Levyarvostelu: Hengen pitimet (Mokoma)

Tiedän! Pitäisi ostaa levy, mutta Spotify vie vähemmän tilaa.

Kirjoitin syksyllä blogiini ensimmäisen levyarvostelun (ennemminkin fiilistelyn). Sen kirjoittaminen oli niin hauskaa, että ajattelin jatkaa niiden kirjoittamista jatkossakin. Edellinen levyjuttuni koski kovasti odottamaani Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen levyä. Tätä Mokoman uutta Hengen pitimet -levyä odotin vähintään yhtä hartaasti, siksipä haluan jakaa ajatukseni myös siitä. Ja koska minulla on tästä(kin) asiasta paljon sanottavaa, teksti on pitkä kuin nälkävuosi. Toistan: fiilistely tosiaan, ei arvostelu.

Mokoma on vähitellen luikerrellut yhdeksi elämäni suurimmista bändeistä. Suurin syy tähän musiikki-ihastukseeni on Annalan lyriikat, joihin samaistun järjestään lähes pelottavan hyvin. Monet Mokomaa alusta asti fanittaneet väittävät, että bändi on menettänyt terävimmän kärkensä ja muuttunut huonompaan suuntaan. Minä väitän, että bändi on kasvanut ja musiikin pääpaino on siirtynyt osittain taustoista lyriikoihin. En voi väittää, etten itsekin nauttisi Mokomani mieluiten raskaana thrash-versiona, mutta kaltaiseni sananarkki nauttii vähän löysemmästäkin fiiliksestä, kunhan lyriikkapuoli on kunnossa.

Tienraivaaja aloittaa levyn komeasti. Biisi alkaa Annalan sisäänhenkäyksellä, joka valmistaa koko levyn kestävään tykitykseen ja tämä toimii yllättävänkin hienosti, yleensä olen varsin allerginen hengitysäänille. Tienraivaaja on muutenkin sopiva introbiisiksi, antaa osviittaa siitä, mitä tulee tapahtumaan levyllä. Jokin kappaleen sanoituksessa muistuttaa minua vanhoista ajoista, suomalaisesta kansanperinteestä. Monet säkeet voisi sovittaa suoraan vanhan kansanlaulun sanoiksi: "En kai tullut huonoon aikaan / No etpä lainkaan, etpä lainkaan". Päässäni alkoi soida Tammerkosken sillalla tätä kirjoittaessani. Pidän siitä, miltä sanat kuulostavat, miten ne soljuvat Annalan suusta niin vaivattomasti ja yhteensointuvasti. Raskas alku saa muistamaan, miten paljon olenkaan tätä levyä odottanut ja odottaessani puhkikuunnellut aiemmat levyt. Moshaus alkakoon!

Kepeät mullat julkaistiin aiemmin sinkkuna ja se olikin minulle entuudestaan tuttu. Se on hieno biisi, joka sekin toi mieleeni kaikuja menneisyydestä, tapauskonnollisesta kylästä, sulkeutuneisuudesta. Lasten hautaaminen on raskas aihe, mutta vertautuessaan kuvaamaan ihmiskuntaa se toimii todella upeasti. Kun päällemme ollaan heittämässä multaa, viimeistään siinä vaiheessa on syytä muistua mieleen, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Viiden pisteen vihje: se ei ole lipevät puheet tai joutavuuksien vatvominen. Biisi on myös musiikillisesti yksi levyn kohokohdista. Papin kirkonmenojen päätteeksi lausuma "menkää rauhassa" toimii Annalan laulamana törkeän hyvin. Annalan syksyllä ilmestyvä toinen romaani Paasto kertoo uskonkriisiä potevasta miehestä. Romaani ja Hengen pitimien lyriikat näyttävätkin limittyvän toisiinsa, uskontoaiheita sivutaan useammassakin biisissä. Keskellä toukokuun helteitä ja vasta alussa olevaa kesää tuntuu melkein syntiseltä (oli pakko!) sanoa tämä ääneen, mutta olispa jo syksy! Odotan kirjalta paljon, sillä esikoinen Värityskirja oli napakymppi.

Kepeitä multia seuraava Salaisuus tuntuu täytebiisiltä, levyn ainoalta sellaiselta. Se ei jää erityisesti mieleen ja se tuntuu liian pitkältä. Siinä on pelkkää vapaata laulua, ehkä pieni huutolaulu piristäisi ja sekottaisi sopivasti pakkaa.

Seuraava biisi Hirtehinen on levyn parhaimmistoa. Koin sen heti Kuollut, kuolleempi, kuollein -kappaleen pikkuserkuksi, sen riimittelyissä on paljon samaa: "Kävin vähän hirttäytymässä". Siinä on myös jälleen sitä menneen maailman sanastoa, jonka koen tutuksi ja omakseni, ja johon tässä levyssä erityisesti rakastuin. "Kirves kaivoon / Ja renki perään / Tuskin tästä enää herään". Tykkään niin tästä synkän absurdista synkkyydestä, niin synkästä että melkein jo naurattaa. Hirtehinen on myös oikein kunnon moshausbiisi, levyn mielettömin bassokulku! Ainut miinus tulee siitä, että biisi on vähän liian pitkä.

Linnut eivät enää laula pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti. Se on puhtaasti luonnonsuojelullinen kannanotto, joka ei kuitenkaan saarnaa, vaan toteaa. Jo kappaleen alku on upean pahaenteinen. Biisi edustaa levyn raskaampaa osastoa ja raskas meininki sopii loistavasti myös sanoitukseen. Kuuntelin levyn ja myös tämän kappaleen ensimmäistä kertaa aamulenkillä metsässä. Siellä sain hurjat kylmät väreet säkeistä "Kuunnelkaa kuinka metsä vastaa / Ei huuda vaikka sille huudetaan." Kertakaikkisen upea biisi. Sitä paitsi on jotakin hirveän sympaattista siinä, kun karvainen metallimies örisee "Ei kantaudu korviin titityy" ja kitara vastaa. Samalla levyllä sekä tuutilullat että titityyt, mahtavaa! Tämän biisin ajattelin pakkokuunnelluttaa kaikille tutuilleni, myös/etenkin ympäristönsuojelun parissa työskenteleville työkavereilleni.

Lahja nivoutuu Lintujen kanssa hyvin yhteen. Se on yhteiskunnallista kannanottoa ja ilahduin taas ympäristöasioiden käsittelystä. Lahja on tuskaa siitä, miten "Suupielet ihrassa kauppias vaatii / Jos et osta, olet huonompi" ja sitten "Muistomme muovissa meriä kiertää / On tila käynyt ahtaaksi / Ilmassa leijailee hometta ja hiiltä / Neito muuttunut happamaksi". Pidän biisin konkretiasta, se ei tyydy jäämään epämääräiseksi tuskaksi  luontomme puolesta. Myös kertosäkeen "Elämä on lahja, sitä täytyy rakastaa / Mutta jos ei jaksa / mihin sen voi palauttaa" on hieno. Yleviä mietelauseita on helppo lausua ja kirjoittaa facebook-kuviin, mutta kun niitä toistellaan liikaa, ne latistuvat ja kokevat inflaation. Lahja on erinomainen esimerkki siitä, että Mokoman lyriikat ovat täyttä rautaa, mutta musiikki jää toisinaan hieman vaisuksi ja tausta-avustajaksi. Tosin mitä useammin kuulen tämänkin biisin, sitä enemmän alan pitää myös sen musiikillisesta puolesta.

Kesytä perkeleet on levyn ehdotonta parhaimmistoa. Kuulin sen ensimmäistä kertaa YleX:n Uuden musiikin rock-show'ssa ja viikko ennen levyn julkaisua kuluikin kelaillessa tuota ohjelmaa Areenassa oikeaan kohtaan, jäin nimittäin heti koukkuun. Kesytä perkeleet alkaa mielenkiintoisella, hieman western-henkisellä riffillä ja puhkeaa nopeasti raivokkaaseen kukkaan. Rakastan kappaleen sanoitusta niin paljon. Olen kotoisin maalta, pienestä kylästä, jossa vielä 90-luvulla vietetyssä lapsuudessani oli helppo aistia pellonraivaajien hiki ja menneiden sukupolvien traumat, jotka vaikuttivat koko kylän dynamiikkaan. Elämä tulee omistaa työnteolle ja muiden odotusten toteuttamiselle. "Kuivaa suo, kaskea pelto / Raivaa tilukset / Lypsä lehmä, korjaa vilja / Sunnuntaina lepäile". Menneisyydestä hypätään toisessa säkeistössä nykyhetkeen: "Väittele kirja, päättele kehä / Sisusta valkoiseksi / Anna lausuntoja, hymyile / Vaihda hampaat posliiniksi." Kun Annala ensimmäisen säkeistön lopuksi huutaa "Huhki, huhki, huhki huomiseen", ovat sukupolvelta toiselle kulkenut kristillinen työmoraali ja koko yhteiskunnan latomat ylisuuret odotukset aistittavissa tuskaisella ja ihastuttavan ironisella tavalla. Kappaleessa toimii kaikki, lyriikat, synkkä sovitus, upea riffi, kaikki. "Lupaa siis / älä itseäsi säästä. / Lupaa niin / vaikka järki karkaisi päästä." Tämä toimiva kokonaisuus on mielestäni yksi parhaista Mokoma-biiseistä koskaan.

Tahdon ihmeet takaisin on levyn toinen aiemmin julkaistu sinkku. Siinä on myös vahvoja kaikuja raamatusta, puhuvista pensaista, valaista ja puhkeavista vesistä. Minuun iski kovasti säkeet "Olen ollut surullinen / en mahda mitään luonnolleni". Biisissä on hyviä aineksia, mutta jotenkin se jäi kuitenkin vähän tylsemmän puoleiseksi.

Erheen kertosäe on legendaarinen jo syntyessään. Toivon joskus kuulevani tämän livenä, toimisi varmasti: "Ensimmäinen voi olla virhe / Toinen tuskin siitä menee / Kolmas alkaa jo olla tapa / Neljäs sitä vahvistava / Viides on silkkaa vittuilua / Kuudes kerta kukkoilua / Seitsemäs on kuolemaksi / Seitsemäs on kuolemaksi". Muilta osin biisi jää etäisemmäksi, eikä kuulu levyn parhaimmistoon. Se on ehkä hiukan liian pitkä, käsi etsiytyy jo vaihtamaan seuraavaa raitaa. Tässä tapauksessa kuitenkin hieno kertsi pelastaa koko biisin.

Pienin kaikista lopettaa hienosti hienon levyn. Tässä biisissä säkeistöt toimivat parhaiten, niissä on hienoa sanojen käsittelyä. Onkohan aiemmin kukaan Suomen musiikkihistoriassa käyttänyt sanaa kurmuuttaa, ainakaan uskottavasti? Tuutilullien ja titityiden jälkeen ei mikään enää onnistu yllättämään. Biisi saa minut hymyilemään, kertoneeko se sitten enemmän biisistä vai minusta, en tiedä. "Sinä olet minun N-Y-T / Minä olen sinun J-N-E / Minä sinusta laulun teen / Sinä hylkäät minut pakkaseen".

Yleisesti ottaen Hengen pitimet oli ehkä valoisampi ja hyväntuulisempi kuin monet aiemmista Mokoma-lätyistä. Kuolema ja mielen synkkyys olivat läsnä edelleen (ja todellakin hyvä niin!), mutta teemoja käsiteltiin ehkä enemmänkin yleisellä tasolla, ulkopuolisesti tarkastellen kuin sisäänpäin kääntyen. Ironisuus on tärkeä osa tätäkin levyä. Ja kuten jo mainitsin, olen hirveän innoissani luontomme tilaa käsittelevistä biiseistä. Levy on ajankohtainen, tässä päivässä. Mokoman biisit ovat ilmiömäisesti sanoitettuja, riimittely on oivaltavaa, vanhat ja kuluneet käsitteet napataan konteksteistaan ja käsitellään uuteen uskoon. Niistä puskee läpi yleissivistys, lukeneisuus, alitajuntaan pakkautuneen muistot ja luomisen vimma. Tämänkaltaisen herkkyyden yhdistyminen raskaaseen musiikkiin toimivine riffeineen, olen myyty.

Ymmärrän bändiin kohdistuvan kritiikin siitä, että Takatalvi-tyylistä tykitystä kaivataan, mutta pidän kuitenkin bändin kehitystä ja monipuolistumista vain hyvänä asiana. Hengen pitimet piirtää mielestäni yhtenäisemmän tarinan kuin monet aiemmista levyistä ja kirjallisuuskeskeisenä ihmisenä pidän tästä kehityksestä paljon. Bändin jäsenet ovat myös selvästi kasvaneet yhteen, soittavat hyvin yhteen ja luovat hyvin yhdessä.

Nyt kun olen kirjoittanut (pitkästi, niin kovin pitkästi) auki ajatukseni biiseistä, uskallan myös kuunnella levyn kommenttiraidat, jotka äsken huomasin Spotifysta. Mokoma on tunnetusti mieletön livebändi. Odotankin innolla lauantaita, silloin Turun Apollossa pääsen kuulemaan livenä ensimmäistä kertaa uuden levyn biisejä. Mokoma teki juuri sen, joka paljon keikkailevalle bändille on tarpeellista: levyllisen biisejä, joita tosiaan kelpaa soitella turuilla ja toreilla. Loistavasti ne toimivat myös levylautasella. Aivan erityisen hyvin Mokoma ja etenkin tämä levy toimivat minulle kuulokkeissa metsälenkillä luonnon keskellä, omimmassa ympäristössäni.

Levy: Mokoma, Hengenpitimet (Sakara 2018)
Levyn kansikuva: Ville Pirinen
Arvostelu: ★★★★

José Saramago: Toinen minä

Onni on kesä toukokuussa ja kovaa vauhtia etenevä terassi.

Pitkästä aikaa luin kirjan 1001-listalta. Tuskaisen pitkään olen ollut tuskaisen lähellä yhtä isoa rajapyykkiä, 250 luettua kirjaa eli neljäsosaa. Se on jo aika paljon, kun ottaa huomioon sen, että kun aloitin tämän projektin (ja myös blogini), luettuja kirjoja oli jotakin hiukan yli 50. Elämästäni on kyllä kulunut yli neljäsosa, vaikka asiaa miten optimistisesti tarkastelisi. Ensimmäisinä elinvuosinani en tosin ihan hirveästi lukenut, enkä ainakaan näitä klassikoita, tyytyväinen saan siis olla.

Monia listan kirjoja yhdistää se, että ne tuntuvat alkuun tavattoman vaikeilta ja jopa tylsiltä, mutta kun pääsen vauhtiin, innostun tosissani ja lopuksi olen vaikuttunut. Niin kävi nytkin. Siinä piilee tämän homman järki: tykkään itseni haastamisesta ja tietenkin hyvistä kirjoista!

Heti alusta asti on selvää, ettei Toinen minä ole mikään helppo kirja. Saramago kirjoittaa tarinansa dialogit välittämättä kielioppisäännöistä ja korvaa pisteet pilkuilla. Pitkään koin hirveää tuskaa tästä, mutta lopulta huomasin tottuneeni. Tehokeinohan se tietenkin oli, loi absurdia tunnelmaa. Ihan toimiva tehokeino, pakko myöntää, vaikka päähän ottikin. Tähän tapaan Saramago siis kirjoittaa:

"Juuri silloin matematiikanopettaja astui sisään. Hän näki historianopettajan ja tuli suoraa päätä tämän luo, Huomenta, hän sanoi, Hei, huomenta, Häiritsenkö, hän kysyi, Et, et ollenkaan, minä tässä vain vilkaisin näitä vielä uudemman kerran, periaatteessa nämä on kaikki jo korjattu, Miten noilla sujuu, Millä, Oppilaillasi, Tavalliseen tapaan, mitenkuten, ei hyvin eikä huonosti, Ihan niin kuin meilläkin heidän iässään, matematiikanopettaja virkkoi hymyillen."

Päähenkilönä on tosiaan historianopettaja, Tertuliano Máximo Afonso, jonka etunimestä Tertuliano tehdään niin paljon asiaa, että ilmeisesti nimi on jotenkin huvittava. Hän elelee hyvin tylsää, vaatimatonta elämää, johon kuuluu työnteko ja eräs nainenkin. Tylsää elämäänsä piristämään Tertuliano haluaa katsoa elokuvan. Kollega ehdottaa rainaa nimeltä Sisukas ampuu saaliin. Tuo elokuva muuttaa Tertulianon elämän, sysää sen pahasti raiteiltaan. Leffassa on nimittäin lyhyessä kohtauksessa mies, joka näyttää täsmälleen Tertulianolta. Ei siis muistuta häntä, vaan on täysin kaksoisolento, viiksekäs sellainen. Pakkomielle alkaa horjuttaa miehen elämää pahasti, toinen minä astuu kuvioihin.

Tertulianon pakkomielle tuntuu jotenkin naurettavalta, mutta sitten kuitenkin, minuus on niin oma ja henkilökohtainen asia, että jos oma ainutlaatuisuus tuolla tavalla varastetaan, kaipa se saisi ihmisen oikeasti sekaisin. Kertomukseen sotkeutuu tuo viiksekäs sivuosanäyttelijä, hänen vaimonsa ja Tertulianon naisystävä ja tarinan saamat käänteet ovat lisääntyvissä määrin absurdeja ja lopulta myös traagisia.

Tosiaan, vaikeuksista huolimatta tämäkin kirja oli lopulta lukunautinto. Kiinnostukseni Saramagoon heräsi todella. Ei mies kai turhaan ole saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa! Tämä kirja ainakin oli kaikessa omituisuudessaan piristävän erilainen. Pidin sen ilmoille heittämistä "mitä jos" -ajatuksista, aivoja hyvällä tavalla kutittavista pienistä ärsykkeistä.

Olen tänä vuonna lukenut vain kaksi kirjaa 1001-listalta, tämän ja John Fowlesin Neitoperhon. Kumpikin kirjailija on kuitenkin mahdottoman kiinnostava. Ei se määrä, vaan laatu. Fowlesilta löytyy listalta kolme muuta teosta ja Saramagoltakin kaksi, tiedänpä mitä luen, kun haluan edistää projektia mukavalla tavalla.

Koska en varmastikaan tule lukemaan mitään varsinaista elokuvamaailmaan sijoittuvaa kirjaa, laitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 18. Tertulianon kaksoisolento näet oli pieniä sivuosia esittävä näyttelijä ja leffamaailmaa sivuttiin paljon.

Kirjailija: José Saramago
Luettu kirja: Toinen minä, Tammi, suom. Erkki Kirjalainen
Alkuperäinen kirja: O Homem Duplicado (2002)
Sivumäärä: 374
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Pihallamme kasvaa valkovuokkoja. Tässä niistä kaksi kolmasosaa.

Oi ihana toukokuu! Kesä tuli, yllätti ja hurmasi. Olen viettänyt mitä täydellisintä (kesä)lomapäivää siivoten pihaa, kuunnellen äänikirjaa ja nauttien auringosta. Olen sen tiennyt ennenkin, mutta oivallan aina uudestaan: olen onnellisin, kun saan tehdä jotakin ruumiillista työtä ulkona. Peruja lapsuudesta, elämästä maatilalla. En ehkä ole vielä ymmärtänyt kaikessa täydessä kauneudessaan, miten hyvää tämä omakotiasuminen minulle tekee. Murusina nautin näistä oivalluksen hetkistä.

Olen pitänyt paljon Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Uuden osan ilmestyminen on aina tapaus ja varma kevään merkki. Edellinen osa Ruokarouvan tytär ei kuitenkaan ollut mielestäni aiempien osien veroinen ja ehdin hiukan kyllästyä koko sarjaan. Odotukseni eivät siis olleet valtavan korkealla tämän uuden osan, Taiteilijan vaimon, suhteen. Silti totta kai innolla tartuin siihen, heti kun se pullahti uunituoreena BookBeatiin. Aloitin e-kirjana, mutta kun se sai pian rinnalleen myös äänikirjan, vaihdoin kuunneltavaan versioon. Enkä vähiten siksi, että lukijana on ihana jo lapsuuden äänikirjoista tuttu lempeä-ääninen Erja Manto!

Aluksi kamppailin samojen asioiden kanssa kuin edellistä osaa lukiessani. Jotenkin ärsytti. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin pääseväni sisälle tarinaan, nauttivani Seinen rannoista, tutuista hahmoista, Kirstin ja Ilmarin rakkaustarinasta, taiteilijaelämästä ja eurooppalaisesta tunnelmasta. Pariisin hahmoissa keskityttiin kaikeksi onneksi suomalaisiin tyyppeihin, muiden muassa Mika Waltariin. Mustos-Mannisen tapa elävöittää historiaa on kyllä täysin omaa luokkaansa. Ja Pariisiin nuorena rakastunut voi aistia hänen kuvauksestaan kaupungin taian niin hyvin, että aloin haaveilla sinne matkustamisesta uudelleen.

Taiteilijan vaimo on monin tavoin herkempi kuin edeltäjänsä. Siinä on kuolemaa ja uutta elämää. Kieltolaki aiheuttaa kuohuntaa monin tavoin, samoin pohjanmaalta Lapualta nouseva uusi liike. Hienosti historiaa kuvaa myös Kirstin muotiliikkeen luomukset, 1920-luvulla kehitys on nopeaa ja uudet tuulet puhaltavat monessakin mielessä.

Olen valtavan iloinen siitä, että tämä sarjan osa kosketti minua niin hyvin. Lisää on nimittäin tulossa, enkä malttaisi odottaa sitä. Sen verran mielenkiintoiseen kohtaan tarina nimittäin jätettiin. Historian elävoittämisen rinnalla Mustonen tosiaan tietää myös, miten pitää hulluja jännityksessä ja ikuisessa koukussa!

Taiteilijoita, jotka luovat uutta, riittää tarinassa, Helmet-haasteessa siis yli kohta 34.

Kirjailija: Enni Mustonen
Luettu kirja: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)
Mistä hankittu: BookBeat (äänikirja, lukija Erja Manto)
Arvostelu: ★★★★

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Maanantai oli Kirjan ja ruusun päivä ja tämän vuoden kylkiäinen - kaupanpäällinen, jonka sai yli 15 euron kirjaostoksen kaveriksi - olikin poikkeuksellisen kiinnostava. Olen suuri Maria Kallio -fani ja olenpa mm. kirjannut ylös kymmenen syytä, miksi kyseinen kirjasarja on niin loistava. Ostin hyllyyni Knausgårdin Kevään (Talvikin on odottanut lukemistaan jo kaksi talvea, apua!) ja ahmaisin Turmanluodin jo maanantai-iltana, viimeiset sivut silmät jo puoliksi kiinni.

Maria ja Antti ovat keski-ikäisiä, kahden teini-ikäisen lapsen Iidan ja Tanelin vanhempia. Hätkähdyttää oikein, mitä tässä on tapahtunut? Olen lukenut kaikki Kallio-kirjat niin nopeaan aikatauluun, että vasta tapaavat parikymppiset ja perhettä perustaneet kolmikymppiset Maria ja Antti ovat tuoreessa muistissani. Jotenkin tämä Turmanluoti tuntuikin aiempien tarinoiden yhteenvedolta, fanien palkitsemiselta. Siinä sivutaan paljon vanhoja tapahtumia, muun muassa Marian ja Antin kohtaamista Marian ensimmäisen murhan tiimoilta.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Nimittäin tilanne on jälleen sama kuin Marian ensimmäisen murhan kohdalla: Anttia epäillään syylliseksi. Antti on keski-iän kriisissään aloittanut uuden harrastuksen, metsästyksen. Eräs metsästysreissu päättyy ikävästi, kun  luoti eksyy ja yksi Antin metsästyskaveri tuupertuu kuolleena maahan. Kuolinsyyksi paljastuu sydänkohtaus, jonka saattoi aiheuttaa miehen päätä hipaissut luoti, mutta yhtäkaikki joku ampui väärään suuntaan ja syyllistä aletaan etsiä.

Lehtolainen on aina ollut mestari jännitteiden luomisessa ja niillä hän pallottelee nytkin. Marian perhe-elämä vaikuttaa vähän väljähtäneeltä ja parisuhdekin urautuneelta. Maria haluaisi tietenkin auttaa Anttia, mutta Antti ei ahdistuksessaan tiedä, miten olla ja koko perhe on enemmän tai vähemmän sekaisin. Lopulta kriisitilanne kuitenkin muistuttaa perheen ja rakkaimpien tärkeydestä. Lyhyeen tarinaan ei nyt kovin kummoista dekkarijuonen kehittelyä mahdu, mutta ihan kelpo mysteeri kuitenkin.

Edellisen Maria Kallio -kirjan kohdalla pohdin, että pitäisiköhän Marian päästä jo eläkkeelle. Mutta nyt huomasin, miten ihanaa oli päästä taas mukaan Marian maailmaan, seurata hänen ja Antin parisuhdetta, Iidan ja Tanelin kasvamista ja istahtaa sohvalle tämän kissojen kanssa. En ehkä ole valmis luopumaan vielä tästä. Turmanluoti olikin juuri sitä, mitä Kirjan ja ruusun -päivän kampanjakirjalta odotan: sopivan kevyt ja sopivan viihteellinen välipala, joka tulee jatkossa muistuttamaan minua hyllyssäni tästä monin tavoin ikimuistoisesta keväästä.

Kirjan kannessa on mustan lisäksi myös valkoista ja punaista, mutta vapaasti soveltaen laitan kuitenkin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 9.

Kirjailija: Leena Lehtolainen
Luettu kirja: Turmanluoti (Tammi, 2018)
Sivumäärä: 127
Mistä hankittu: Kirjan ja ruusun -päivän kaupanpäälliskirja

Geri Halliwell: Tähdistä kirkkain

Olen jo ennenkin paljastanut synkän salaisuuteni, Spice Girls fanitukseni, eli ehkä minulla ei ole enää mitään menetettävää. Tästä Gerin muistelmateoksesta sen sijaan en olisi kuullut ilman idoliani, voimaeläintäni, Eeva Kolua, joka on luetellut sen jossakin lempikirjapostauksessaan. Olen kyllä aiemmin jo huomannut, että kirjamakumme eivät mene ihan yksiin. Muun muassa Kaikki valaistuu ja Esikaupunkien Buddha ovat muistaakseni hänen lempikirjojaan ja kumpikaan ei ole ollut minulle mikään napakymppi. Silti, olihan Eeva Kolun suosittelema Geri-kirja nyt pakko lukea. Ja se kannatti, kirja oli oikein nautinnollinen lukukokemus ja samalla paluu omiin lapsuusvuosiin.

Spice Girls on yhdistävä sukupolvikokemus. Kaikilla ikäisilläni tytöillä tuntuu olleen ala-asteella oma Spaissari-ryhmä, joka treenasi lauluja ja esiintymistä ja keikkaili joulu- ja kevätjuhlissa. Ja minne nyt sattuivat itsensä tunkemaankin.Vaikka ala-asteen bändissämme minut laitettiin esittämään Victoriaa tummemman tukkani vuoksi (Posh Spice, mikä vitsi! Pullukka meikätyttö isosiskon tekemissä verkkareissa. No, osasin laulaa aika hyvin, että ehkä sen takia minua ei potkittu pois bändistä...) taisi Geri olla jollakin tapaa aina suosikkini. Hän vaikutti mukavan kapinalliselta ja hänellä oli Mel C:n ohella paras ääni, erottuva ja vähän kapinallinen sekin.

Muistan aiemminkin lukeneeni, että Geri on kotoisin varsin vaatimattomista oloista. En kuitenkaan ollut tajunnut, millainen tuhkimotarina Gerin päätyminen maailman suosituimpaan tyttöbändiin oikein olikaan. Köyhän lapsuuden elänyt tyttö tiesi jo pienestä pitäen, että hänestä tulisi vielä jotakin: hän halusi olla kuuluisa. Keino siihen, miten kuuluisuuden voisi saavuttaa, oli toissijainen asia, tärkeintä oli se, että lopulta kaikki tietäisivät, kuka on Geri Halliwell. Tämä on asia, jota en vain voi käsittää. Miksi joku haluaa olla kuuluisa? Samaan aikaan nousee mieleeni tuttu toteamus siitä, että kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se saattaa joskus toteutua. Tuskinpa nuori Geri tiesi, mitä kuuluisuus voi pahimmillaan olla. Hän vain halusi päästä näyttämään kaikille epäilijöille.

Uskomattomaksi tuhkimotarinaksi Gerin kertomus muuttuu siinä vaiheessa, kun hän näkee ilmoituksen tyttöbändin koelauluista. Sinnikkäästi koe-esiintymisiä kiertänyt nuori nainen ei edes mene tuohon kyseiseen tilaisuuteen, vaan soittaa myöhemmin perään ilmoituksessa olleeseen numeroon ja sopii tapaamisen. Voi vain kuvitella, miten paljon maailmassa on järjestetty vastaavia tilaisuuksia, miten monta uutta bändiä on koitettu työntää markkinoille ja miten lähes yhtä monesti on epäonnistuttu pahasti. Ja sitten kuitenkin juuri tämä kyseinen bändi oli se, josta oli tuleva Spice Girls, historian isoin tyttöbändi ja oikeastaan koko musiikkimaailman mittapuulla ihan valtavan iso bändi. Jotenkin haluaisin uskoa, että sinnikkyys vain palkittiin, mutta kuten Geri itsekin tunnustaa, hänellä vain sattui käymään valtavan hyvä munkki.

Muistan hyvin, miten iso juttu oli, kun Geri jätti bändin. Ja miten uutisointi oli pahantahtoista ja skandaalihakuista. Geri pyrkii kirjassa selittämään lähtönsä taustoja, mutta aika aukkoiseksi tuo tarina kuitenkin jää. Lopulta kuitenkin on selvää, että Geri teki juuri niin kuin oli parasta. Jos hän olisi jatkanut bändissä tehden asioita, jotka eivät tuntuneet oikeilta, olisi lopputulos saattanut olla täysin toinen ja todennäköisesti surullisempi. Äkkiä valtavaksi kasvanut maine on omiaan sekoittamaan kenen tahansa pään. Silti suurin Gerin kirjoituksesta läpi paistava tunne on hieman yllättäen kiitollisuus. Hän on selvästi valtavan kiitollinen toisista spaissareista, saamistaan mahdollisuuksista ja elämästä yleensä.

Mielenkiintoisia olivat myös pohdinnat julkisuudesta ja mediasta. Vaikka Gerin tavoitteena olikin tosiaan tulla julkkikseksi, ei hän mitenkään pystynyt varautumaan siihen hirveään ryöpytykseen, joka kuuluisuudesta seurasi. Geri on kuitenkin onistunut käsittelemään mediaa hyvin ja selvinnyt kaikista törkyjen kaiveluista oman asenteensa vuoksi. Jälleen kerran erilaisella asenteella lopputulos olisi voinut olla paljon rumempi.

Kirja muistutti minua taas siitä, miten kiehtovaa on lukea elämäkertoja ja päästä osalliseksi toisen (kuuluisan) ihmisen ajatuksia. Nyt kolmekymppisenä näen tietenkin Ginger Spicen ihan eri valossa kuin lapsena ja tajuan vasta, miten hirvittävän nuoria spaissarit olivat, miten kokemattomia ja alttiita muiden tahtoon alistumiseen. Lopulta kuitenkin bändin jäsenten kunnianhimo ja poikkeuksellisen kova tavoittellisuus tekivät Spaissareista niin ison ilmiön. Vaikka bändi oli huippuunsa tuotteistettu kapitalistinen riemuvoitto (voi hyvä tavaton sitä krääsän määrää!), oli siinä silti jotakin aitoa, parasta mahdollista girl poweria, jota aina ja edelleen tarvitaan.  Tätä sunnuntaita aionkin jatkaa laittamalla Wannaben soimaan!

Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan 20, sillä kyllähän Geri on kaikilla mahdollisilla mittapuilla taiteilija.

Kirjailija: Geri Halliwell
Luettu kirja: Tähdistä kirkkain (Otava, suom. Eeva Koskimies)
Alkuperäinen kirja: If Only (1999)
Sivumäärä: 430
Mistä hankittu: Kirjastosta

John Fowles: Neitoperho

Terveiset uudesta talostamme! Raksa muuttui kodiksi kuin taikaiskusta ja pää on edelleen pyörällä, vaikka sunnuntaina täällä asumista tulee täyteen jo kolme viikkoa. Tulen todellakin palaamaan vielä myöhemmin tarkemmin tähän kaikkeen ja varmasti laitan myös kuvia talostamme kyllästymiseen asti.  Nyt kuitenkin ihan asiaakin - kirja-asiaa nimittäin.

Piti oikein tarkistaa, että edellisen kerran olen kirjoittanut 1001-listan kirjasta viime lokakuussa. Huh! Kun on ollut ajankäytön vuoksi lähinnä ääni- ja e-kirjojen varassa, ei listaprojekti etene kovinkaan helposti, kun valikoimat eivät huimaa päätä etenkään unohtuneiden klassikkojen osalta. Se on todella harmi, sillä lähestulkoon aina kun luen kirjan listalta, olen vaikuttunut. Niin on myös nyt.

John Fowlesin Neitoperhon päähenkilö Frederick Clegg on parikymppinen nuorimies, joka työskentelee kaupunginvirastossa. Vapaa-ajallaan hän harrastaa perhosten keräilyä. Ulkoisesti hän  vaikuttaa melko tavalliselta tyypiltä, tylsältä ja ujolta. Frederickillä on kuitenkin salainen sisäinen maailma. Hän haaveilee kauniista Mirandasta. Hän rinnastaa Mirandan perhoseen, herkkään ja kauniiseen siroon hyönteiseen: "Hän ei katsonut minuun kertaakaan, mutta minä katselin häntä takaapäin ja hänen hiuksiaan. Ne olivat hyvin vaaleat ja silkkiset, kuin perhosen toukka...".

Aluksi Cleggiin on helppo suhtautua vähän säälien; kauniita naisia katseleva ressukka, joka on selvästi jumissa kurjassa elämässään. Äkkiä tarina kuitenkin alkaa saada synkkiä sävyjä, kun miehen hirveä suunnitelma alkaa valjeta lukijalle. Mies lopettaa työnsä, ostaa talon syrjäisestä paikasta ja lopulta hankkii perhoskokoelmaansa kauniin uuden yksilön: hän kidnappaa Mirandan vangikseen.

Clegg pitää Mirandaa talonsa kellarissa, josta nainen pääsee vain harvoin yläkertaan. Clegg on Mirandan ainoa kosketus ulkomaailmaan, edes lehtiä tai radiota hän ei aneluistaan huolimatta saa. Cleggiin hämmennykseksi ei Miranda alakaan rakastaa häntä vaan on vaativa ja vapauteen kaipaava vanki. Clegg tuo naiselle lahjoja, kohtelee tätä omasta mielestään erityisen hyvin, mutta ei silti voita Mirandaa puolelleen.

Suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin ja halusin hirvittävällä vimmalla tietää, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Kuitenkin noin puolenvälin paikkeilla kertomus muuttui niin hirveäksi, että alkoi tosissaan ahdistaa. Ja maksimaaliseksi ahdistus kasvoi, kun tuon hirveyden jälkeen kertoja vaihtui. Tarina palasi takaisin alkuun ja kertomus eteni Mirandan näkökulmasta tämän päiväkirjan sivuilta. Miranda ei tietenkään voi käsittää miehen touhuja. Ja se, että Clegg ei toivo häneltä mitään seksuaalista, herättää Mirandassa myös kummastusta.

Kukaan ei voi käsittää tätä tilannetta. Hän pitää minua täydellisessä vankeudessa. Mutta kaikessa muussa olen hänen valtiattarensa. Hän vieläpä yllyttääkin minua siihen, koska silloin en voi olla niin tyytymätön kuin minun pitäisi. 

Vankeuden käsittelyn lisäksi Miranda kertoo päiväkirjassaan paljon G.P.-nimisestä miehestä, joka on selvästi Mirandaa vanhempi ja jonka kanssa hänellä on eräänlainen romanssi. G.P. on taiteilija ja Miranda käsitteleekin kirjoituksissaan paljon myös eri taiteen muotoja, maalauksia ja kirjallisuutta.

Lähetin hänet tiehen illallisen jälkeen ja luin loppuun Jane Austenin 'Emman'. Minä olen Emma Woodhouse. Tunnen ja elän hänen mukanaan. Minun snobismini on tosin toisenlaista, mutta ymmärrän hänen snobismiaan, hänen omahyväisyyttään ja viisasteluaan.

Mirandan puolesta turhauttaa niin tavattomasti. Hänen pitäisi päästä ulos, elämään omaa monipuolista, polveilevaa nuoren naisen elämäänsä. Myös Cleggin puolesta turhauttaa. Jonkun pitäisi napata tämä kiinni, pistää kaltereiden taakse ja pitkälliseen psykoterapiaan.

Kirja oli totta tosiaan ahdistava. Mutta oli se nerokaskin. Juonenkehittely oli todella taitavaa ja se, miten lukija joutuu kohtaamaan myös Mirandan näkökulman, oli julma mutta mahdottoman toimiva temppu. Tosiaan siis löysin listalta jälleen kerran melkoisen helmen, tosin näin ahdistavia kirjoja ei mielellään lue kovin usein. Shokeeraavaana välipalana ne kyllä toimivat.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13, sillä vaikka kirjassa mainittiin muutama muukin henkilö, oli varsinaisia henkilöitä vain kaksi.

Kirjailija: John Fowles
Luettu kirja: Neitoperho (suom. Seere Salminen, Weilin&Göös)
Alkuperäinen kirja: The Collector, 1963
Sivumäärä: 318
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilö sai kunnian olla ensimmäinen kirja, joka pääsi taloomme ja jonka vieläpä kuvasin siellä. Monen monituista äänikirjaa olen toki kuunnellut kuluneen vuoden aikana noiden seinien sisällä. Muuttoa odottelemme malttamattomina!

Olen lukuisia kertoja muistellut syksyllä 2016 lukemaani Saara Turusen Rakkaudenhirviötä ja aina vaan hämmästellyt miten voimakkaasti kirjaan voikaan samaistua. Siksi tartuinkin heti tilaisuuteen, kun Tammelta tarjottiin minulle arvostelukappaleeksi Turusen uunituoretta tulokasta Sivuhenkilöä. Blogihistoriani aikana lukemieni arvostelukappaleiden määrä on hyvinkin laskettavissa yhden käden sormilla, mutta tätä tarjousta en vaan voinut ohittaa.

En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, toivoin vain että se jatkaisi Rakkaudenhirviön linjalla, sisintäni ravisuttavalla tuttuudella ja arkisella pikkutarkkuudella. Jo Sivuhenkilön alkumetreillä päästin helpotuksen ja ihastuksen sekaisen huokauksen: tarina jatkuu. Sivuhenkilön kertoja on kirjoittanut kirjan. Hän on saavuttanut tavoitteen, joka on selvästi ollut hänen elämänsä päämäärä, suurin unelma. Tai ehkä unelma on väärä sana, sisäinen pakko ja itsestäänselvä tehtävä lienee oikeampi määritelmä.

Mutta entä sitten, kun mikään ei muutukaan. Kertoja syö edelleen pussinuudeleita, pyöräilee hiki päässä kaupungin katuja, pukeutuu juhlaviin tilaisuuksiin edelleen aina samaan mustaan, kultaraitaiseen mekkoon. Pään sisällä käy edelleen samanlainen kuhina, eikä maailma kirjailijan ympärillä muutukaan suopeammaksi ja kirjailijan saavutuksia kumartavaksi. Kirjailja tuntee jatkuvaa häpeää lähes kaikesta. Hän haluaa, että hänet hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea että häntä ihailtaisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen lähes kaikissa ihmisjoukoissa, jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut.

Turusen kerronta lumosi minut taas. Minne voin ilmoittaa siitä, jos epäilen kirjailijan murtautuneen alitajuntaani? Koin sen verran voimakasta samaistumista, että kirjan lukeminen ei ollut kovin mukavaa. Kuka nyt haluaisi joutua kohtaamaan ja myöntämään omia heikkouksiaan. Kertojan persoonan lisäksi tarkat kerronnan yksityiskohdat hämmästyttivät, miten joku voi muistaa tämän kaiken. Ja juuri kun olin ehtinyt miettimään, että pikkutarkkuus tuo mieleen Knausgårdin, tuo kirjailija hänet itsekin esiin.

Muutenkin kirja tuntui jopa interaktiiviselta. Että tässä kun kirjailija pohtii kirjansa vastaanottoa ja lukee kirjablogeja, minä olen tavallani mukana teoksessa. Paras esimerkki tästä on se, kun kirjailija pohtii sitä, miksi lukijoille on niin tärkeää tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, minne asti kirja on omaelämäkerrallinen. Sillä totta kai minäkin mietin sitä, sekä Rakkaudenhirviötä että Sivuhenkilöä lukiessani. Ja muutama sivu pohdintojeni jälkeen saan lempeästi sormille näpäyttävän vastauksen. Turusen ajatustenlukutaito saa vähän väliä säpsähtämään. Hän saa minut kiinni siitä, että ajattelen ihan niin kuin kaikki muutkin. Ja myös minä olen kiinnostunut kertojan ystävyyssuhteista, joissa tiedän vilisevän julkkiksia, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään oleellista. Erittäin mielenkiintoista on pohdinta siitä, että ihmisten suhtautuminen kirjaan muuttui ihan tyystin, kun se voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Näinkö vietävissä ja laumasieluja me lukijat olemme? Pidämme vain sellaisista asioista, joista muutkin pitävät?

Kiehtovaa oli myös kuvaus kirjailijan työstä, muun muassa siitä, miten kirjailija voi kokea esiintymiset kirjamessuilla tai aamu-tv:ssä. Olen ennenkin pohtinut sitä, että varmasti on iso joukko sellaisia kirjailijoita, jotka ovat luonteeltaan ujoja tai introverttejä, mutta joutuvat jatkuvasti olemaan julkisuudessa elantonsa ansaitsemiseksi. Siinä on jotakin valtavan kummallista ja ristiriitaista.

Ahmin kirjan melkoista vauhtia ja toisaalta se oli erittäin helppolukuinen, sujuva ja koukkuunnuttava. Mutta tosiaan, mitenkään helpolla se ei minua päästänyt. Kertoja itsekään ei ollut kaikkein helpoin vaan melkosen ristiriitainen tyyppi. Häntä olisi helppo pitää itsekkäänä, turhasta valittavana naisena, joka ei tajua kasvaa aikuiseksi. Minä kuitenkin ymmärrän häntä, kertoo se sitten miten epäimartelevaa tarinaa minustakin. Ja suurimman osan ajasta halusin vain istua kirjailijan nuhruiselle patjalle, juoda pannullisen kahvia, silittää tämän päätä ja jutella läpi yön.

Jokin Turusen kirjoitustyylissä vain iskee minuun. Raaka rehellisyys, tiukka analyysi ihmismielestä ja pikkutarkat arkiset välähdykset yhdistyneenä henkilökohtaisiin oivalluksiin on harvinaisen toimiva resepti. Kun kirjoitin Rakkaudenhirviöstä, päätin kirjoitukseni sanoihin: "toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää" ja nämä sanani allekirjoitan täysin edelleen.

Kertoja lukee kirjassa Rikosta ja rangaistusta (ja esittää myös ihanan listan !!!! niistä kirjoista, jotka kaikkien pitäisi lukea, ei sisällä Dostojevskia vaan pelkkiä naiskirjailijoita), siispä vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 16.

Ja naiskirjailijoista vielä tuli mieleeni: ihanaa naistenpäivää kaikille naisille tänään ja myös kaikkina muina päivinä!

Kirjailija: Saara Turunen
Luettu kirja: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Sivumäärä: 236
Mistä hankittu: Arvostelukappale
Arvostelu: ★★★★