Tuomas Kyrö: Liitto

Liiton kuvituskuvaksi pääsi maailman kaunein hääkimppuni, joka oli käytössä elokuussa lähes kolme (no huh!) vuotta sitten.

Huhuu, onko täällä ketään? Täällä nimittäin ollaan taas, vaikkakin järkyttyneenä siitä, että olen heinäkuun aikana lukenut vain yhden kirjan. Sitäkään en oikeastaan edes lukenut, sillä kuuntelin tämän Tuomas Kyrön Liiton äänikirjana. Lukuaikaa ei näillä näkymin ole tulossa ennen elokuuta, joten saa nähdä, milloin taas palailen blogiinikaan. Toivottavasti kuitenkin vielä heinäkuun aikana, vaikka lähestyvä muutto onkin kuin kaiken ajan itseensä imevä ankeuttaja.

Olen aiemmin pitänyt Kyröä synonyyminä mielensäpahoittajalle siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole lukenut häneltä mitään muuta. Pidin Kyröä puhtaasti huumorimiehenä, toki syvällisenä sellaisena. Liitto olikin yllättävän synkkä, jonka vuoksi vähän jopa petyin kirjaan. Minä kun odotin jotakin kevyttä, mielensäpahoittajamaista. Kuitenkin ennakkoasenteista selvittyäni ja hieman aikaa kirjaa pohdittuani minun on todettava, että Kyrö taitaa sittenkin olla parhaimmillaan tällaisessa aidommassa, elämän nurjempiakin puolia yhteenkokoavassa kerrontakirjallisuudessa.

Liitto sijoittuu ajallisesti 1930-luvulta 1950-luvulle. Vuosia luonnehtivat tietenkin sodat, mutta sodasta huolimatta kirjan pääteemat pyörivät kuitenkin ihmisten tavallisen elämän ympärillä. Kyrö tiivistää nasevalla ja ytimekkäällä kielellään ihmissuhteiden vaikeuden, parisuhteen kiemurat, ankaran perheen ja yleisesti päivittäisen elämästä hengissä selviämisen hyvin inhimilliseen ja aidontuntuiseen pakettiin. Kirja sopi erityisen hyvin kuunneltavaksi äänikirjaksi, sillä siinä vaihtelevat kertojat tuli väkisinkin tunnistaneeksi. Toisinaan hitaammanpuoleisena oivaltajana en olisi välttämättä heti tajunnut, kuka kirjan hahmoista puhui milloinkin.

Kirjan parasta antia oli ehdottomasti sen hahmojen aitous. Etenkin kirjan miespäähenkilö Urho oli niin hidas, jäyhä, saamaton, mutta kuitenkin hyväntahtoinen, että ei voi kuin ihailla Kyrön taitoa saada paperille ylös näin aitoja tyyppejä. Hitleriä ihaileva Anna taas on kaikessa kärjistyksessään samalla sekä huvittava että sydäntäsärkevä.

Sydän sai tosiaan särkyä useamman kerran liittoa kuunnellessa. Lapsikuolleisuuden kulta-aika järkytti ja mielestäni liiallinen kurjuus teki kirjasta toisinaan hieman epämiellyttävän. Kuitenkin se oli niin aito, oivaltava ja sen kieli oli niin vaivatonta, että kirjan kuunteleminen oli lopulta nautinto. Rankoista aiheista huolimatta sain Liittoa kuunnellessa muutaman kerran myös naurahdella. Ehkäpä Liiton lumo onkin siinä, että se oli kuin elämä itse: toisinaan lähes sietämättömän rankkaa, tarkoituksetonta ja vaikeaa, mutta silti joskus yllättävänkin huvittavaa ja palkitsevaa.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Kirjabingossa laitan rastin ruutuun kohtaan "Kotimainen kirja".

Kirjailija: Tuomas Kyrö
Kirja: Liitto (2005)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★★

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tiedättekös, minulla on ensimmäistä kertaa koko blogini puolitoistavuotisen historian aikana sellainen olo, että en jaksa lukea klassikoita, noudattaa listoja, miettiä haasteisiin sopivia kirjoja tai lukea mitenkään tavoitteellisesti. Sinänsä ihme, ettei tuollainen olo ole iskenyt aiemmin, sillä melkoista rankkaa klassikkopyöritystähän tämä lukeminen on viime aikoina ollut. Olen tähän hetkeen mennessä lukenut tänä vuonna jo 62 kirjaa, joista ihan vain muutama on ollut puhtaasti viihteellinen. Suurin osa kirjoista on toki ollut ainakin jossakin mielessä viihteellisiä, mutta niiden lukemiseen on myötävaikuttanut niiden olemassaolo jollakin listalla tai osallistuminen haasteeseen. Eli toisin sanoen niihin on liittynyt jonkinlainen suoritusefekti.

Koskapa olen helposti asioita suorittava ja en missään nimessä halua, että harrastuksenikin muuttuvat vain suorittamiseksi, päätinkin heittäytyä nyt muutamaksi viikoksi aivan täysin kirjavirran vietäväksi ja lukea ihan vain sitä mitä huvittaa. Kuukauden klassikkohaasteeni on ollut antoisa ja aion sitä jatkaakin, mutta on pakko myöntää, että siinä on omat riskinsä muuttaa mukava harrastus tiukaksi suoritukseksi. Siispä unohdan nyt hetkiseksi kaikki listat, haasteet ja muut! Todennäköisesti tulen silti keskittymään ensisijaisesti listojen kirjoihin, mutta aikarajat joutavat nyt pannaan.

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori, jonka nappasin sen kummempia miettimättä mukaan pikalainahyllystä kirjastosta, osoittautui aivan mahtavaksi kirjaksi tähän hömppää ja rentoutta kaipaavaan olotilaan. Kirjan lähtökohta on varsin perinteinen: Tyttö rakastuu poikaan päätäpahkaa ja ensisilmäyksellä. Poikakin rakastuu tyttöön. Seurustellaan ja haaveillaan yhteisestä tulevaisuudesta. Kirjan perinteinen lähtökohta saa kuitenkin hauskaa ja reipasta pontta siitä, että unelmien prinssin takaa löytyykin varsinainen haaste: varsinaissuomalainen appiukko ja appiukon veli, varsinaissi uggoloi siis. Miehet ja unelmien prinssin pikkuveli asustelevat maatilalla, jonne tarinan naisenkin kenties jonakin päivänä olisi sopeuduttava ja siksipä tuo reipas ja puhelias karjalaisnainen lähtee kuukaudeksi miehensä suvun pariin maalle Varsinais-Suomeen. Kuukausi toimii avioliittosimulaattorina eli kokeena siitä, mitä tuohon mieheen sitoutuminen oikein toisikaan tullessaan.

Eipä tarvitse olla kummoinenkaan selvännäkijä arvatakseen, että kriisihän siitä syntyy, kun kaksi kulttuuria törmää. Neljän miehen taloudessa asiat ovat jääneet junnaamaan paikallaan talon emännän kuoleman myötä. Perhetuttu käy siivoamassa, leipomassa pullaa ja siivuttamassa viikon leivänpäällystomaatit kelmun alle jääkaappiin. Appiukko ja hänen veljensä eivät paljon puhu eivätkä pukahda ja jos puhuvatkin, ei tuosta puheesta saa mitään selvää. Itäsuomalainen Aino pohtii, mikä hänessä on vikana ja miksi hänestä, ihanneminiästä, ei pidetä. Jussi sentään on niin ihana mies, että sen takia kannattaa vähän kestääkin ja edes koittaa yrittää, vaikka vaikeaahan se on. Ruokapöydässä kuulee oman nielaisunsa äänen ja kellon tikityksen, eikä ketään tunnu edes hämmästyttävän se.

Nythän on niin, että minä olen juuriltani puoliksi varsinaissuomalainen ja koko elämäni (näitä työpaikkakuntia lukuunottamatta) Varsinais-Suomessa elänyt Minun sukuni siellä päin on sellaista, että jos haluaa saada suunvuoron, on pakko huutaa päälle. Onneksi sanat ovat kuitenkin sen verran lyhyitä ja töksähteleviä, että niiden väliin ehtii huikkaamaan sen omankin sanottavansa. Sitten olen kyllä päässyt tutustumaan toiseenkin, osittain varsinaissuomalaiseen sukuun, jossa ensimmäisiä kertoja kahvipöydässä istuessani koin erittäin samankaltaisia hetkiä Ainon kanssa. Kuuntelin kellon tikitystä ja päänsisäistä jukeboksiani ja mietin kuumeisesti, mistä tikusta keksisin vielä tehdä asiaa, kun kaikki muut ovat ihan hiljaa. Enpä kovin montaa kertaa joutunut pohdiskelemaan tuollaisia ennen kuin tajusin, että hiljaisuus ja se, ettei ole pakko puhua, jos ei ole asiaa, on yksi maailman parhaista asioista. Nykyisin tunnen oloni varsin kotoisaksi kummankin varsinaissuomalaisen ääripään joukossa. Tästä johtuukin se, että olin kirjaa lukiessa koko ajan Jussin perheen puolella ja itäsuomalainen kälättäjä vähäsen ärsytti. Pakkoko sen Ainon oli koittaa väkisin keskustella ja muuttaa hyväksi todettuja rutiineita.

Hieman surkuhupaisasti kirjan huvittavin anti olikin juuri se omaan nilkkaan osunut pilkka. Nieminen kuitenkin avaa hahmojaan kauniisti ja ymmärtäväisesti. Väärinymmärrysten takana on ujoutta ja ehkä jurouttakin, mutta lopulta ollaan kaikki kauniissa yhteisymmärryksessä ja rauhassa. Teksti on parhaimmillaan hiljavaltosmaista maalaisromantiikkaa ja kohellusta, sangen viihdyttävää, hupaisaa ja keveää. Tässäpä täydellinen hyvänmielenkirja valoisaan juhannusyöhön tai toki muuhunkin ajankohtaan.

Tällä ruksin kirjabingosta kohdan "romantiikka".

Kirjailija: Veera Nieminen
Kirja: Avioliittosimulaattori
Julkaisuvuosi: 2013
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 267
Arvostelu: ★★★

Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner

Tässäpä taas yksi kirja, joka on suomennoksen myötä menettänyt jotakin varsin olennaista ja omaperäistä. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä-kirjan alkuperäinen nimi on nimittäin yksi parhaista koskaan kuulemistani kirjan nimistä: "Do Androids Dream of Electric Sheep?". Siitä en osaa sanoa mitään, että laskeskeleeko levolle käynyt androidi sähkölampaita, jos ei saa nukutuksi, mutta joka tapauksessa tämä nimi on hauska, mieleenpainuva ja kiinnostava toisin kuin Palkkionmetsästäjä.

Kirja on julkaistu alunperin vuonna 1968 ja suomennettu vasta 1989. Tuossa välissä vuonna 1982 kirjan pohjalta tehtiin vallan mainio cyberpunk-scifileffa Blade Runner, joka selittänee kirjan suomennoksenkin. Olen nähnyt leffan pari vuotta sitten, mutta - ylläri pylläri - en muista siitä mitään. Paitsi sen hämmennyksen sekaisen positiivisen fiiliksen, joka leffasta jäi, minä kun en yleensä hirveästi jaksa kiinnostua scifistä.

Palkkionmetsästäjän idea on suorastaan herkullinen. Päähenkilö Rick Deckard on palkkionmetsästäjä, joka on erikoistunut androidien eliminointiin. Toukopoukoa lainatakseni on tullut ydinsotapydinsota ja maailma on kokenut melkoisen mullistuksen. Post-apokalyptisessa maailmassa elelee joukko ihmisiä, vain vähän muita eläimiä sekä keinotekoisia ihmisiä eli androideja. Sähköeläimiäkin on luotu ja vain yhteiskunnan huipulla olevilla rikkailla on varaa oikeaan elävään eläimeen. Nexus-6 -androidit ovat varsin pitkälle kehittyneitä ja niitä ei erota oikeista ihmisistä oikeastaan mikään muu kuin niiden puutteellinen empatiakyky. Deckard pyrkiikin selvittämään epäilyttävien tyyppien androidiutta Voigt-Kampff -kokeella, jossa yksinkertaisilla ja tunteisiin vetoavilla kysymyksillä selvitetään reagoiko epäilty niin kuin ihminen vai niin kuin androidi.

Pienuudestaan ja varsin humoristisesta lähestymistavastaan huolimatta romaanista muodostuikin varsinainen ihmisyyden rajoja pohdiskeleva älykäs kertomus. Empatiakyvyn käyttäminen rajaavana tekijänä ihmisen ja androidin välille osoittautui varsin haastavaksi ja ongelmalliseksi menetelmäksi. Tämä nostatti kysymyksen siitä, että jos Deckard laitteineen tulisi suorittamaan testin monille nykypäivän oletettavasti ihmisluokkaan kuuluville henkilöille, aika moni empatiakyvyltään puutteellinen yksilö ei varmastikaan läpäisisi testiä. Toisaalta voihan olla, että keskuudessamme on tälläkin hetkellä androideja, eipä sitä koskaan tiedä. Kirjan ekologinen puoli nosti päätään elämän ja oikeiden eläinten arvostuksessa. Toisaalta teoksen voi nähdä myös tekoälyä ja sen ongelmallisuutta pohdiskelevassa valossa. Jos jokin on älykästä, tuntevaa ja täysin toimivaa, mutta sen tiedetään olevan keinotekoista, eikö tuo jokin ole sitten yhtä arvokas kuin oikea, elävä ja luonnollinen yksilö? (Henkilökohtaisena huomiona tässä kohtaa toteaisin, että ainakin A.I -leffan poika oli niin ärsyttävä, että vastaus esittämääni kysymykseen hänen kohdallaann olisi valitettavasti "ei".)

Pohtivasta otteestaan huolimatta Palkkionmetsästäjä oli ennen kaikkea varsin viihdyttävä. Erityisesti se sai plussaa siitä, että toisin kuin useat scifi-kirjat, se ei ollut tapahtumaa toisen perään vaan välillä jopa viipyilevää ja maalailevaakin kerrontaa. Toimintaakin toki riitti, mutta sopivissa määrin. Joka tapauksessa jos satut olemaan androidi, tämä ei ehkä ole kaikista hermojalepuuttavinta luettavaa. Suosittelisinkin pakenemaan, kun vielä voit!

Tällä kirjalla taidan ruksia kirjabingosta kohdan "alle 200 sivua".

Kirjailija: Philip K. Dick
Alkuperäinen kirja: Do Android Dream of Electric Sheep?
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1968
Luettu kirja: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner (suom. Kari Nenonen)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 169
Arvostelu:★★★★

Deborah Spungen: Nancy

Voi hyvänen aika. En muistanutkaan, miten voimakkaasti kirja voi iskeä tajuntaan. On nyt kulunut pari vuorokautta siitä, kun aloitin Deborah Spungenin Nancyä ja pari tuntia siitä, kun sain luettua kirjan loppuun. Koko tämän ajan ajatukseni ovat askarrelleet Nancyn parissa. Oloni on nyt kuin olisin saanut pieniä sähköshokkeja, järkyttynyt, tärähtänyt, mutta lopulta jokseenkin rauhoittunut.

Nancy Spungen tuli arveluttavaan kuuluisuuteen Sex Pistols -bändin basistin Sid Viciousin epämääräisenä, huomionhaluisena ja huumehörhöisenä tyttöystävänä. Narkkarin näköisen Viciousin vieressä poseerannut tyttö jolla oli valkoiseksi värjätty kiharapehko, mustaksi meikatut silmät ja röyhkeä hymy on jäänyt ihmisten mieliin ja rockin historiaan. Sid & Nancy on suorastaan käsite, tyyppiesimerkki onnettomasta mutta voimakkaasta rakkaudesta. Spungen kuoli epämääräisissä oloissa, puukotettuna vatsaan ja teosta epäiltiin hänen poikaystäväänsä Sidiä. Hieman tämän jälkeen myös Sid kuoli. Koko tämä lyhyt mutta karmivan epämääräinen draaman kaari kiinnosti mediaa, roskalehtiä ja luultavasti parempiakin lehtiä. Sid oli julkkis ja Nancy tämän hullu narkkarityttöystävä. Eikö tällaisia ihmisiä saakin riepotella vapaasti lehdessä, eivätkö he olekin sen toiminnallaan pyytäneet ja ansainneet?

Nancy (alkuperäiseltä nimeltään And I Don't Want to Live This Life) on aito Nancyn äidin, Deborah Spungenin kertomus siitä, miten Nancystä tuli se, millaisena media hänet näki, millaista tuskaa, epätoivoa ja kärsimystä Nancy ja hänen perheensä olivat kokeneet ja millainen oikeasti oli tuo Nancy, josta media teki oman hirviömäisen lemmikkinsä. Ylikehittynyt empatiakykyni pysyy ihan hyvin aisioissa aina, kun voin hokea itselleni, että tämä on vain fiktiota, mutta nämä tositarinat, pahimpana (tai parhaimpana?) esimerkkinä Schindlerin lista -elokuva, eivät päästä minua todellakaan helpolla. Nancyn tarina on kammottava. Se on surullinen, epätoivoinen ja käsittämättömän painajaismainen.

Deborah aloittaa kertomuksensa siitä, kun Nancy syntyy ja heti synnyttyään joutuu verensiirtoon. Jo synnytyslaitokselta lähtien Nancy oli toisenlainen lapsi kuin muut, täynnä vihaa, itkua ja taistelua. Kirjan hirveintä luettavaa oli kuvaus Nancyn lapsuudesta. Hirviömäinen, pelottava ja uskomattoman epätasapainoinen lapsi terrorisoi perhettään niin, että turhauduin sekä inhottavaan Nancyyn että hänen avuttomiin vanhempiinsa. Sydäntä- ja hermojaraastavaa. Hirveintä oli kuitenkin se, miten lääkärit käänsivät selkänsä ja suhtautuivat vähätellen vanhempiin, jotka hakivat apua selvästi täysin häiriintyneelle lapselleen. En voinut kuin miettiä, miten paljon tällaisia tapauksia on muitakin. Mietin jossakin kohtaa, että onko ihan oikein vihata lukijana Nancyä niin paljon, kun kuitenkin selvästi näkee, että hänllä on pahoja mielenterveysongelmia. Samaa moraalista kysymystä pohti myös Nancyn äiti:

"Sillä hetkellä en tiennyt, että Nancyn tila huononisi tuosta vielä paljon, että hänen käytöksensä muuttuisi päivä päivältä kauhistuttavammaksi ja ryhkeämmäksi, että hän tulisi jäytämään meitä neljää kuin pahalaatuinen kasvain. Pian me halveksisimme Nancyä aivan avoimesti. Voiko ihminen vihata omaa lastaan? Kyllä, varmasti voi. Ja kuitenkin sitä lasta kaikesta huolimatta rakastaa ja toivoo vielä käännettä, joka muuttaa kaiken hyväksi." s. 179.

Eipä kirjan lukeminen muuttunut paljoa helpommaksi Nancyn vanhetessakaan tarinan edestessä. Tosin olin vähemmän ärsyyntynyt ja turhautunut Nancyyn ja koin enemmän sympatiaa häntä kohtaan. Huumeiden käytön kuvaukset oksettivat ja toivat minulle fyysisesti epämielyttävän olon, mutta toisaalta punk-maailman kuvaus oli mielenkiintoista ja viittauksissa minullekin hyvin mieluisat ja tärkeätkin bändit ja biisit avautuivat uudella tavalla. Deborahin näkemystä musiikkimaailman ja punkin turmiollisuudesta, raakuudesta ja synkkyydestä en halua allekirjoittaa. Nancy olisi taatusti löytänyt tien turmioon muutakin kautta. Punk vai sattui olemaan se elämänasenne, joka kuljetti hänen elämänsä viime hetkiä ja joka teki hänestä kuuluisan, hänestä ja Sidistä punk-ikonipariskunnan.

Jos tykkäät syväjärkyttää sieluasi, tämä kirja on ihan otollinen siihen puuhaan. Kammottavaa, raakaa ja hirvittävää tekstiä, joka ei ihan heti varmastikaan unohdu. Ihminen on raadollinen, sensaatiohakuinen ja unohtaa helposti, että sellaisten mediahahmojen, joita on kiva kauhistella, takana on usein suuri joukko kärsimystä, tuskaa ja huolestuneita perheenjäseniä. Kirjan ansiot ja se, miksi minun on pakko antaa kirjalle monen monta tähteä, eivät suinkaan ole missään kirjallisissa hienouksissa. Teksti on yksinkertaista ja siinä on valitettavasti toisinaan pahojakin kaikuja helpoimmista mahdollisista käännösratkaisuista. Kirja saa suositukseni sen vaikuttavuuden, pohjattoman epätoivon ja surun tunteen hienon välittymisen vuoksi. Nancy oli yksinkertaisesti karmivaa ja poikkeuksellisen tunteita herättävää luettavaa.

Mutta hei, kuunnelkaapa silti punkia. Punk will never die! Bändisuosituksina Ramones, The Offspringin ensimmäiset levyt, NOFX, Pää kii, Minor Threat ja The Distillers. Ja luonnollisesti myös Sex Pistols, joka muuten soi teemaan sopien taustalla tätä postausta kirjoittaessani.

Kirjailija: Deborah Spungen
Kirja: Nancy (suom. Anna Salo)
Alkuperäinen kirja: And I Don't Want to Live This Life
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 363
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:★★★★

 Tällä kirjalla ruksin kirjabingosta  kohdan "tositarinaan perustuva".

Kiva kesäinen kirjabingo

Le Masque Rouge -blogin Emiliellä on välähtänyt ja hän haastaa kaikki mukaan hauskaan kirjabingoon! Minä olen helposti haasteista ja listaamisista innostuvaa sorttia, joten tottahan toki olen mukana tässäkin. Käyn päivittämässä etenemistäni tähän postaukseen. Bingon säännöt ovat seuraavanlaiset:

• Bingo muodostuu vaakasuorasta, pystysuorasta tai kulmiin muodostuneista viidestä lokerosta, joista keskimmäinen on kaikille valmiiksi kuitattu.

• Samaa kirjaa ei voi käyttää useampaan lokeroon.

• Luetuista kirjoista ei välttämättä tarvitse tehdä pitkää blogipostausta, mutta edes jonkilainen maininta kirjasta omassa blogissa olisi kiva.

• Bingot kuitataan Emilien blogipostauksen kommenttikentässä

•   Kesän lopussa lähtee muutamalle bingomestarille KIRJAPALKINTO (palkintokirjat päätetään myöhemmin)

Sitten vaan odottelemaan, koska pääsee huutamaan BINGO! (B-I-N-G-O and Bingo was his name-o...)


2.6.2014
Kappas vaan, en äsken tämän bingon lisätessäni huomannutkaan, että heti perään tulevassa kirjapostauksella on heti yksi ruutu täytetty. Deborah Spungenin Nancyllä ruksin kohdan "Tositarinaan perustuva"

8.6.2014
Pessi ja Illusia kuittaa ruudun "Lastenkirja".

10.6.2014
Palkkionmetsästäjä oli alle 200 sivua pitkä.

11.6.2014
Kapinoivan ihmisen lainasin kirjastosta.

21.6.2014
Avioliittosimulaattori: romantiikka
Taisteluni (kolmas kirja): kuuluu kirjasarjaan

22.6.2014
Yövartiossa on yli 500 sivua.