön malttamatta nukkua, mutta nyt kävi niin. Menin ja rakastuin.

Ihastuin Rikinkeltaisen taivaan henkilöihin välittömästi, kun Westö esitteli heidät minulle. He olivat kärsimättömiä, itsekkäitä, kauniita ja rumia, omituisia ja tylsimyksiä. Ennen kaikkea he tuntuivat ihmisiltä, oikeilta ihmisiltä, joihin kiintyy ja joita alkaa rakastaa heidän virheistään huolimatta. Kun pääsin heidän nahkojensa sisään, aloin ymmärtää heitä aina vain paremmin. He olivat läsnä ajatuksissani jatkuvasti, myös silloin kun en lukenut kirjaa ja myös pitkään lukukokemuksen päätyttyä. Samaan aikaan paloin halusta lukea tarinaa eteen päin mutta pelkäsin enemmän kuin mitään myös sitä, että jokaisen sanan jälkeen matkani noiden hahmojen kanssa olisi aina entistä lyhyempi ja lopulta päättyisi. Pelkäsin millaisiksi kirjan henkilöiden elämä muodostuu, miten he kestävät tulevat iskut.

Aiempien kirjojen tapaan Westö kuljettaa hahmonsa menneisyydestä (1960-luvun lopulta) nykypäivään. Ja niin kuin Älä käy yöhön yksin -teoksessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa minä pääsin tavallani mukaan tarinaan, kun mukaan astui seuraava sukupolvi, lama-ajan lapset. Jotakin uskomattoman kiehtovaa tässä Westön kerrontatavassa on, hän imaisee lukijansa mukaan rivien väleihin, eikä päästä sieltä pois. Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella.

Ehkä suurin syy sille, miksi koen Westön tekstin niin omakseni on se, miten hän liittää tapahtumansa voimakkaasti paikkaan, luo teoksilleen tarkan muistokartan, johon liittyy värejä, ääniä ja tuoksuja. Se saa aikaan sen, että myös lukijan alitajunnassa alkaa kuplia ja poreilla. Sieltä nousee mieleen muistoja lapsuuden ja nuoruuden tärkeistä paikoista, rakkautta kotiseutuun ja omiin juuriin. Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen.

Erityisen mieltä kiehtovaa on myös se, että Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö on kirjailija, jonka teoksista on vedettävissä yhtymäkohtia Westön omaan tuotantoon. Tämäkin on tyylikeino, jonka olen monesti ennenkin todennut uppoavan minuun erittäin hyvin. Utelias mieleni vetelee johtopäätöksiään, jää askartelemaan kirjan kertoman tarinan pariin, miettimään toden ja tarun rajanvetoa, eikä anna rauhaa.

Rikinkeltainen taivas oli minulle unelmieni kirja. Siinä oli kasassa juuri ne ainesosat, joita yhdistelemällä syntyy minulle täydellinen kirja. Loppuun tosin petyin hieman - en pidä siitä, miten kaiken tarvitsee limittyä tähän nykyaikaan, terrorismiin ja pakolaiskriisiin. Loppu tuntui liian äkilliseltä ja erilliseltä. Kirja oli kuitenkin yksinkertaisesti pakahduttavan hieno lukukokemus, loppupettymyksestä huolimatta.

Minun on todella vaikea ravistella itseni hereille ja ulos Ramsvikista, pois Alexin, Stellan ja muiden luota. Pois siitä huikentelevaisesta, ahneesta ja hormonihuuruisesta, mutta toisaalta kauniista ja aistien täytteisestä maailmasta, johon Westö minut tutustutti. Ehkä en tee sitä vielä, vaan jään hetkeksi katselemaan Ramsvikin rikinkeltaista taivasta ja päivittelemään, kuinka kaunista ja katkeransuloista elämä voikaan olla. Miten täynnä yllätyksiä, pieniä hetkiä ja kohtaamisia, jotka lopulta voivatkin olla ne kaikista merkityksellisimmät.

Onnea minulle tuottaa myös se ajatus, että Rikinkeltaista taivasta on kuvattu Leijat Helsingin yllä -kirjan rinnakkaisteokseksi ja nuo leijat odottelevat minua vielä kirjahyllyssä. Säästän niitä pahan päivän varalle hetkeen, kun kaipaan jälleen jotakin täydellistä ja mieltähellivää luettavaa.

Turun kirjamessuihin on aikaa enää kuukausi. Selailin ohjelmaa ja huomasin, että Westö on sunnuntaina mukana useammassakin ohjelmassa (kääntämiskeskustelu, lukupiiri ja haastattelu). Pitääpä mennä koittamaan onneaan, jos saisi vaikka nimmarin.

Kirjaa on luettu (tietenkin) paljon ja siitä löytyy jo runsaasti bloggauksia. Tässä niistä muutama:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Jokken kirjanurkka
Kirjasähkökäyrä

Kirjan kansi, kuten koko kirjakin, on kaunis, Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Rikinkeltainen taivas (käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck)
Alkuperäinen kirja: Den svavelgula himlen (2017)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 459
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

19 kommenttia:

  1. Hieno postaus Marile <3
    Tämä kirja voi olla sillisalaattia ja siinä voi olla teemoja, joista kaikki eivät pidä. Minä pidin. Pidin ystävyydestä ja pidin rakkaudesta, joka tuli rohkeasti esille kaikin tavoin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai <3 Kyllä vaan, kaikki se rakkaus teki lukukokemuksesta ihanan. Mutta uskon myös, että kaikki eivät tästä pidä.

      Poista
  2. Minä pidin kirjan ensimmäisestä osasta eniten, sitten alkoi karista. Luin tämän ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Kiva, että pidit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm ruotsintaitoa pitäisi verestää, tässähän olisi oiva mahdollisuus. Välillä mietin sitä, miten paljon käännös menettää alkuperäistä taikaa. Ehkä voisi yrittää, riittäisikö kielitaito.

      Poista
  3. Kirjoitit todella kauniisti ja minua erityisesti jäi kiehtomaan bloggauksesi osio, jossa kirjoitit muistokartasta. Tätä täytyy vielä makustella, sillä olet minusta jonkun mielenkiintoisen äärellä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina :) Sinun Kotro-tekstiisi jo kommentoinkin, että tässä mielikuvassani taisi olla Kotro-kaikuja.

      Poista
  4. Lopetin Rikinkeltaisen kuuntelun aamun koiralenkillä, suomeksi kun en ruotsinkielistä äänikirjaa löytänyt ja halusin kuitenkin tämän kokemuksen ennen syksyn messusumaa. Olen valmis allekirjoittamaan kaiken kauniin mitä tästä kirjasta sanotaan. Samaan aikaan kuitenkin siinä on minusta jotain liian siloteltua, ikään kuin en saisi mistään erikseen kiinni, vaan kokonaisuus vyöryy päälle liian tasaisena. Hmmm... en taida oikein osata muotoilla tätä ;-)

    Se kyllä nyppi ihan suunnattomasti sinänsä hyvä-äänistä ja tähän sopivaa Eero Saarista kuunnellessa, että nimien ääntäminen äänikirjoissa yleensäkin kuulostaa jäävän lukijan yleissivistyksen varaan. Niinpä tässäkin pudottiin niihin meidän metsäsuomalaisten tavallisimpiin ansakuoppiin (Aschan, Liam). Tähän peräänkuulutan ankarampaa tilaajavastuuta!

    Uusintakierros tämän kanssa ehdottomasti lukien, ja ruotsiksi (vaikken käännöksessä moitteen sijaa ollutkaan). Laura Beckin suomennoksesta pysähdyin vain yhteen kohtaan josta olisin mielelläni tsekannut alkuperäisen, ei mikään virhe siis sekään.

    Vahva suositus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kääntämisasia onkin mielenkiintoinen ja Turun kirjamessuilla aion ehdottomasti mennä kuuntelemaan Westön ja Laura Beckin keskustelua aiheesta! Äänikirjoissa piilee aina vaaran siemen, tosiaan tilaajavastuuta pitäisi korostaa. Kirja oli samaan aikaan valtavan runsais ja rosoinen, mutta tavallaan myös tasainen, ehkä ymmärrän mitä tarkoitat.

      Poista
  5. Yhden kirjan Westöltä luettuani en voi sanoa olevani suurikaan fani, mutta siitäkin on aikaa vuosia, joten en pidä mahdottomana ajatuksena antaa hänelle joskus uutta tilaisuutta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, no suosittelen kyllä ehdottomasti kokeilemaan! Missä kuljimme kerran ei ollut sellainen superromaani minulle kuin se on ollut monille muille, mutta Älä käy yöhön yksin räjäytti potin. Iiiiihana Westö <3

      Poista
  6. Hmmm... minulle tulee aina jotenkin ulkopuolinen olo, kun luen Westön hehkutusta. Jostain syystä en tunnu pääsevän hänen kirjoihinsa sisälle (no, myönnetään - olen lukenut tasan kahta : Isän nimeen ja nyt on ollut jo pidemmän aikaa Älä käy yöhön yksin) - ehkä vain yritän vielä muutaman kirjan verran, että koska kolahtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih :) Ymmärrän tunteen, minullakin on useampi kirjailja, joiden hehkutusta en ihan vaan ymmärrä... Älä käy yöhön yksin oli tosiaan jotenkin kuin minulle tehty, tuskin muuten oliisn moiseksi Westö-faniksi koskaan tullut.

      Poista
    2. Täällä toinen Westö-hehkutus-ulkopuolinen. Olen lukenut ainakin kaksi (Leijat... ja Lång) kokonaan ja ainakin kahta muuta yrittänyt. Ei vain nappaa.

      Poista
  7. Ihanaa, että löysit unelmiesi kirjan! Se tunne, kun kirja oikein pakahduttaa onnesta, kun siihen pääsee uppoutumaan täysillä! Toivottavasti saat nimmarin kirjamessuilla! Itse en ole lukenut kirjailijalta yhtään kirjaa. Saa nähdä, tartunko jonain päivänä.

    VastaaPoista
  8. Odotan tätä innolla ja mielenkiinnolla. Missä kuljimme kerran oli minulle aikoinaan pettymyt, en ollenkaan pitänyt henkilöistä. Sitten menikin monta vuotta, ennen kuin annoin uuden mahdollisuuden ja luin Kangastus 38. Ja se olikin sitten aivan jotain muuta, pidin valtavasti! Toivottavasti pidän tästäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kangastus 38 on minulla vielä lukematta, sekin löytyy hyllystäni Leijojen kanssa, odotukset ovat korkealla. Johonkin suureen hetkeen kai näitä säästelen :) Missä kuljimme kerran jäi vähän etäisemmäksi minullekin, ehkä juuri henkilöiden vuoksi, kun taas tämä ja Älä käy yöhön yksin kasvoivat minuun kiinni.

      Poista
  9. En ole lukenut yhtäkään Westön kirjaa, vaikka erityisesti Missä kuljimme kerran kiinnostaa kovasti. Sitä aloittelin joskus sata vuotta sitten äänikirjana, mutta formaatti oli minulle väärä ja jäi kesken. Tarina itsessään oli kyllä kiinnostava. Silloin minulla ei vielä ollut kys. kirjaa kirjana. Nyt on, mutta jostain syystä ei ole tullut siihen tartuttua.

    Rikinkeltaisen taivaan varmaan luen, jos pidän Missä kuljimme kerran -kirjasta. En siis vielä tiedä pidänkö Westöstä. Minulla on muuten hyllyssäni Westöltä myös yksi kirjan enkuksi (Lang). Eli niillä alkuun, sitten ehkä tähän. :)

    VastaaPoista
  10. Westön kirjat ovat minulle tärkeitä ja uuden romaanin ilmestyminen aina iso juttu. Isän nimeen on vielä lukematta vanhemmasta tuotannosta, vaikka sekin tuolla omassa hyllyssä nököttää. Joskus luen vielä koko tuotannon uudelleen.

    Rikinkeltainen taivas oli lukukokemuksena vaihteleva: tarinan keskipaikkeilla koin jonkinmoisen väsymyksen ja tunnelma vesittyi, jännite löystyi. Onneksi kokonaisuus kuitenkin toimii, ja Westön kynä on terävä ja vaikuttava. Kyllä se vaan osaa, jummi!

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!