tiistai 31. heinäkuuta 2018

Mika Waltari: Suuri illusioni (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7)


Olin jo varma, etten ehdi tällä kertaa mukaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Ihan hullua, että tässä kahdesti vuodessa julkaistavassa haasteessa ollaan edetty jo seitsemänteen osaan! Ja mahtavaa, että haaste jatkuu. Aika ajoin esiin velloo keskustelu siitä, miten kirjabloggaajat lukevat vain uusia kirjoja ja ovat kustantajien vietävissä. Tällaiset tempaukset ovat omiaan korostamaan sitä, että valtaosa kirjabloggaajista on myös vanhojen kirjojen ystäviä. On jokseenkin huvittavaa, että uudet kirjat eivät saisi olla voimakkaasti esillä. Kyllähän uusista elokuvista ja televisiosarjoistakin aika paljon enemmän kohistaan kuin vanhoista.

Mutta tosiaan, nyt yhteen kirjallisuuden suureen klassikkoon, joka minulla on ollut pitkään lukematta. Kymmenisen vuotta sitten poimin roskakatoksen kierrätyspisteestä Mika Waltarin Suuren illusionin. Siitä asti olen katsellut sitä hyllyssä, siirrellyt mukanani muutosta toiseen ja odottanut sopivaa hetkeä. Ollakseni rehellinen, ei se hetki ollut nytkään, enkä ehtinyt avata kirjaa. Onneksi on kuitenkin nykyaika ja aarreaitta BookBeat, josta kuuntelin tämän klassikon taloa maalatessani.

Kirjat linkittyvät usein hauskasti ketjuissa intertekstuaalisten viittaustensa vuoksi. Lopullinen into Suuren illusioinin lukemiseen tuli Enni Mustosen Taiteilijan vaimo -kirjasta. Siinä nuori Kirsti pyörii 1920-luvun Pariisissa tuon ajan tunnettujen hahmojen kanssa, joista yksi on muuan Mika Waltari. Ja kun Suuri illusioni julkaistaan, Kirsti ystävineen näkee suoria yhtymäkohtia ystäväpiiriinsä. Suuren illusionin esipuheessa (vuodelta 1968 viidennen painoksen ilmestyessä) Waltari taas toteaa, että "Loppuratkaisu on epätodellinen ja hoitamatta jääneen syfiliksen romantisioiminen suoranaista lainausta Michael Arlenin Vihreästä hatusta." Nyt tiedänkin, minkä kirjan luen seuraavaksi, Vihreä hattu on nimittäin myös 1001-listallani (josta muuten vain muutaman hassun kirjan jälkeen on luettuna neljäsosa!).

Suuri illusioni oli heti alusta asti ihastuttava! Kertoja tunnustaa rakkautensa kaupunkiin, Helsinkiin: "Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, - sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja." Voi bentsiini, miksi kaikki vanhahtavat sanat, kuten bentsiini, valoreklaami, irooninen ja kyynillinen, ovat aikojen saatossa modernisoituneet ja kadottaneet taikansa. Sitä paitsi minulle selvisi vasta kirjaa lukiessani, että sana "illusioni" ei olekaan genetiivimuoto, vaan ihastuttava tuulahdus menneisyydestä sekin. Waltari kuvaa upeasti tunnelmia, tuoksuja, maisemia, vaikutelmia. Lukukokemus on vahva, täynnä aisteja.

Suuri illusioni sopi loistavasti luettavaksi hikiseen kesään. Kieltolain aikainen kuuma ja sykkivä kaupunki, pimeät illat, salaiset uintiretket ja nuoruuden kiihkeys, kaiken tuon Waltari kuvaa uskomattoman elävästi. Päähenkilö on nuori mies, jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Tarinaan liittyy toki myös nainen, kaunis ja mystinen Caritas, jota kaikki muutkin miehet piirittävät. Naissuhteita mielenkiintoisempaa on kuitenkin päähenkilön suhde muihin miehiin, maisteri Hellakseen, toimittaja Kortteeseen ja pikkuveljeen. Nuoren miehen kehittyvä itsetunto on tiukan riippuvainen muista ihmisistä ja etenkin muiden miehien suhtautumisesta häneen.

Suuri illusioni voitti minut puolelleen viimeistään Pariisi-kuvaustensa vuoksi. Pariisi, voi Pariisi! Jokaisen nuoren ihmisen tulisi matkustaa Pariisiin! Suurkaupungin vieraus, uutuudenviehätys ja toisaalta tieto siitä, että jossakin kaupungin sykkeessä on myös tuo ihana Caritas, luo tarinaan erikoislaatuista jännitettä. Tapahtumat ovat huvittavankin dramaattisia, mutta yhtälailla ihastuttavia.

Rakastin romaanin häpeilemätöntä kiihkeyttä. Waltari ei häviä yhtään aikalaisilleen Hemingwaylle ja muulle kadotetulle sukupolvelle. Nuoruuden voima, usko siihen, että kaikki on mahdollista ja asiat voivat muuttua, on valtavan piristävää. Teksti on toisinaan hyvin mahtipontista ja siihen on helppo suhtautua kyynillisesti. Kaikki suuri traagisuus tuntuu toisinaan hieman tarpeettomalta. Tekstissä on kuitenkin jotakin niin aitoa, tuoretta ja viatonta, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin ihaillen. Nuoruuden reipas usko parempaan huomiseen hymyilytti, hiukan surumielisesti tosin, nykylukija kun tietää yhtä ja toista juuri ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä Euroopasta ja sen tulevaisuudesta.

"Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle."

Jälleen kerran sain todeta, että klassikoiden lukeminen todellakin kannattaa. Teos on käännetty useammalle kielelle, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 43.

Kuunneltu kirja: Mika Waltari, Suuri illusioni, 1928
Lukija: Jarmo Heikkinen
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★
 

10 kommenttia:

  1. Olen joskus nuorempana koettanut lukea tätä, mutta kesken jäi... luulen, että silloinen minäni olisi kaivannut hieman räväkämpää tekstiä luettavaksi. Nyt tämä kuulostaa tosi ihanalle, pitää ehdottomasti kokeilla uudestaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen että parikymppisenä minäkään en olisi pitänyt tästä. Hyvä siis että päätin tarttua tähän tunnelmia suuresti arvostavana kolmekymppisen!

      Poista
  2. Pariisin ja nuoruuden lumoa tässä kirjassa on todellakin yllin kyllin. Kiihkeys imaisee syövereihinsä ja kolmiodraama on niin eletyn tuntuinen. Hieno klassikko!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, totta joka sana! Yllätyin todella positiivisesti. Kuten klassikoiden suhteen usein käy :)

      Poista
  3. Voi miten hyvin tuot esille kirjan luonteen. Nuoruuden kiihkeys ja viattomuus! Ihana kirja.

    VastaaPoista
  4. Sinähän olet löytänyt tästä kirjasta vaikka mitä puolia! Minäkin olen lukenut tämän muutamia vuosia sitten, mutta en voi sanoa pitäneeni tästä enkä oikeastaan tarkkaan edes muista mitä tässä kirjassa tapahtui. Ehkä lukuhetki oli kohdallani väärä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni on rakastunut tähän jo nuorena, itse uskon etten olisi arvostanut tätä läheskään niin paljon vaikka viisi vuotta sitten. Hyvä siis näin :)

      Poista
  5. Olen lukenut kaksi Waltarin kirjaa ja pitänyt molemmista erittäin paljon. Pitäisi siis lukea lisää hänen kirjojaan.

    Kävin Pariisissa 18-vuotiaana. Koin kaupungin karuksi ja ihmiset epäystävällisiksi. Noin kymmenen vuotta myöhemmin matkustin uudestaan ja rakastuin kaikkeen siellä! Kaupunki toimi minulle siis paremmin vanhempana kuin nuorempana :)

    VastaaPoista
  6. Waltari yksi mielikirjailijoitani, en tätä ole vielä lukenut

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!