maanantai 7. huhtikuuta 2014

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945


Kuvasin kirjan Vaasan Tiklaspuistossa sijaitsevan Jäätie-veistoksen (Pekka Jylhä, 2000) kanssa. Taideteos on talvisodan jäätien muistomerkki. Kultainen vastaanottava käsi ojentuu kohti länttä, Uumajaa, josta tuotiin Suomeen talvisodan aikana vaatteita, elintarvikkeita ja sotatarvikkeita.

Olen vältellyt tietokirjojen lukemista, sillä siitä ajasta, kun vielä piti lukea tentteihin on kovin vähän aikaa ja tietokirja- ja tieteellisyysähky eivät ole houkutelleet lukemaan mitään tieteeltä haiskahtavaakaan. Kuitenkin heti kun kuulin tästä Tieto-Finlandia-palkinnonkin voittaneesta Murtuneet mielet -teoksesta tiesin, että tämän tietokirjan haluan lukea. Kirja käsittelee nimittäin aihetta, jota olen itsekin paljon miettinyt. Isoisistäni kumpikin oli sodassa ja isoäideistäni toinen oli lottana rintamalla. Toista isoisääni en tavannut koskaan, toisesta muistan vain pikkulapsen hämäriä muistikuvia ja lottana ollut mummuni, teräsmummu, täyttää tänä kesänä 95 vuotta. Olen aina pitänyt itsestään selvänä sitä, että sodan traumat eivät noin vain katoa ja ne vaikuttavat tavalla tai toisella useampaan sukupolveen. Sota ja sodassa murtuneet mielet ovatkin siis tavallaan yhä läsnä elämässämme. Niin paljon on vielä jäljellä niitä, joihin talvisota ja jatkosota ovat jättäneet jälkensä suorasti tai välillisesti.

Omassa geologisessa maailmankatsomuksessani Suomen viimeisimmistä sodista on häviävän vähän aikaa. Ja vaikka maailma onkin muuttunut, teknistynyt ja kaupungistunut, ei ihminen ole muuttunut miksikään. Siksi kun ajattelen isovanhempiani, jotka parikymppisinä, noin minun ikäisinäni ovat joutuneet sotaan, joutuneet kestämään ne kauhut ja elämään niiden kanssa lopun elämäänsä, en voi kuin hiljaisesti kunnioittaa sotiemme vetaraaneja ja sitä, miten he selvisivät siitä kaikesta.

Kivimäki käsittelee sotilaiden mieliä tehokkaan monipuolisesti. Eniten hän käsittelee mielen järkkymistä, sen syitä ja sen esiintymistapoja sodan eri vaiheissa. Etenkin se, miten jo talvisodassa sotineet miehet joutuivat takaisin jatkosotaan, liikutti minua erityisesti. Asia tuntuu mahdottomalta kestää. Talvisodan alkaessa ei juurikaan ollut hoitopaikkoja, joissa psykologisesti vaurioituneita oltaisiin voitu hoitaa ja hoitomuodot ja terminologiakin oli vajavaista. Pian kuitenkin huomattiin, miten suuri ongelma henkisesti järkkyneet sotilaat olivat ja hoitopaikkojen määrä lisääntyi nopeasti. Silti on selvää, että kaikki eivät saaneet tarvitsemaansa hoitoa, psykologisten ongelmien luokittelu oli vaikeaa ja oli aina myös niitä, jotka henkisiin syihin vedoten koittivat päästä pois rintamalta. Mielenkiintoista on myös Kivimäen selostus sodan ajan psykologisista hoitomuodoista ja valtion suhtautumisesta mieleltään järkkyneisiin sotilaisiin.

Kivimäen teksti on hyvin asiapitoista, mutta mukavan kansantajuista. Asia vain on niin hirvittävän rankkaa ja riipivää, että kirjan lukeminen ei ollut mitenkään kevyttä. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että luin tämän ja aion lukea vastaisuudessakin Suomen sodista kertovia teoksia, niin tietokirjoja kuin romaanejakin. Sota vaikuttaa meihin edelleen enemmän kuin ehkä osaamme ajatellakaan. Hienoa, että tätä valtavaa ja varmasti raskastakin työtä, jota Kivimäki on tehnyt kirjansa parissa, on arvostettu ja se on saanut runsaasti huomiota peräti Tieto-Finlandia-palkinnon muodossa.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

15 kommenttia:

  1. Tämä on kyllä yksi parhaista viime vuosina tai ehkä ikinä lukemistani historiaa käsittelevistä tietokirjoista. Kivimäki on tehnyt valtavan työn ja saanut tutkimuksensa erittäin hienoon muotoon. Aihe vain on tosiaan hyvin raskas. Hienoa, että luit tämän. Tämä kirja ansaitsee tulla luetuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen onnellinen että tulin lukeneeksi tämän!

      Poista
  2. Kuulun jo varttuneempaan ikäluokkaan ja arvostan, että tieto siirtyy pohdittavaksi ja keskusteltavaksi. Ei ollut helppoa ei. Tärinätauti sai rintamalla sotilaiden suussa melkein virallisen diagnoosinimen pahojen tykistökeskitysten aikana. Mielenkiintoista oli, että monesti etulinjan korpisoturit ymmärsivät paremmin heitä, joille oli vaikeaa kestää jatkuvaa kuolemanpelkoa. Mainitset aivan oikein silloisten hoitomuotojen erilaisuuden: insuliinin käyttö oli yleistä, samoin sähköhoidot. Kuten sanot, teos on arvokas yhteenveto vaikeista asioista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin aika järkyttynyt shokkihoitojen kuvauksesta, en ollut tiennyt että niitä on käytetty sotilaiden hoidossa.

      Poista
  3. Tämä on kyllä vaikuttava ja hieno teos, ehdottomasti Finlandiansa ansainnut. Ottamasi kuva on upea!

    VastaaPoista
  4. Kivimäen kirjan kautta sodasta kertovat romaanit jäsentyvät minulle uudella tapaa, erityisesti rintamaromaanit kuten Tuntematon sotilas tai Länsirintamalta ei mitään uutta. Jotenkin kirjan henkilöitä ymmärtää paremmin Kivimäen pienryhmädynamiikan ja rintamaelämän muodostaman liminaalivaiheen kautta.

    Hieno kuva. Kirja näyttää hassulla tavalla pieneltä. Oivallista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Juha! Totta, itsekin lukiessani mietin että tämän kautta sotakirjallisuus aukeaa uudella tavalla.

      Poista
  5. Loista tuo kuva. Katsoin ensin, että siinä on tulitikkuaski tuossa kädellä. Hmm.! aikamoista symboliikkaa sekin.

    Olen juuri toipumassa Täällä Pohjantäden alla -trilogiasta ja huomasin lukiessani, että tuntemukset joita tämä sinussa herätti ja jotkut ilmaisutkin olivat kuin suoraan omasta TPTA-bloggauksestani. Varmasti hieno teos, jonka saattaisin lukea joskus myöhemmin. Nyt pitää antaa "arpisten haavojen olla" jonkin aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Omppu :) Pitääkin tulla lukemaan sinun TPTA-postauksesi, se on yksi lempikirjoistani.

      Poista
  6. Blogissani on haaste sinulle.

    Minun pitää lukea Murtuneet mielet. Varmasti koskettava kirja.

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!