lauantai 22. huhtikuuta 2017

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (hyllynlämmittäjä-haasteen 2. kirja)

Pääsiäisen pyhiksi sopi täydellisesti tämä hyllynlämmittäjä, vuosia lukemistaan odotellut, paljon ylistystä osakseen saanut Taivaslaulu. Totta puhuakseni olen vähän vältellyt kirjan lukemista, sillä pelkäsin ahdistuvani sen sisällöstä. Ja niin ahdistuinkin. Mutta onnekseni myös ihastuin.

Taivaslaulu on runollinen kertomus Aleksin ja Viljan, lestadiolaisparin, elämästä. He rakastuvat, kuuluvat yhteen ja toisilleen, mutta uskonnon myötä rakkaudesta seuraa myös eräänlainen vankeus, lisääntykää ja täyttäkää maa. Kun nainen kohtaa toisen naisen, ei katsota ensin silmiin vaan vaivihkaa vatsaan. Väsymyksestä ei saa puhua, perinteitä ei sovi kyseenalaistaa. Taustalla ei välttämättä olekaan uskonnon opetukset vaan sen päälle rakentunut yhteiskuntajärjestys. Neljä lasta ja vatsassa kaksoset, Vilja kokee, että hallinta omaan vartaloon on menetetty:

Oli pakko. Anteeksi. Lupaan lopettaa. Tämä oli jäähyväisjuoksu. Piti tuntea vielä kerran vapaus. Piti hyvästellä oma keho.

Minua ahdisti. Tiukka ja tarkasti säädelty elämäntapa, hartaaseen uskovaisuuteen verhottu vallan käyttö, naisten heikko asema. Miksi elää suuressa ahdistuksessa ja toivoa pääsevänsä joskus taivaaseen, parempaan paikkaan, kun voisi tehdä maanpäällisestä, minun luonnontieteellisen katsomukseni mukaan, ainoasta elämästä mahdollisimman mukavaa, hyvää ja nautittavaa.

Mutta sitten kuitenkin kirjan kieli teki lukukokemuksesta kauniin ja herkän. Taivaslaulu poimii voimansa ja runollisuutensa luonnosta, hengittää samassa rytmissä suomalaisen maiseman kanssa:

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, miten paljon maailmassa oli kauniita sanoja toiselle ihmiselle kirjoitettavaksi. Oli aamukasta ja timotei, pilvenlonka ja pitkospuut. Oli iltarusko ja puna-apila, nuottakota ja järvenselkä.

Kenties kirjan (ja uskonnon?) kauneus perustuukin sen ristiriitaisuuteen. Tiukkojen sääntöjen ja ahdistavuuden takana on jotakin puhdasta, kaunista ja herkkää. Pidin kirjan luonnonläheisestä kielestä ja siitä, että se yhdisteli erilaisia tekstejä ja näkökulmia. Lopun kaivosvertaus oli toki mieleeni, pohdin googlasiko Rauhala geologisia termejä sitä kirjoittaessaan.

Silti lukukokemus oli niin ahdistava, että kirja ei noussut suosikiksini. Kuitenkin ymmärrän ehdottoman hyvin, miksi teos sai niin paljon huomiota eikä pelkästään sen vuoksi, että se käsitteli rohkeasti lestadiolaisuutta. Tärkeä, kaunis ja ainutlaatuinen kirja.

Helmet-haasteessa täytän itsestään selvästi kohdan 44. 

8 kommenttia:

  1. Hieno kirja, ja hienoa, että tästä tabusta puhutaan, lestadiolaisuudesta. Omat kummini olivat lestadiolaisia ja heillä ei ollut lapsia, joten viihdyin heillä hyvin, eivätkä he koskaan tuputtaneet uskontoa meille.
    Nyt kummitätini kuoltua olen todella vihainen siitä seurasta, joka jo varhain varmisti omaisuuden itselleen, mutta eipä heitä näkynyt hautajaisissa eikä edes perunkirjoituksissa, jossa kummisetäni oli kauhuissaan ja pelkäsi, että ajetaanko hänet nyt taivasalle.

    VastaaPoista
  2. Tärkeä ja kaiken huomion arvoinen kirja tosiaan. Näin tästä myös teatteriversion Oulussa. Siinä tuo runollisuus ja kirjan kaunis kieli eivät samalla tavalla tulleet esiin, eli esitys oli ehkä ahdistavampi kuin lukukokemus.

    VastaaPoista
  3. Minusta on kiehtovaa, että niin monet lukijat pitävät tätä teosta ahdistavana. Markkinoilla on romaaneja joissa mm. hahmot kärsivät länsikulttuurin ulkonäköpaineista tai menestyksen pakosta, mutta niitä teoksia ei yhtä usein pidetä ahdistavina - usein ne ovat ns. kevyttä viihdettä - kuin niitä, joissa hahmot ovat uskonnollisten sääntöjen puristuksissa. Nähdäänkö kulttuuriset paineet tai arvot jotenkin sitten enemmän itse valittuina ja vähemmän vallankäyttönä, kun taas uskonnolliset hahmot ovat aina tyrannian uhreja? En oikein tiedä, pohdintani ovat vielä kesken.

    Enkä nyt hae tässä mitään kulttuurirelativismia, minusta on ihan asiallista ja tarpeellista arvostella kaikenlaisia epäeettisiä käytäntöjä missä kulttuurissa tai uskonnollisessa piirissä tahansa. Mutta tämä ahdistavan ja ei-ahdistavan dikotomia on jotenkin kiinnostava, kun sen tietty mielivaltaisuus kertoo niin paljon tämänhetkisistä kulttuurisista arvoista, normeista ja rakenteista.

    VastaaPoista
  4. Taivaslaulu on hyvä, mutta ei minullakaan noussut suosikiksi. Eri syistä kuin sinulla, tosin. Minulla kieli etäännytti ja kirja ei toiminut "silmien avaajana", koska olin nuorena todella kiinnostunut uskonnoista ja lestadiolaisuudesta luin silloinkin paljon. Luin vähän aika sitten Usko, toivo ja raskaus kirjan, joka käsittelee lestadiolaisuutta tietokirjamaisesti ja se oli todella kauheaa luettavaa. Se todellakin raotti kulisseja ja paljasti jotain hyvin raadollista.

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut tämän, ja lajissaan aika tyypillinen kirja.

    Minusta jokainen aikuinen ihminen on Suomessa vapaa tekemään omat valintansa tai ainakin kirjan päähenkilö oli siinä asemassa että olisi voinut tehdä moniakin ratkaisuja että olisi päässyt helpommalla, joten ihmettelin kirjan itkuisuutta.

    VastaaPoista
  6. Minusta tämä oli aiheestaan huolimatta kauniisti kirjoitettu, joten siksi pidin kirjasta. Ja olenkin suunnitellut jo sen uudestaan lukemista jossain vaiheessa. Mutta tuosta mitä sanoit uskonnosta, niin ei toki kaikissa kristillisissä piireissä noin ahdistavaa ole. Usein vain julkisuutta saavat juuri ne ahdistavimmat piirit ja kokemukset.

    Tuohon taas, mitä Jokke sanoi, niin toki voi tehdä sellaisia ratkaisuja, että pääsee helpommalla, mutta kun nuo ihmiset ovat kasvaneet lapsesta asti niissä piireissä ja koko perhe ja suku on siellä, niin ei sieltä niin helppo ole lähteä. Vaikka ei minulla itselläni olekaan aiheesta kokemusta, mutta kuvittelisin niin...

    Täällä missä nykyään asun, on tosi paljon lestadiolaisia, siksi tämä aihe kiinnostaa.

    VastaaPoista
  7. Minä pidin tästä paljon, kaunis ja syvä romaani.

    Olen Syksyn Lehden kanssa samaa mieltä siitä (Joken kiinnostavaa kommenttia ajatellen), etä omien ratkaisujen tekeminen ei ole helppoa tai mahdollistakaan silloin kun on kasvanut kiinni johonkin. Rauhala kuvaa hyvin tätä ristiriitaa: kasvamista jossain ja kuulumista sinne, halua irrottautua ja silti edelleen kuulua. Siivet ja juuret jne.

    VastaaPoista
  8. Minusta tämä oli kielellisesti kaunis ja muutenkin hieno romaani, mutta ei saanut ns. sukkia pyörimään jaloissa eli lukukokemus jäi sinne ihan ok -osastolle.

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!