Kirjabloggaajien klassikkohaaste 16: Louisa M. Alcottin Pikku naisia

Ehdin jo harmittelemaan, että joko taas jätin vahingossa väliin kaikkein parhaimman haasteen, kirjabloggaajien perinteisen klassikkohaasteen. Tämä kierros on jo kuudestoista, uskomatonta! Tällä kertaa haastetta vetää Kirjaluotsi-blogi. Satuin kuitenkin lukemaan juuri sopivasti loppuun todellisen klassikon, Louisa May Alcottin Pikku naisia, joten postaus pääsee osaksi haastetta. Tokihan en kirjaa lukenut ensimmäistä kertaa vaan noin miljoonatta, mutta se ehkä sallittakoon. Ajatukset kuitenkin tällä lukukerralla ovat taas tuoreet.

Muistan ikuisesti, miltä tuoksui Kustaa Hiekan lukutuvan alakerrassa. Siellä sijaitsi lastenosasto (ja myös minulle erityisen merkityksellinen musiikkiosasto) ja siellä yhdessä hyllyssä ikkunan alla olivat valkokantiset, punaisin ja sinisin raidoin kuvioidut tyttökirjat. Montgomerya, Alcottia ja Burnettia, näitä kaikkia lainasin kotiin lukemattomia kertoja. Kaikkein eniten rakastuin Montgomeryyn ja hänen runotyttö-Emiliaansa, mutta kaikista muistakin näistä kirjoista tuli minulle enemmän tai vähemmän rakkaita.

Olen siis lukenut myös Pikku naisia niin monta kertaa, että en edes osaa arvata määrää. Aikuisena olen lukenut sen kahdesti, viimeksi ehkä noin 7 vuotta sitten ja nyt taas. Lukukokemus tällä kertaa oli sekä ihana että hämmentävä. Kirja on niin tärkeä osa minua ja elämääni, että koin tarkastelevani sen avulla menneisyyttäni, näkeväni suoraan lapsuuteeni.

On selvää, miten paljon nuo Alcottin luomat neljä tyttöä mielikuvituksellisine leikkeineen ja hauskoine juttuineen ovat vaikuttaneet minun ja siskojeni leikkeihin. Megin, Jon, Bethin ja Amyn maailma on valoisa, täynnä mielikuvitusta ja kirjallisuutta. Minun lapsuuteni oli yllättävän paljon Marchin tyttöjen elämää muistuttava, kun ottaa huomioon, että välissä sentään on yli sata vuotta aikaa. Virikkeemme siskojeni kanssa olivat hyvin samankaltaisia, luonnossa retkeilyä, näytelmiä ja kirjallisia leikkejä.

Nyt kykenin näkemään yhtäläisyydet myös siinä, miten kasvatuksessamme on paljon samaa, miten nöyryyttä ja vaatimattomuutta kotonamme korostettiin. Pikku naisissa ärsytti kovasti vaikkapa kohdat, jossa rouva March kertoi, että on oppinut hillitsemään kiukkunsa ja olemaan aina hillitty viilipytty tai kun tyttöjä opetettiin olemaan vaatimattomia: lahjoillaan ei pidä loistaa, sillä kukaan ei pidä itserakkaudesta. Kaiken taustalla toki paistoi se, että naisten on syytä miellyttää miehiä ja tietysti myös uskonnollinen tausta. Ärsytti erityisesti tietysti siksi, että en osannut suhtautua tähän aikansa tuotteena, kun itse olen aivan viime aikoinakin kipuillut näiden asioiden kanssa. Ajan ja olosuhteiden tuote olen toki itsekin ja toisaalta olin iloinen, että pystyin ärsyyntymisen lisäksi myös huvittumaan.

Lisäksi kiinnitin nyt kovasti huomiota siihen, miten kirjassa kuvataan Marchin perheen köyhyyttä. Hieman kohottelin kulmiani, perheellä kun kuitenkin on palvelija ja muitakin selvästi rikkaan perheen etuja. Pikku naisia on tietysti myös 1800-luvun loppupuolen yhdysvaltalaista yhteiskuntaa kuvaava romaani, sen rivien välistä voi tulkita paljon  poliittisesta tilanteesta ja Marchin perheen asemasta.

Pikku naisia pohjautuu osittain Alcottin omaan elämään ja hänen tiedetään ottaneen paljon vaikutteita oikeista ihmisistä kirjojensa hahmoihin. Ei ole mikään ihme, että nämä klassikot ovat jääneet elämään. Pikku naisia toimii tietyistä vanhentuneilta tuntuvista moraalipohdinnoistaan huolimatta varsin hyvin myös nykylukijalle ja sen kuvaus nuoruudesta, toiveikkuudesta ja leikkisyydestä ihastuttaa edelleen. Aion tästä jatkaa jatko-osan, Viimevuotiset ystävämme, pariin. Muistan sen tarinan aika hyvin, ja kirja ei ole suuri suosikkini. Silti odotan kovasti, miten koen sen, sitä tai muita Alcottin kirjoja en nimittäin ole lukenut aikuisena.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on muuten tänä vuonna Pikku naisia, ensi-ilta on maaliskuun lopussa. Pitää aivan ehdottomasti päästä katsomaan!

Kirjailija: Louisa M. Alcott
Luettu kirja: Pikku naisia (suom. Tyyni Haapanen)
Alkuperäinen kirja: Little Women, 1868
Sivumäärä: 254 sivua

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista : esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Harvoin tulee vastaan näin ristiriitaisia lukukokemuksia. Heti kun tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistiin, kiinnostuin Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista -esseekokoelmasta (Avain, 2022). Ajattelin, että siinäpä taatusti minun kirjani: kirja paksuista ja vaativista kirjoista ja niiden lukemisesta! Ongelmaksi muodostuikin lopulta omat ennakko-odotukseni. Luulin, että tässä on nyt vihdoinkin se kirja, joka osoittaa, että kuka tahansa voi lukea pitkiä ja vaikeina pidettyjä kirjoja, että niiden maine on turhaan niin vaikea ja jopa myyttinen, että klassikoiden lukeminen kannattaa ja se ei vaadi mitään erityistä. Ei koulutusta, vain kiinnostusta ja kärsivällisyyttä.

Valitettavasti en saanut sitä, mitä luulin saavani. Vaivan arvoista on parhaimmillaan lukemiseen innostavaa ihanaa ylistystä kirjoille ja lukemiselle. Sutinen kirjoittaa hyvin ja kauniisti ja lukulistani kasvoi monen kirjan verran. Kuitenkin se teki myös selväksi, että ihan kuka tahansa näitä esseissä esiteltyjä kirjoja ei pysty lukemaan tai ainakaan syvällisesti ymmärtämään. Sutinen korostaa omaa oppineisuuttaan ja sitä, miten vaikeaa osa kirjoista on edes saada hankituksi. Puhumattakaan siitä, että kaikkia niitä ei ole saatavilla suomeksi. Tiedostan, että tämä lukukokemukseni kumpuaa luultavasti joistakin omista alemmuuskomplekseistani. Haluan aina uskoa, että vaikeanakin pidettyä kirjallisuutta voi lukea ja ymmärtää syvällisesti myös ilman alan koulutusta. Esseiden sävy taisi kolahtaa johonkin arkaan paikkaan ja ehkä myös luin ne kärkkäämmin kuin olisi ollut tarpeen. Ehkä koin oloni petetyksi: kaikkein eniten kirjamaailma kaipaisi lukemiseen liitettyjen elitististen käsitysten purkamista, itsekin toistuvasti olen törmännyt niihin tämän listaprojektini yhteydessä. Sitä Sutinen ei tehnyt eikä pyrkinytkään tekemään: odotukseni kirjasta oli siis väärä ja lukukokemukseni omien toiveideni värittämä.

Kirjojen esittelyn ohella Sutinen käsittelee myös kirjallisuuden nykytilaa ja ilmiöitä. Osin nämä pohdinnat ovat erittäin hyviä ja kiinnostavia, osin niskakarvat pystyyn nostavia (jo erään esseen otsikko "Cancel-kulttuuria neuvostotyyliin" kertonee jotakin). Etenkin ääneen lukemista koskeva osuus herätti paljon ajatuksia. Ihmisten todellakin pitäisi lukea toisilleen enemmän ääneen!

Kaiken tämän valituksen (ja haluan taas huomauttaa, että asenneongelma on ihan vain minun!) jälkeen kuitenkin totean, että Vaivan arvoista on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos kaikille kirjaihmisille, kirjallisuusilmiöistä kiinnostuneille, unohtuneiden kirjojen faneille. On hienoa, että tällaisia teoksia julkaistaan ja vielä hienompaa, että se sai tunnustusta Finlandia-palkinnon muodossa. Sutinen sai minut melkein janoamaan lisää Henry Jamesin lukemista - se kertoo aika paljon, kun ottaa huomioon miten tuskainen kokemus oli viime vuonna lukemani Naisen muotokuva. Kaipaan kuitenkin edelleen sitä teosta, jossa todettaisiin, että pituutensa puolena vaikeana pidettyä kirjallisuutta ymmärtääkseen ja siitä nauttiakseen ei tarvitse olla oppinut ja sivistynyt, että siiheb liittyvää elitismiä ja myyttejä purettaisiin.

1001 kirjan listalla Sutisen esittelemistä kirjoista on Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Fjorod Dostojevskin Karamazovin veljekset, Henry Jamesin The Wings of the Dove, The Ambassadors ja The Golden Bowl. Joseph Rothin Radetzky-marssi ja Uwe Johnssonin Jahrestage. Olen lukenut näistä vain Karamazovit eli kenties palaan Sutisen esseisiin sitten, kun pääsen näihin järkäleisiin asti projektissani.

1001 kirjaa 10 vuotta! Onnea minä!

Hyvää syntymäpäivää 10-vuotias kirjablogini!

Kuvituskuvana vanha blogini profiilikuva, Esko ja kirjahyllyt olivat menossa mukana alusta saakka, mutta kirjahylly on kodissamme nykyisin hieman hallitsevampi elementti kuin tuolloin.

Tasan kymmenen vuotta sitten pakoilin graduani, kuten kaikkien itseäänkunnioittavien graduilijoiden harrastuksiin tietysti kuuluu. Olin aiemmin (saman vuoden maaliskuussa?) saanut toiveestani siskoiltani kirjan 1001 Books You Must Read Before You Die (Peter Boxall, 2006). Olin muutaman kuukauden merkinnyt ja laskenut projektin etenemistä muistikirjaan, mutta tuona marraskuisena päivänä päätin, että nettiinhän tämä homma on saatava, ei siitä mitään muuten tule. Ensimmäiset julkaisuni olivatkin kirjalista ja idea siitä, miten aioin blogissani kirjoja tähtiarvostella (tämä on muuten pitänyt koko vuosikymmenen!). Ensimmäiset kirjajulkaisuni olivat Sarah Watersin Fingersmith ja Haruki Murakamin Sputkin - rakastettuni. Huvittaa suuresti tämä sattuma, rakastan näitä kirjailijoita kovasti edelleen ja heidät olen alunperin löytänyt juuri listani vuoksi. Blogini ulkoasukin on säilynyt aina ihan samana, olen laiska, tiedättehän. Syksyllä 2012 latasin taustakuvaksi hiekkakerroksia soramontun seinämästä kuvattuna, sekin tuntuu nyt suorastaan profetiaaliselta.

Muistan ikuisesti, miten hämmästyin, kun sain heti ensimmäisiin julkaisuihini myös kommentteja! En yhtään tajunnut ajatella, että kirjallisuusblogeja on muitakin, ja että niiden välillä on blogiyhteisö! Monet ensimmäisitä kommentoijista ovat yhä osa kirjasomea, miten ihanaa. Ja miten paljon onkaan vuosien varrella kertynyt tuttuja, sellaisia joiden kanssa olemme jutelleet vain netissä tai tavanneet kasvokkain. Lukeminenko yksinäinen harrastus!

Blogini sisällöstä löytyisi nykyään varmasti paljon sellaista, jonka takana en enää seiso, on luonnollista, että ihminen kasvaa ja kehittyy ja vuosikymmen on todellakin pitkä aika. Olen kuitenkin hurjan ylpeä tästä matkasta! Blogi on antanut minulle ihan valtavasti, se on antanut minulle vastapainoa opiskeluun ja työhön, kehittänyt minua kirjoittajana ja mikä parasta, antanut minulle rakkaita ystäviä. Blogi on elänyt hiljaiseloa Instagramin dominoidessa, mutta aina tänne kaipaan ja voin melkein luvata, ettei blogini tule koskaan kuolemaan. Onhan minulla vielä 688 listan kirjaa lukematta - ja aikaa yksi pieni elämä.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

  

"Minä rakastan daaliapäiviä, kokonaisia loppukesän päiviä, syyspäiviä ennen kuin ensimmäiset kylmät pakkasyöt saapuvat ja saavat puutarhan värit muuttumaan punaisen ja keltaisen sävyihin."

On hauska sattuma, että otin kuvan Neiti Steinin keittäjättärestä daalioiden kanssa elokuun lopussa heti ostettuani kirjan, mutta en osannut lainkaan ajatella, että daaliat esiintyvät myös kirjan sivuilla. Tämä romaani oli minulle vuoden odotetuin, sillä olen rakastanut Leena Parkkisen kaikkia romaaneja. Hänen kielensä ja tarinansa värähtelevät kanssani samalla aaltopituudella, osuvat sieluuni lähes selittämättömällä tavalla. En todellakaan joutunut pettymään nytkään.

Gertrude Stein ja Alice B. Toklas ovat kiehtoneet minua siitä asti, kun luin Alice B. Toklasin omaelämäkerran. Oikeista henkilöistä (myös päähenkilö, pariskunnan suomalainen keittäjätär Margit, on oikeasti elänyt henkilö) kertova fiktiivinen romaani on vaikea ja kunnianhimoinen laji, mutta Parkkinen onnistuu siinä täysin. Rakastin miten tarkasti, kunnioittavasti ja lämpimästi Parkkinen luo kuvaa heistä kaikista. Hemingwaykin saa ihan ansionsa mukaan.

Eri aikatasoilla liikkuva romaani mahdollistaa Steinin ja Toklasin ja heidän rakkaustarinansa piirtymisen moniulotteisena, kauniina ja myös koskettavan epätäydellisenä. Miljööt sekä Paraisilla että Pariisissa ovat ihastuttavia, eläviä ja uskottavia. Lopusta löytyy lähdeluettelo (tärkeää!) ja ansiokasta pohdintaa oikeiden henkilöiden käyttämisestä fiktiossa. Seuraavaksi minun on luettava Alice B. Toklasin keittokirja! Monesti harhauduin myös googlaamaan kirjassa mainittuja tapahtumia, minulle se on ehdottomasti hyvän romaanin merkki. Se ruokki mielikuvitusta ja yhdisteli faktan palasia fiktioon juuri oikealla tavalla.

Kirja on paikoin massiivinen ja hidas, mutta loppu palkitsee ja antaa kaikelle merkityksen. En halua paljastaa kirjasta enää yhtään tämän enempää, kerron vain että siitä on pitkä aika, kun olen lukenut näin vaikuttavan ja hienosti rakennetun loppuhuipennuksen. Upea, monitasoinen romaani, johon tekee heti mieli palata uudelleen. Uskon että tämä kirja voisi sopia hyvin monenlaisille lukijoille, suosittelen siis lämpimästi kokeilemaan!

Kirjailija: Leena Parkkinen

Luettu kirja: Neiti Steinin keittäjätär, Otava 2022

Sivumäärä: 464

Kansi: Jussi Karjalainen

Mistä hankittu: Oma ostos

Arvostelu: ★★★★

Thomas Mann: Taikavuori

 

Luulenpa, että olisin suhtautunut Thomas Mannin Taikavuoreen hyvin eri tavalla, jos minulla ei olisi kokemusta sairastamisesta. Taikavuori on 700-sivuinen järkäle, häpeilemättömän mahtipontinen ja suuria tavoitteleva romaani, joka sijoittuu syrjäiseen vuoristoparantolaan. Romaani on tutkielma ajasta, pysähtyneisyyden perikuva. Ne jotka väittävät, että romaani ei ole tylsä, valehtelevat. Mutta sairastaminen on tylsää, toipuminen on turhauttavaa ja muun muassa juuri sitä Taikavuori kuvaa mestarillisesti.

Sairastamisessa kenties kaikkein vaikein ja turhauttavin asia - ainakin minulle - on se, miten aika muuttaa muotoaan. Miten on mahdollista, että vaikka oma aika pysähtyy, kaikilla muilla se tuntuu jatkuvan kuten ennenkin? Sairaalan seinien sisäpuolella on oma tarkka laitoksen rytmiä kellon koneiston lailla noudattava pienoismaailmansa, mutta ikkunan ulkopuolella on toinen todellisuus. Kun Taikavuoren alussa päähenkilö Hans Castorp saapuu vuoristoparantolaan, hänen on tarkoitus olla siellä vain kolme viikkoa. Onhan hän ihan terve, tuli vain tapaamaan serkkuaan ja siinä samalla hiukan toipumaan lievästä anemiastaan. Se, miten aika alkaa kiertyä tarinan ympärille, imaisee hahmot kierteeseensä ja miten Castorp vajoaa syvemmälle sairauteen, lopulta seitsemäksi vuodeksi venyvään vierailuun, on ilmiömäistä. En muista koskaan kirjallisuudessa törmänneeni näin upeaan ajan kuvaukseen. Sairaalan arjessa mekaanisesti toistuvat toiminnot, samat hahmot, samat pöydät, samat keskustelut luovat teokseen rytmiä. Ikimuistoinen on myös Castorpin kävelyretki, joka päättyy nenäverenvuotoon, se on suuri käännekohta ja muuttaa myös aikaa ja Castorpin sijaintia siinä merkittävästi.

Toistuvana tehokeinona Mann käyttää myös ihmisen ja hänen toimintansa tiivistämistä biologisiksi ja fysikaalisiksi osasiksi. Lisäksi kirja on massiivisen filosofinen, lähes luovutin osuuksissa, joissa Naphta ja Settembrini esittivät näkemyksiään: luonnontieteellinen pohdinta sopii minulle paljon paremmin. On kuitenkin huomionarvoista, että Taikavuori oli minulle paljon helppolukuisempi kuin vaikkapa Sota ja rauha, Dickensin jaarituksista puhumattakaan. Mannin tapa kirjoittaa on kuitenkin pohjimmiltaan viihdyttävää, paikoin jopa humoristista. Uskon myös, että aiemmin tänä vuonna lukemani Buddenbrookit helpotti kirjaan sisään pääsemistä, vaikka hyvin erilaisista teoksista onkin kyse.

Parantolassa myös kuolee usein ihmisiä. Kuolema on aihe, jota huomaan kirjallisuudesta usein etsiväni, ja myös sen käsittely oli Taikavuoressa silkkaa taituruutta. Huomasin pohtivani, onko vuoristoparantola jo kuoleman esiaste, välitila. Heti romaanin alussa Settembrini kutsuu parantolan asukkaita varjoihmisiksi ja sitähän he oikeastaan ovat, muulle maailmalle jo kadonneita, toisessa ulottuvuudessa elämäänsä jatkavia sairaita ja toipilaita. Kuolema on vain lopullinen askel rajan toiselle puolelle.

Taikavuori oli hyvin erilainen kirja kuin ajattelin sen olevan, paljon taitavampi, paljon suurempi ja paljon massiivisempi. Vaikka lukukokemus ei todellakaan ollut mikään kevyt ja viihdyttävä, on pakko todeta, että viimeistään nyt liitän Thomas Mannin lempikirjailijoideni joukkoon.

"Kasvaako tästäkin kuoleman maailmanjuhlasta, tästä sateisin iltataivaan punaavasta synkästä kuumeen palosta kerran ilmoille rakkaus?"

Kirjailija: Thomas Mann

Luettu kirja: Taikavuori (suom. Kai Kaila)

Alkuperäinen kirja: Der Zauberberg, 1924

Sivumäärä: 725

Mistä hankittu: Kirjastosta