Kjell Westö: Tritonus

Kun lempikirjailjalta julkaistaan uusi kirja, se on samaan aikaan sekä ihanaa että pelottavaa. Mitä tärkeämpi kirjalija on ja mitä enemmän hänen kirjoistaan on pitänyt sitä korkeammalla ovat myös odotukset, luonnollisesti. Yritän aina suhtautua niin, että kaikki kirjat eivät millään voi olla yhtä onnistuneita tai siis oikeammin minulle sopivia - joku toinenhan voi pitää tyystin erilaisista kirjoista. Westön suhteen en kuitenkaan oikein osaa pitää odotuksia matalalla, niin paljon olen nauttinut hänen kirjoistaan, viimeisimpänä Rikinkeltaisesta taivaasta, jota kuvailin muun muassa unelmieni kirjaksi.

Jostakin luin myös, että Rikinkeltaisen taivaan lukeneet tietävät jo vähän, mitä odottaa Tritonuksen suhteen ja se ei tosiaan ollut omiaan laskemaan odotuksiani. Tritonus oli kuitenkin ihan eri maailmasta: siinä missä Rikinkeltainen taivas on hyvin westömäinen tarinankuljetus 60-luvulta nykypäivään, sukutarina ja ihmissuhteiden kudelma, Tritonus taas on tunnelmaltaan hyvin erilainen, jämähtänytkin kertomus nykyajassa kahdesta keski-ikäisestä miehestä. Rikinkeltaisessa taivaassa en pitänyt lopusta, jossa tarina limitettiin hieman väkinäisen tuntuisesti nykyaikaan, pakolaiskriisiin ja terrorismiin. Tritonus olikin kuin jatkumo tuolle rikinkeltaisen lopulle höystettynä vielä viittauksilla #metoo-liikeeseen ja jopa pandemiaan - sitä varmaan siis tarkoitettiin sillä, miten lukija löytää tuttuja elementtejä.

Kun yritin jäsennellä itselleni ajatusta siitä, miksi Tritonus tuntui niin erilaiselta (ja tässä vaiheessa se suoraan myönnettäköön, pettymykseltä) verrattuna aiempiin Westön kirjoihin, totesin että Westön suhteen tärkeää minulle ei ole niinkään se, mitä kirjassa tapahtuu vaan se miltä minusta tuntuu, kun luen hänen kirjojaan. Westön kirjoitustyyli tuntuu lempeältä, jännitteiseltä ja lumoavalta, hänen hahmojensa vuorovaikutus tuntuu aidolta. Westö tuo elämästä esiin sen kauneuden ja rumuuden, hänen tarinansa tuntuu kuin hieman mystiseltä, koskettavalta tanssilta. Ja tämä kaikki, se miksi Westöstä on tullut minulle niin tärkeä kirjalija, jäi Tritonuksesta puuttumaan.Tritonus on hyvin kirjoitettu, taitava romaani, mutta se ei liikuttanut sieluani.

Tritonuksessa ehkä asiat selitettiin liian auki, jonka vuoksi tärkeä rivienvälinen jännite ja mystisyys jäi uupumaan. Päähenkilöt Thomas Brander sekä Reidar Lindell ovat toki westömäiseen tyyliin nostalgiaan taipuvaisia, omalla tavallaan traumatisoituneita ja monimutkaisia hahmoja. Jotenkin he kuitenkin jäävät yksiulotteisiksi, tanssi puuttui. Brander on menestynyt kapellimestari ja Lindell bilebändissä soittava koulukuraattori, musiikki on siis vahvasti läsnä, mihin tietysti viittaa jo kirjan (varsin huokutteleva!) nimikin. Tritonuksessa käsiteltiin paljon klassista musiikkia ja teos vilisi musiikkitermejä, jotka osin jäivät minulle vieraiksi. Rakastan sitä, miten Westö tuo musiikin kirjoihinsa ja rakastin sitä nytkin, mutta konservatoriolta kalskahtava musiikkimaailma on minulle vieras ja jäi siksi paljolti etäiseksi.

Miehillä on omat traumansa, Lindellillä kuollut vaimo ja Branderilla petollinen rakastajatar ja muuta sotkua. Brander rakennuttaa valtavan huvilan, Casa Tritonuksen merenrantaan Lindellin naapuriin ja saaristomaisemiin sijoittuvassa tarinassa miehet ystävystyvät, tai ainakin tutustuvat vähitellen, pyörivät omissa ahdistuksissaan, menneisyyksissään ja peloissaan. Lukija miettii väkisinkin, että miehet tekevät elämästään tarpeettoman kurjaa, ankeaa ja yksinäistä, menisitte eteenpäin, hyvät sedät! Niin, sorruin sedättelyyn, joka on ilmiönä ihan yhtä paha kuin tytöttely. Jotenkin kuitenkin koin empatianpuutetta päähenkilöitä kohtaan. He tekivät itsestään turhaan saaria, joskus ylpeyden nieleminen ja eteenpäin pyrkiminen saattaisi kannattaa. Jonkinlainen epäaitouden ja päälleliimauksen tunnelma jäi myös romaaniin tuoduista nykyajan ongelmista, äärioikeiston noususta, ilmastonmuutoksen tuomista sääilmiöistä, parissa lauseessa mainitusta pandemiasta. Sekin huvitti, miten Westö oli tuonut romaaniin melko merkityksettömäksi sivuhenkilöksi erään Rabellin, Rikinkeltaisen taivaan mahtisuvun jäsenen. Että miksi? Silmänisku faneille? En ihan ymmärtänyt.

Mutta sitten kuitenkin. Tritonus oli viihdyttävä romaani. Se ei tosiaan ollut Westöä parhaimillaan, mutta luulenpa, että jos en koskaan olisi lukenut häneltä mitään, olisin saattanut ihastua Tritonukseen, tai ainakin ihailla sen kaunista kieltä, taitavaa tarinankuljetusta ja vahvasti esiin nousevaa miljöötä. Se onkin oikeastaan aika epäreilua: on ihan eri asia lukea ihan hyvä romaani lempikirjailijaltaan kuin joltain toiselta, johon ei ole ladannut valtavia ennakkoasenteita. Tritonus soi kauniisti mutta synkkäsävyisesti ja pahaenteisesti. En päässyt toivomalleni aikamatkalle ja uskomattoman aidontuntuiseen romaanimaailmaan, mutta sain kuitenkin mukavan ja helposti ahmittavan lukukokemuksen. Silti toivon, että Westön seuraava kirja olisi taas westömäisempi.

Kjell Westö, Tritonus, Otava 2020, suom. Laura Beck, 445 sivua