sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, ensimmäinen kirja


Moni on sanonut, että nyt kun maailma on enemmän tai vähemmän sekaisin, tekee mieli palata vanhoihin suosikkeihin, sellaisiin tuttuihin ja turvallisiin kirjoihin, joiden lukemisesta tulee lohdullinen olo. Olen jo pitkään suunnitellut, että lukisin uudelleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan ensimmäisen kerran vuosien 2014-2016 aikana ja se oli melkoinen kokemus. Vanhat tekstini löytyvät täältä. Knausgård teki minuun tuolloin suuren vaikutuksen ja hän pääsi heti lempikirjalijoideni joukkoon.

Lohdullisuus on toki ehkä viimeinen sana, joka tulee mieleen Taisteluni-sarjasta ja etenkin sen ensimmäisestä kirjasta. Toiset haluavat lukea uudelleen lapsuuden suosikkejaan, minä haluan ilmeisesti lukea siitä, miten teini-ikäinen Karl Ove sekoilee kotibileissä tai miten kolmekymppinen Karl Ove siivoaa kuolleen alkoholisti-isänsä painajaismaista kotia. Knausgårdin taika on kuitenkin siinä, että hän tekee kaikkein rumimmastakin, kuonaisesta, hirveästä, lopulta kaunista.

Synkkyys on kiehtonut minua aina, ja tietynlainen synkkyys ja surumielisyys on osa luonnettani, halusin tai en. Sellainen on selvästi myös Karl Ove. Valmiiksi helpoissa ja silotelluissa asioissa on helppo nähdä kauneutta, todellinen taito piilee siinä, että ymmärtää myös rumien asioiden, jopa kuoleman, kauneuden. Ehkä - tai siis varmasti - elämä olisi helpompaa, jos voisi mennä aina helppojen ja kevyiden asioiden mukana, ei kahlaisi pohjamudissa kauneutta löytääkseen, ei tekisi asioista itselleen tarpeettoman vaikeita. Että välttelisi tietoisesti synkkiä ja rumia asioita, keskittyisi vain auringonsäteisiin ja päivänkakkaroihin. Suuri osa Taisteluni-sarjan viehätystä onkin se, että samaistun Karl Oveen niin vahvasti, kirjan pikkutarkka ja analyyttinen kerronta ja se miten päähenkilö monesti kokee asiat vaikeiksi vain oman luonteensa takia, on lähes vertaistuellista.

Sen jälkeen kun luin loppuun Taisteluni-sarjan ensimmäisen kerran, ovat kirjojen tapahtumat palautuneet usein mieleeni. Merkityksellistä on se, että olen monesti miettinyt että mistä sarjasta tai elokuvasta tällainen kohtaus olikaan ja sitten tajunnut, että kaikki onkin vain tekstiä, joka on mielikuvissani muuttunut tarkaksi ja liikkuvaksi kuvaksi. Knausgårdin suurin kirjallinen nerokkuus taitaa lopulta ollakin se, miten hän osaa kuvata maailmaa niin pikkutarkasti ja aidoisti siten, että teksti on kuitenkin kevyttä ja ilmavaa, koukkuunnuttavaa. En ole löytänyt kenenkään toisen kirjalijan teksteistä mitään vastaavaa. Filminauhamainen kerronta yhdistettynä aitoon tunteiden havainnointiin ja analyysiin muodostaa vastustamattoman yhdistelmän, joka sopii minulle täydellisesti.

En muista, mitä olen kirjoista aiemmin kirjoittanut (enkä halua palata vanhoihin teksteihini, sillä se on aina yhtä karmaisevaa), mutta luulen sanoneeni tämän jo aiemminkin: Knausgård on upea kirjailija, jota en kuitenkaan uskaltaisi suositella varauksetta oikein kenellekään. Hän on varmasti monille aivan liikaa, ahdistava, ärsyttävä, itsekäs ja kamala. Mutta kenties onkin niin, että yhdistelmä negatiivisuutta ja taidokasta, herkkää ja uskomattoman kaunista kirjallisuutta, saa Taisteluni-sarjan tosiaan heräämään henkiin, olemaan aito, kuin elämä itse. Sillä sellaistahan se on, kaikessa on aina kaksi puolta.

"Ihmiset ovat vain muoto muiden muotojen joukossa, niiden joita maailma ilmaisee yhä uudestaan ja uudestaan, ei vain siinä mikä elää vaan myös siinä mikä ei elä, piirtyneenä hiekkaan, kiveen, veteen. Ja kuolema, se jota olin aina pitänyt elämän tärkeimpänä suureena, pimeänä, kiehtovana, ei ollut enempää kuin vuotava putki, tuulessa katkeava oksa, takki joka valahtaa vaatepuulta ja putoaa lattialle."

Haluan vielä palata ajatukseen kauneuden löytämisestä pienistä, arkisista ja usein rumistakin asioista. Suosikkibloggaajani Eeva Kolu tiivisti nimittäin hiljattain blogissaan täydellisesti sen, jota olen tässä viime viikkoina paljon ajatellut, ja jonka voi liittää hyvin myös osaksi sitä, miksi Knausgård viehättää niin paljon:

"Minulle on aina ollut helppoa saada suurta iloa pienistä asioista - ja se on ominaisuus, josta minua on myös kiusattu ja nälvitty. On niin noloa olla innoissaan ja tehdä asioista numero

Nyt olen siitä ominaisuudesta kiitollisempi kuin ikinä. Joinain päivinä meren pinnassa välkehtivä valo tai täydellisesti onnistunut paistettu kananmuna on nimittäin jo yksinään aivan riittävä syy ajatella että jep, kannatti tänäänkin herätä.".

Kiitos Eeva ja kiitos Karl Ove ajatuksistanne, niiden kanssa on hyvä jatkaa eloa tänä erityisen erikoisena keväänä.

Kirjailija: Karl Ove Knausgår
Luettu kirja: Taisteluni, ensimmäinen kirja (LIKE, suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Første bok.  2009.
Sivumäärä: 489

1 kommentti:

  1. Hienosti osaat välittää kokonaiselämyksesi Knausgårdista. Olin itsekin niin tohkeissani Taisteluni-sarjasta, että en ollut ymmärtää sitä nyreyttä, jolla hänestä ja varsinkin hänen menestyksestään sittemmin kirjoitettiin. Mutta eihän sitä tarvitsekaan ymmärtää, pääasia että itse on nauttinut kirjoista. Loistavaa suomennosta voi myös kiittää osana sitä nautintoa.

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!