Tammikuun äänikirjat

Tammikuu on lusittu ihan näillä näppäimillä, jihuu! Tammikuun työmatkakävelyillä kului kolme äänikirjaa. Jäin miettimään tuota kirjojen määrää ja sitä, että miten paljon oikein kävelenkään. Laskutoimitusten jälkeen tulin siihen tulokseen, että tammikuun työmatkakävelyjen kilometrisaldoksi tuli hiukan alle 90 kilometriä. Ei siis mikään ihme, että olen äänikirjojen suurkuluttaja. Tässä lyhyesti noista kolmesta työmatkojen ilosta.

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Kuva: Elisa kirja

Ostin Elisa kirjan uuden vuoden tarjouksista hyvin halvalla Jarkko Sipilän Luupuiston (ostin kun halvalla sai, ihan rehellinen hinnan perusteella tehty heräteostos). Dekkari oli ihan mukiinmenevä, eniten nautin poliisin työn kuvauksesta, joka vaikutti aidolta (Sipilähän on rikostoimittaja ja siis varsin perehtynyt aiheeseen). Parasta kirjassa oli poliisihallinnon muutoksien kuvaus, valtion säästötoimien kritisointi, poliisivoimien leikkaukset ja etenkin lause, joka kuului tyyliin "Kun valtio säästää, siinä ei kuluja mietitä". Word!

Miinusta annan (muuten hyvän lukijan) rasittavasta tavasta saada kaikki naiset kuulostamaan hempeiltä idiooteilta, pöh. Sipilää voisin kyllä lukea enemmänkin. Luupuisto oli Sipilän Takamäki-sarjan 14. romaani, ehkäpä voisin lukea sarjaa alusta.

Kirjailija: Jarkko Sipilä
Luettu kirja: Luupuisto (2014)
Lukija: Veikko Honkanen
Mistä hankittu: Oma ostos Elisa kirjasta
Arvostelu: ★★★


Jouni Hynynen: Rakkaudella Hynynen

Kuva: Like

Hynynen ei tainnut loppujen lopuksi ilahduttaa työmatkojani (paitsi silloin kun hän pilkkasi Radio Novaa) vaan lähinnä ärsytti. Mutta se nyt oli tiedossa jo etukäteen. Hynynen provosoi, kritisoi, ärsyttää ja kyseenalaistaa rokkiäijän itseoikeudella. Hän kertoo totuuden naisista ja elämästä yleensäkin juoden samalla äänekkäästi (olutta, se vaikutelma tehtiin hyvin selväksi) ja kaikesta ärsytyksestä huolimatta minun oli todettava, että kyllä minä silti vaan fanitan Hynystä ja varsinkin hänen bändiään. Vaikka se yksi tietty Ruisrock-floppi aika hyvin veikin kunnioitukseni bändiä, vaan ei sen musiikkia, kohtaan.



Kirjailija: Jouni Hynynen
Kirja: Rakkaudella Hynynen (2007)
Lukija: Jouni Hynynen
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★


Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kuva: Gummerus

Tätä kirjaa minulle on joskus suositeltu täällä blogissa (pahoitteluni, en muista kuka tämän suosituksen antoi, joka tapauksessa kirja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla) ja ilokseni löysin sen äänikirjana kirjastosta. Ihana Seela Sella tarinoi minulle kävellessäni ja ihastuin kirjan runollisuuteen. Tarinassa nuori kirjalija Veronika asettuu syrjäiseen taloon kirjoittamaan kirjaansa. Naapurissa asuu outo vanha nainen, jota kyläläiset kutsuvat noidaksi. Veronika kuitenkin suhtautuu ennakkoluulottomasti ja uteliaasti tähän naiseen, Astridiin. He ystävystyvät ja vähitellen paljastuu, että naisilla onkin enemmän yhteistä kuin olisi voinut uskoa, he ovat molemmat menettäneet elämässään paljon ja jakavat saman tuskan.

Kirja oli ennen kaikkea kaunis, mutta se oli myös lohduttava, syvällinen ja hieno muistutus siitä, miten tärkeää on välittää ja olla ennakkoluuloton. Kirja ei ollut minulle mikään napakymppi, mutta se tarjosi paljon ajateltavaa ja loppupuolella muutamat kylmät väreetkin. Suosittelen, jos joku ei ole tätä vielä lukenut.

Olsson asuu nykyisin Uudessa-Seelanissa, mutta on alkujaan ruotsalainen, joten otan kirjalla pisteen Ruotsille Pohjoismaat-haasteessa

Kirjailija: Linda Olsson
Luettu kirja: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Alkuperäinen kirja: Let me sing you gentle songs (2005)
Lukija: Seela Sella
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Blogistanian Tieto 2014 -voittajat

Blogistanian vuoden 2014 parhaiden tietokirjojen äänestyksen tulokset ovat nyt täällä. Suuri kiitos teille lukuisille aktiivisille äänestäjille! Minulla on nyt suuri ilo ja kunnia kertoa äänestyksen voittajat.

Äänestykseen osallistui 33 bloggaajaa (kaksi vähemmän kuin viime vuonna) ja ääniä annettiin yhteensä 57 kirjalle, hajonta oli siis suurta. Kolmen kärki erottui pistesaldoillaan joukosta kuitenkin selkeästi. 15 kirjaa sai ääniä useammalta kuin yhdeltä äänestäjältä ja näistä viisi kirjaa sai ääniä kolmelta tai useammalta äänestäjältä.

Suuri hajonta on oikeastaan ilahduttava asia, sillä on mukava huomata jälleen kerran, millaista lukumieltymysten rikkautta joukostamme löytyykään. Ja miten paljon julkaistaan uutta ja kiinnostavaa tietokirjallisuutta! Tässä ensin voittajakolmikko:

1. Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (Otava) (16 pistettä)
2. Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006 (Siltala) (14 pistettä)
3. Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen (Siltala) (11 pistettä)



Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Kuva: Otava

Voittajateoksesta sanottua:

"Maijalan teoksessa, vaikka populääri tietokirja onkin, näkyy vahva tutkijan ote, joka takaa monipuolisen ja analyyttisen kuvan tutkittavasta ja hänen aikakaudestaan. Tämän vuoksi kirjaa oli ilo lukea, kuten myös siksi, että se oli tarkasti ja sujuvasti kirjoitettua tekstiä." Täällä toisen tähden alla

"Minna Maijalan teos on todellinen kulttuuriteko, joka tuo esille yhden kirjallisuutemme merkittävimmistä hahmoista kaikessa moninaisuudessaan."  Kirjakaapin kummitus


"Hellä, herkkä, hehkuvainen on erittäin tervetullut lisä Canth-tutkimukseen ja suositeltavaa luettavaa kaikille, joita kiinnostaa tutustua naiseen, joka on saanut oman liputuspäivän." Kirjavinkit / Heidi



Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006

Kuva: Siltala

Kirjasta sanottua:

"Heikkisen kirjassa on Juice. Siinä on paljon aitoa savolaisuutta, maalaispoikaa, mainetta, kunniaa, musiikkia, vermuttia, sanoja ja taas sanoja. Paljon on myös värikkäitä muistoja, joita Juicen läheiset ja Suomi-rockin legendat kertovat. Kokonaisuus on totta." Luettua elämää

"Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja. Haastateltavia on runsaasti ja jokainen kertoo omanlaistaan Juice-tarinaa. Monet tarinat vuosien varrelta ovat hervottoman hauskoja, välillä uhkasi kyllä nousta kyynelkin silmään. Juicen musiikista pitäville tämä kirja antaa varmasti paljon ajateltavaa." Sallan lukupäiväkirja

"Heikkinen on itsekin nokkela sanankäyttäjä ja huumorimiehiä. Onneksi Juice-kirja ei vitsaile, vaan hoitaa hommansa asiaankuuluvalla vakavuudella." Kulttuuri kukoistaa



Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Kuva: Siltala

Kirjasta sanottua:

"Karanteeni on hyvin ja asiallisesti kirjoitettu tietokirja. Lisäksi se on helppolukuinen ja kiinnostava. Aihe on tärkeä ja Nikkanen ja Järvi avaavat sairauden ympärillä vallinnutta tutkimusta ja asenneilmapiiriä monipuolisesti." Kujerruksia

"Karanteeni ei nimestään huolimatta eristä ketään tai mitään, vaan päin vastoin avaa mahdollisuuden nähdä sisälle ilmiöön, joka yhtäältä pelottaa ja ahdistaa, mutta jossa on toisaalta myös voimakkaan stigman jälkeen toivoa." Eniten minua kiinnostaa tie

"Minulle Karanteeni toimi erittäin mieleenpainuvana erään taudin historiikkina ja väärinkäsitysten oikaisijana. Etenkin helppolukuisuutensa ja monien ihailtavan avoimien haastattelujen vuoksi kirja sopisi erittäin hyvin kaikille sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja työntekijöille." Kirjojen keskellä


Voittajakolmikko erottui selvästi, seuraavat sijoitukset taistelivat paikoistaan voimakkaammin ja monet kirjat päätyivät tasapeliin (saman pistemäärän saaneet kirjat ovat listattuina sattumanvaraisessa järjestyksessä). Tässä kaikki ne kirjat, joita äänesti vähintään kaksi bloggaajaa.

4. Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona (6 pistettä, kaksi ykkössijoitusta)
5. Agneta Rahikainen: Edith, runoilijan elämä ja myytit (6 pistettä, yksi ykkös- ja yksi kakkossijoitus)
6. Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta (6 pistettä, yksi ykkös- ja yksi kakkossijoitus)
7. Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli (5 pistettä)
8. Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä (5 pistettä)
9. Arne Nevanlinna: Arne (4 pistettä)
10. Heta Pyrhönen: Jane Austen aikalaisemme (4 pistettä)
11. Artikainen, Haapamatti, Heikkilä & Mäki (toim.): Rakkaani, romaanihenkilö (4 pistettä)
12. Hanna Matilainen: Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (4 pistettä)
13. Leena Kristinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa (4 pistettä)
14. Matti Riekki: Täältä pohjoiseen. Sentencedin tarina (4 pistettä)
15. Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (3 pistettä)

Lopuksi vielä kaikki ääniä saaneet kirjat:

3 pistettä
Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma
Cristina De Stefano: Oriana Fallaci – nainen ristitulessa
Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta
Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot
Jukka Kemppinen: Tuolta puolen
Lena Dunham: Sellainen tyttö
Marita Söderström, Sanna Kupila & Jenna Kostet: Kukkien lumoa
Marja Korhonen: Häivähdyksiä - Erityinen elämäni
S. Henriksson, I. Hirsjärvi ja A. Leinonen (toim.): Kummallisen kirjoittajat
Ville Hänninen & Jussi Karjalainen: Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat
Åsne Seierstad: Yksi meistä. Kertomus Norjasta

2 pistettä 
Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!
Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Ella Räty & Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha
Eva Wahlström: Rajoilla
Itha O'Neill (toim.): Beda Stjernschantz - Ristikkoportin takana
Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas
Jukka Takalo: Jokainen on vähän homo - tarinoitu laulukirja
Liisa Vihmanen: Varpaille: balettia koko elämä
Lilly Korpiola: Pitkä tie äidiksi
Lirio Abbate: Mafian naiset
Minna Lindgren & Olli Löytty: Sinfoniaanisin terveisin
Paavilainen Sinikka: Kyynelvaunut
Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo: Tappavat tienoot
Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta
Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko – Samaaneista saunatonttuihin
Stephen Fry: Stepehn Fryn aikakirjat
Ville Karttunen: Salamaponin selässä. Ukkosmaineen tarinoita.
Ville Laamanen: Suuri levottomuus

1 piste
Aleksandra Mizielińska ja Daniel Mizieliński: Suuri karttakirja
Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat
Christina Butcher: Kauneimmat kampaukset
Dosen Stephanie: Kauneimmat luontoneuleet
Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli
Jani Kiiskilä: Ikioma Itämeri. Näkin kengissä pintaa syvemmälle
Juha Vakkuri: Afrikan Sydämeen
John Bradshaw: Kissan mieli - ymmärrä lemmikkisi käytöstä
Lena Muhina: Piirityspäiväkirja
Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut
Päivi Jokitalo: Powerpoint-vapaa vyöhyke
Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina
Steven Daly: Johnny Depp


Melkoinen määrä vuonna 2014 julkaistuja ja bloggaajien suosittelemia tietokirjoja siis, tässäpä oiva lista tiedonnälkään! Muut Blogistanian kirjapalkintojen voittajat löydät nyt näistä blogeista:

Blogistanian Finlandia - Kirjavinkit
Blogistanian Globalia - Kirsin Book Club
Blogistanian Kuopus - Notko, se lukeva peikko

Kolme bloggaamatonta kirjaa

Hei ja terveisiä Siperiasta! No ei vaiskaan, ihan Vaasasta vaan, harvinaisen hyisestä tällä erää. Blogi on elänyt vähän hiljaiseloa ja bloggaamattomia  kirjoja uhkaa kertyä, joten puran nyt sumaa kolmella hyvin köykäisellä kirjajutulla torstai-illan kunniaksi. Huomenna on kuulkaas taas perjantai ja odotan junamatkaa innolla, aloittelin eilen vähän Tottaa (Riikka Pulkkinen) ja nyt haluaisin tietää, miten sen tarina etenee. Eiköhän se selviä ennen Turkua.

Sinikka Nopola: Likka, äite ja rouva Obama

Fanitan hämäläisiä, Hämettä ja Nopolan sisaruksia. Harmikseni tämä kirja ei jostakin syystä kuitenkaan ottanut oikein käynnistyäkseen, enkä kamalasti jaksanut innostua, naureskella tai edes hymähdellä. Aikaisemmat Eila ja Rampe-kirjat ovat ilahduttaneet minua paljon enemmän, mutta ei tämä toki mikään huono kirja ollut. Piristi viime perjantain junamatkaa (Sitä edellisen perjantain junamatkaa piristi toisen murrealueen edustaja ihan konkreettisesti, nimittäin Heli Laaksonen istui junassa takanani. Sain siis junamatkan kaupanpäällisiksi kielikylvyn takaisin kotimaisemiini).

Sivumäärä: 198
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta



Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Erityisherkkyys on vilahdellut viime aikoina mediassa ja hyvä niin. Tämä kirja olisi varmasti valtavan silmiäavaava kokemus monille, jotka eivät ole vielä tajunneet, että monet näennäisen irralliset piirteet loppujen lopuksi johtuvat kaikki erityisherkkyydestä, geneettisestä ihmisen ominaisuudesta, joka ei ole sairaus eikä vika. Minulle on valtavan tuttua voimakas asioiden kokeminen, ylivirittyneisyyden tila, se että minun on suorastaan pakko saada välillä olla yksin ja vaikkapa se, että on muutamia ääniä, jotka ovat minulle täysin sietämättömiä. Kirja oli kiinnostava ja antoi lisääkin tietoa erityisherkkyydestä. Olen taistellut herkkyyttäni vastaan, mutta viime aikoina olen tajunnut, että en oikeasti haluaisi mistään hinnasta luopua vaikkapa siitä, miten voimakkaasti voin kokea luonnon kauneuden tai miten mielettömät kylmät väreet saan mahtavasta musiikista tai hyvistä kirjoista. Puolensa ja puolensa. Suosittelen kirjaa kaikille, etenkin herkille, mutta myös niille, jotka eivät sitä ole.

Sivumäärä: 246
Mistä hankittu: Lainassa toiselta erityisherkältä


Philip Roth: Rinta

Hurraa? Kun minulta on kysytty, mikä on ollut oudoin, huonoin tai epämielyttävin lukukokemus tähän asti 1001-listalta, olen viitannut Palahniukin Tukehtumiseen tai Agejevin Kokaiiniromaaniin. Nyt taisin löytää uuden ehdokkaan. Rinta kertoo yksinkertaisesti siitä, miten keski-ikäinen kirjallisuuden professori muuttuu isoksi, ihmisenkokoiseksi naisen rinnaksi. Kyllä, just niin. Meni aika pitkälti ohi kirjan idea ja hienous. Viittaukset Gogolin Nenään ja Kafkan Muodonmuutokseen olivat ilmeiset, ensin mainitun olen lukenut ja pidin siitä paljon, toisin kuin tästä ällötyksestä. 1001-listalle oli tämäkin päässyt luultavasti Rothin muiden kirjojen vanavedessä.

Alkuperäinen kirja: The Breast (1972)
Suomentanut: Pentti Saarikoski
Sivumäärä: 98
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta

Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar

No huh, bloggaamattomien kirjojen kasassa on osapuilleen kahdeksan tammikuun aikana luettua teosta. Lukenut siis olen, mutta bloggaamiseen ei tahdo löytyä aikaa. Aloitan nyt kuitenkin siitä kirjasta, jonka luin viimeksi eli tämän aamupäivän junakirjasta. Olen varmaan ennenkin kertonut, että fanitan Brontën sisaruksia ja heidän elämäntarinansa kiehtoo minua suuresti. Agnes kotiopettajatar on viimesyksyisten Turun kirjamessujen löytö, hieman tuntemattomampi teos, kuopus-Annen esikoiskirja.

Brontëjen kirjoihin olen tutustunut toistaiseksi hävettävän vähän (tai siis onneksi on vielä muutama lukematta) ja Annelta en ollut lukenut aiemmin mitään. Annen toinen kirja, Wildfell Hallin asukas on huomattavasti kuuluisampi kuin Agnes kotiopettajatar ja aionkin lukea sen pian perään tämän jälkeen, niin paljon innostuin Agnesista, vaikkei kirja mikään mieletön lukuelämys ollutkaan. Jokin näissä brontëlaisissa meiningeissä iskee poikkeuksellisen kovaa. (Sananen kuitenkin näistä kirjojen nimien suomennoksista. Miksi Jane Eyre ja Agnes Grey on pitänyt suomentaa? Kertonee ajasta jotakin. Ja ehkä myös siitä, että Kotiopettajattaren romaani on varmaan jo ollut kuuluisa siinä vaiheessa, kun Agnes Grey on suomennettu...)

Agnes kotiopettajattaren on sanottu pohjautuvan Annen omiin kokemuksiin. Se kertoo vaatimattomasta papin perheestä lähtöisin olevan nuoren kotiopettajattaren tarinan. Agnes Grey haluaa kotiopettajattareksi, kokee valtavia haasteita hankalissa isäntäperheissä ja löytää lopulta rakkauden (jota Anne itse ei ehtinyt löytämään, sillä hän kuoli alle kolmekymppisenä, miten surullista). Tarina on varsin yksinkertainen, mutta hienon kirjasta tekee sen asenne, sen kuvaileva ote ja ajankuva. Vaikka kirjan ensimmäinen lause on pahaenteinen "Kaikkiin oikeisiin kertomuksiin sisältyy opetus." ei kirja ole opettavainen, eikä oikeastaan edes vanhanaikainen, jos tiettyjä naurettavuuksia osaa katsoa läpi sormien. Agnes on tyypillinen sankaritar, kiltti ja puhtoinen ja sehän ei muuten haittaa, mutta jatkuva omien hyveiden korostaminen oli hiukan huvittavaa.

Parasta ovat kuvaukset hemmotelluista kakaroista, vapaan kasvatuksen saaneista rikkaan perheen lapsista, joita Agnesin on tarkoitus opettaa. Noissa talouksissa olisi todella ollut tarvetta supernannyn vierailulle. Mikään, varsinkaan ihminen itse, ei oikeastaan lopulta muutu, vaikka aikaa kuluukin vuosisata tai pari. Mahtavaa. Kirja sai minut myös entistä vakuuttunemmaksi siitä, että lapsuuteni toiveammatti opettaja ei todellakaan olisi ollut minua varten.

Agnes kotiopettajatar oli viihdyttävä, pieni ja ihan söpö romaani, joka piristi junamatkaani (tänään en joutunut kuuntelemaan laulua, hurraa!). Taidankin pitää tänä vuonna oikein Brontën sisarusten teemavuoden ja lukea 1001-listalla olevat vielä lukemattomat Brontët, myös sen Syrjästäkatsojan tarinan, jonka tiedän lukeneeni ainakin kerran, ehkä jopa kahdesti, mutta en muista siitä mitään.

Kirjailija: Anne Brontë
Luettu kirja: Agnes kotiopettajatar (suom. Kaarina Ruohtula)
Alkuperäinen kirja: Agnes Grey
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1847
Mistä hankittu: Turun kirjamessuilta
Sivumäärä: 293
Arvostelu: ★★★

Blogistanian Tieto - äänestä täällä!

Blogistanian kirjapalkintoja äänestetään viikon kuluttua maanantaina 26.1.2015. Tervetuloa mukaan valitsemaan vuoden 2014 parhaita tietokirjoja!

Tutustu ohjeisiin täällä ja linkitä oma Blogistanian Tieto -listasi ohjeiden mukaisesti tähän postaukseen. Muistathan ajastaa listasi ilmestymään kello kymmenen. Ääntenlaskupäivänä kerään osallistujat kommenttikentästä ja jännittävät tulokset julkaistaan heti tiistaina 27.1.2015!

Samalla kertaa kannattaa koota myös Blogistanian Finlandian, Blogistanian Globalian ja Blogistanian Kuopuksen listat. Ne linkitetään äänestysohjeiden mukaisesti Kirjavinkit-blogiin, Kirsin Book Club -blogiin sekä Notko, se lukeva peikko -blogiin.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Suorastaan tappavan pimeän, kylmän ja aikaisen aamun Turku-Vaasa -transportaation henkisenä tsempparina toimi tänään Sieppari ruispellossa. (Henkistä tsempparia todellakin tarvittiin. Jos olette aina halunneet kuunnella Loimaalta Toijalaan kun joku laulaa Suomi-iskelmien mukana kuulokkeet korvissa, kovaa ja honottaen, tervetuloa aamujunaan!) Kirja oli luettu jo ennen Seinäjokea, kevyt ja pikkuinen klassikko. Sieppari ruispellossa kuuluu luokkaan "tiedän lukeneeni joskus, mutta en muista siitä yhtään mitään, siksi luen uudelleen ennen listalta yliviivaamista". Sieppari ruispellossa kiinnosti ottaa uusintalukuun myös sen takia, että eräs ystäväni on monesti maininnut, että kirja on niitä, joiden klassikkoasema on käsittämätön. Turha ja tylsä kirja, jonka nimikin on harhaanjohtava. Vasta-argumentointi on yllättävän vaikeaa, kun ei muista kirjasta mitään. Enpä tiedä muistanko pitkään tämän toisenkaan lukukokemuksen jälkeen, mutta sitähän varten minulla on tämä blogi.

Lukukokemus oli ihan ok niin kuin jotenkin muistelinkin sen olevan. Kirja on minämuotoinen haahuiluromaani, teinikapinaa ja angstia, ihan kuin olisin lukenut ennenkin tällaista? Oikeastaan Siepparin päähenkilö Holden Caulfield oli kaikkien lukemieni anarkisti-huumehörhöily-ällötyksien rinnalla kovin sympaattinen antisankari kaikessa päämäärättömyydessään ja lapsellisessa itsekkyydessään. Hän sentään välitti pikkusiskostaan ja puiston lammikon sorsista. Ja, hyvänen aika, hänen lempiasusteensa on punainen metsästyslakki. Tosin hän myös valehteli minkä ehti, lusmuili niin paljon kuin pystyi ja yleisesti tyyppiä olisi tehnyt mieli ravistella melkoisesti. Onhan se turhauttavaa, että ihan fiksu ja symppis poika, jolla olisi lahjoja vaikka mihin, sössii asiansa jatkuvasti ja lentää ulos koulusta koulun perään. Holden on ihan hukassa, niin itsensä, tavoitteidensa, ystävyyssuhteidensa kuin naistenkin suhteen. Kirjan kielestä henkii Holdenin hälläväliä asenne ja tekstistä korostuu hienosti se, miten ulkopuolinen (vai ulkona?) Holden useimmiten on. Ulkopuolisuus on osittain oma valinta, osittain sosiaalisten taitojen puutoksesta aiheutuva seuraus.

Jos totta puhutaan, oikeastaan kirja ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Ymmärrän sen klassikkoaseman lähestulkoon täysin ja kirja on varmasti ollut merkittävä uraauurtaja. Siitä voi kaivaa hienoja viestejä, analysoida sitä yltympäri ja kokea jopa vaikuttuneisuutta. Jäin kuitenkin miettimään, että voisiko Sieppari ruispellossa olla jollekin the kirja, voiko joku nauttia siitä niin, että haluaa lukea sen aina uudelleen ja uudelleen, rakastua sen hahmoihin ja mainita se lempikirjakseen. Jätin kuitenkin pohdintani, kun menin googlaamaan "Sieppari ruispellossa lempikirja". Ensimmäinen osuma tuli John Lennonin murhaajasta Mark David Chapmanista kertovaan Wikipedia-artikkeliin. Kun Chapman ampui Lennonin, hänellä oli mukanaan Sieppari ruispellossa, lempikirjansa. Jätin googlailut kauhistuneena ja totesin, että koki kirjan sitten hyvänä tai ei, en lainkaan ihmettele sen asemaa klassikkona, jopa kulttikirjana.

Luin 2004 ilmestyneen Arto Schroderuksen suomennoksen ja jäin miettimään, että eroaakohan se paljon aiemmasta Pentti Saarikosken suomennoksesta. Tässä uudemmassa versiossa kieli ei tökkinyt kertaakaan, mutta ei toisaalta jäänyt myöskään kovin voimakkaasti mieleen. Alkuperäisten ilmaisujen ja voimakkaan tyylin kääntäminen suomeksi lienee joka tapauksessa melko mahdoton tehtävä. Nostankin siis hattua Schroderukselle siitä, että kirjassa oli selvästi omia kielellisiä kikkoja, mutta silti teksti oli hyvin soljuvaa ja mikään ei häirinnyt. Melkein alkoi kiinnostaa kirjan lukeminen Saarikosken käännöksenä sekä alkuperäiskielellä englanniksi, mutta vain melkein.

Kirjailija: J. D. Salinger
Luettu kirja: Sieppari ruispellossa (suom. Arto Schroderus)
Alkuperäinen kirja: The Catcher in the Rye (1951)
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Sivumäärä: 289
Arvostelu: ★★★

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Eläimiä ei vahingoitettu tämän kuvan ottamisen yhteydessä. Ehkä vähän häirittiin unia.

Vaikka minulla on vielä vuoden 2013 joululahja, Finlandia-voittaja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme lukematta, toivoin silti joulupukilta vuoden 2014 voittajaa, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjaa. Tiesin kirjasta etukäteen vain jotakin hyvin hajanaista, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Finlandia-voitto kun ei tietenkään suoraan takaa sitä, että pitäisin kirjasta, makuja on erilaisia. Siksipä olenkin nyt ihan uskomattoman innoissani, sillä kirja oli mieletön, oikeasti upea lukukokemus ja palkintonsa ansainnut. Mitä vähemmän on ennakko-odotuksia, sitä iloisemmaksi tulee, kun kirja paljastuukin helmeksi.

He eivät tiedä mitä tekevät on luultavasti kaikista lukemistani suomalaisista kirjoista hengeltään kaikkein kansainvälisin. Kirjassa liikutaan Suomessa ja Yhdysvalloissa ja pariin otteeseen koin huvittavaa riemua, kun kirjassa mainittiin Suomi ja suomalaisuuteen liittyvät asiat, kunnes muistin, että kappas, kirja olikin supisuomalainen. Ehkäpä tämä voi olla merkki siitä, että romaani voisi kiinnosta myös ulkomailla, niin ainakin soisin tapahtuvan.

Kahden maan lisäksi kirjassa liikutaan myös eri aikakausilla, lamaisella 1990-luvulla ja jossakin määrittelemättömässä lähitulevaisuudessa. Päähenkilö Joe Chayefski on yhdysvaltalainen neurotieteilijä, joka tapaa suomalaisen Alinan, muutaa Suomeen ja saa lapsen, Samuelin, Alinan kanssa. Suomi, pimeys, puhumattomat ihmiset ja käytännössä roskakoriin heitetty lupaava uran alku ovat kuitenkin Joelle liikaa ja erohan siitä tulee, niin Alinasta kuin pienestä Samuelistakin. Joe palaa Amerikkaan, menestyy ja saa uuden perheen. Menestyksessä ilmenee kuitenkin myös kääntöpuoli, eläinaktivistit ottavat Joen hampaisiinsa, sillä tämä käyttää tutkimuksissaan eläinkokeita. Joen Suomi-ajat ja hänen poikansa Samuel liittyvät tarinaan ja Joen teini-ikäiset tyttäretkin pääsevät tarinassa tärkeään rooliin. Ihmisten väliset suhteet eivät ole helppoja, tuo Valtonen ilmi varsin elävästi ja taitavasti.

Ehkä herkullisinta romaanissa oli Suomen ja Yhdysvaltojen yliopisto- ja tutkimusmaailmojen vertailu. Suomen nurkkakuntaiset yliopistot, joissa pyörii pieni tutkimuspiiri, saivat melkoisen kovia piikkejä kirjailijalta. Lienee ihan totta, että suomalaisella tutkimuksella olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta oman tiedon markkinointi muille, yhteistyön kehittäminen ja viisaiden päiden yhteenlyöminen ovat melkoisia kompastuskiviä. Suomessa ei taidakaan olla sellaista tiedekuntaa, josta ei löytyisi kirjassa kuvattuja professoreja. Hiljaisia ja fakkiintuneita tutkijoita, jotka eivät ole julkaisseet mitään uutta pariinkymmeneen vuoteen, tutkimukseen ei riitä rahoja ja sitä vähääkään tutkimusta ei saada markkinoitua ja julkaistua muulle tiedemaailmalle. Osaamista ja innovaatiokykyä löytyy, mutta ei resursseja niiden hyödyntämiseen.

Neurotieteiden, eläinkokeiden problematiikan ja ydinperheen ihmissuhteiden vaikeuden lisäksi soppaan löytiin mukaan myös tekniikka ja sen kehittyminen ja jatkuva läsnäolo ihmisten elämässä. Tämäkin oli minulle varsin mieluinen teema, sillä kerran jos toisenkin olen jaksanut vaahdota siitä, miten nykytekniikka vahingoittaa ihmistä, millaista haittaa jatkuva nettisurffailu, älypuhelimen selailu ja ärsykkeiden loppumaton virta luultavasti tekee aivoille pitkällä aikajänteellä ja miten suuret yritykset keräävät ihmisestä valtavasti tietoa internetin kautta. He eivät tiedä mitä tekevät kuvaa nykymaailmaa, sen kylmyyttä, teknologian valtaa ja sitä, että lopulta kaikki ajattelevat vain itseään, hyytävän tarkkanäköisesti.

Kirja oli ennen kaikkea loistava lukuromaani, helppolukuinen, älykäs, tarinavetoinen ja sellainen, jonka seurassa on ihanaa viettää aikaa ja pohtia, miten mukavaa ja antoisaa puuhaa lukeminen onkaan. Kirja oli runsas, niin runsas että sitä voidaan pitää myös heikkoutena, mutta minulle He eivät tiedä mitä tekevät oli lähestulkoon napakymppi. Ainoa heikkous, jota jäin kirjassa pohtimaan on se, että hieman pelottaa miten nopeasti se vanhenee. Pääteemoiltaan se ei varmastikaan vanhene koskaan, mutta runsas kuvaus teinien elämästä ja tulevaisuuden tekniikasta saattavat tuntua tunkkaisilta ja pölyyntyneiltä jo varsin pian. Se on sääli, sillä näin hienojen kirjojen soisi säilyvän ajankohtaisina ja paljon luettuina pitkään.

Kirjailija: Jussi Valtonen
Luettu kirja: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Sivumäärä: 559
Mistä hankittu: joululahja
Arvostelu: ★★★★