Kaksi lyhyttä ja vaikuttavaa vastikään suomennettua klassikkoromaania: Perecin Tavarat ja Sinclairin Harriet Freanin elämä ja kuolema

Kun selailen 1001 kirjan listaa, vastaan tulee paljon kiinnostavia kirjoja, joita ei ole suomennettu. Vanhempien kirjojen kohdalla käännöksestä on usein turha haaveilla, mutta toisinaan saa yllättyä iloisesti.

Sekä Georges Perecin Tavarat (Aviador, suomentanut Leena Rantanen) ja Harriet Freanin elämä ja kuolema (Punos, suomentanut Tuija Tuomaala) julkaistiin suomeksi vuonna 2024, vaikka kirjat ovat jo iäkkäämpiä. Tavarat on Perecin esikoinen vuodelta 1965 ja Harriet Freanin elämä ja kuolema on jo yli satavuotias, vuodelta 1922.

May Sinclair on Suomessa varsin tuntematon, vaikka hän oli hyvin tuottelias ja kirjallisuuden historian kannalta merkittävä kirjailija. Sinclair kirjoitti paljon naisen asemasta maailmassa, ja se on asetelma myös Harriet Freanissa. Sinclair kehitti psykologista romaania ja käytti ensimmäisenä tajunnanvirta-termiä! Harrier Freanin elämä ja kuolema on erikoinen romaani, se on tavallaan hyvin arkinen, mutta pinnan alla kuplii synkempiä tasoja. Kirjan nimi kertoo oleellisen, tarkemmin en oikeastaan halua tarinaa avata, vaan jokaisen on paras löytää se itse. Jostakin syystä mieleeni tuli Shirley Jacksonin kerronta.

Georges Pereciä olen lukenut ennenkin ja hän se vasta on erikoinen kirjailija. Tavarat oli helposti lähestyttävää Pereciä, nimensämukaisesti tavaroista ja niiden loputtomasta haluamisesta kertova romaani. Mielenkiintoisen klassikon Tavaroista tekee se, että Perecin ajoista tyhjyyden täyttäminen ostamisella ja kaikkialta vastaan tunkevat mainokset ja ostokehotukset ovat vain lisääntyneet, enemmän kuin ehkä kukaan olisi voinut uskoa. Lukija joutuu kohtaamaan myös itsensä, olemmeko me kaikki lopulta kuin Sylvie ja Jérôme, jotka ovat tyhjiä kuoria kaiken tavarapaljouden ja ulkokultaisuuden alla.

Valtavat kiitokset siis Aviador-kustannus ja Punos-kustannus kulttuuriteoistanne ja kaikille vahva suositus näistä romaaneista! ❤️

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

Ripottelin kesän viimeiset, jo hallanpuremat daaliat pehmeälle peitolle Anna Pölkin Metsien kaukainen sini -kirjan (Avain, 2024) viereen. Tuntui suorastaan rikokselta nyppiä kauniit kukat irti varsistaan, mutta tulin ajatelleeksi, että ehkä niille ei ole arvokkaampaa loppua kuin tulla ikuistetuiksi tällä tavoin. Pölkin uutuuskirja on viimeisten daalioiden tavoin surumielisen kaunis, lohdutonkin, mutta toivonpilkahduksia täynnä.

Metsien kaukainen sini on kirjailijan omakohtainen päiväkirjateos, tämä päiväkirja tosin on kirjoitettu mielessä ajatus sen julkaisemisesta. Pölkki kuvaa hienosti luontoa ja vuodenkiertoa ja olin jopa hämmentynyt. En ole tainnut lukea aiemmin ainakaan näin pitkää tekstiä, jossa kirjoittaja näkee maailman niin samalla tavalla kuin itse näen: luonnon pieninä, loputtoman kiinnostavina, merkityksellisinä ja kauniina yksityiskohtina. Minunkin sielunsiskojani ovat Montgomeryn Emilia ja Anna, joten ihmekös tuo.

Pölkin taikametsien yllä häilyy kovin synkkiä varjoja, hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirjassa sairauden kuvaus on myös kirjoitettu taiten, avoimesti, kaunistelematta ja lämmöllä. Voi Anna, miten paljon olet joutunutkaan kokemaan. Kirjallisuudessa sairauksia käsitellään kovin vähän, tämä teos on merkityksellinen myös sen vuoksi. Minua kosketti myös kohta, jossa pohditaan sitä, kuinka kertoja ei ole joutunut vielä kohtaamaan kuolemaa. Minä olen, paljonkin, mutta mielessäni vahvistui ajatus siitä, että koettelemuksia ei voi verrata, jokaisen polku ja suru on erilainen. Kuitenkin jokainen, joka elämässään kokee suuria vastoinkäymisiä, taitaa lopulta kuulua samaan siipirikkoisten joukkoon.

Luontoa tutkailevan kirjailijan päiväkirjoista tulee toki mieleen Eeva Kilpi, olin huomaavinani erään viittauksen siihen suuntaan. Suoraan ja epäsuorastikin Pölkki puhuu lukuisista muista kirjailijoista ja kirjoista. Metsien kaukainen sini on myös ylistys kirjallisuudelle, sen voimalle ja kauneudelle. Ihanaa, että teoksessa mainitut kirjat on listattu loppuun, aion ehdottomasti etsiä sieltä itselleni lukuvinkkejä tulevaisuudessa.

Onnea @kirjojajakakkuja hienosta kirjasta, en malta odottaa, mitä kaikkea kynästäsi vielä syntyykään. ❤️

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Saara Turunen on ollut lempikirjailijani siitä asti, kun luin häneltä Rakkaudenhirviön ja tyrmistyin, miten kukaan on voinut kirjoittaa romaanin minusta, eikö se ole vähän jo törkeääkin sellainen. Rakkaudenhirviön ulkopuolisena töllistelevä surumielinen lehmä on vaihtunut uutuusromaanissa vaistojensa varassa toimivaan hyeenanaaraaseen. Romaanin ääni on aiemmista romaaneista tutun lakoninen, ja teos saa viestinsä perille ehkä vielä aiempaakin voimakkaampana. Vaikka itsensä löytäminen kirjoista ei ole välttämätöntä, niin kyllähän myös Hyeenan päivissä tuttuuden tunne aiheutti miellyttäviä hätkähdyksiä. 

Hyeenan päivät onnistuu siinä, minkä luulin olevan minulle mahdotonta: se käsittelee vanhemmuutta ja lapsen haluamista ja saamista tavalla, josta pidin valtavasti. Se toki provosoi, mutta toteavalla sävyllään antaa tilaa myös tulkinnalle. Lukija voi joko pohtia, että noinko se tosiaan on, tai huudella kotinsa seinille että just noin! ihan just tuollaista se oli! Turunen kuvaa tympeitä hoitohenkilöitä, mekaanisia vatsanmittailuja ja toivottomana ulvovaa hyeenaa siten, että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. 

Turunen sai minut myös ajattelemaan, että ehkä siinä tosiaan oli jotakin erikoista ja merkillistä, että koki äidiksi tulemisen pandemia-aikana. Luulen, että en jaksaisi lukea koronasta kenenkään muun kirjoittamana, mutta sopivan harmaa, ei kauhisteleva mutta ei myöskään romantisoiva, kerronta toimii tässäkin täydellisesti ja romaani avaa tuota aikaa hienosti. 

Erityisesti nautin kirjan pohdinnasta sen suhteen, kuinka äiteihin ja äitiyteen yhteiskunnassa ja omissa asenteissamme suhtaudutaan. Kuinka paljon sisäistetty naisviha värittää myös äitiyteen liittyviä ajatuksiamme. Kirja antoi sanoja mietteille, jotka raakileina ovat pyörineet omassakin mielessä. Toivoisinkin, että kirja löytää tiensä myös sellaisten lukijoiden pariin, joilla kokemus ja toiveet lasten suhteen ovat erilaiset kuin kirjan päähenkilöllä. 

s. 167: "Miksi vauva-asioita olisi karteltava? Miksi niiden täytyy näyttäytyä niin noloina? Vaikuttavatko ne vähäpätöisiltä siksi, että aikojen saatossa niiden on katsottu kuuluvan sellaiseen elämänpiiriin, jossa ei ole uskottavuutta, ei valtaa, ei rahaa eikä seksikkyyttä, ainoastaan pieniä murheita, mitättömiä yksityiskohtia, jotka useimmiten ovat kytköksissä naisvartaloon ja sen toimintoihin. Olenko tällaisen ajattelun läpitunkema?" 

Niinpä, hyeenarakkaani, niinpä.

Saara Turunen, Hyeenan päivät, Tammi 2024. 281 sivua. Kansi: Sanna Mander

Jussi S. Heinonen ja Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret

 

Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen Suomen muinaiset tulivuoret: kallioidemme salaisuuksia (Gaudeamus 2024) on viiden tähden tietokirja. Se esittelee monipuolisesti Suomen kallioperän historiaa ja kuljettaa lukijaa mukanaan kesäisillä kiviretkillä. Miljardien vuosien matkalta ei puutu tapahtumia ja dramatiikkaa. Sain kirjan arvostelukappaleena, vuoren kokoiset kiitokset!

Kirjan ulkoasu toi heti mieleeni klassikkoteoksen, Lehtisen, Nurmen ja Rämön Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Jo kirjan ensisivuilla Heinonen ja Lehtonen kumartavatkin aiempien geologisukupolvien suuntaan ja tuovat ilmi maailman muutoksen: me nykyiset geologit kulutamme enimmäkseen toimistotuoleja kenttävälineiden sijaan. Hiljaisen tiedon talteen saaminen on valtavan tärkeää ja tämä uutuuskirja onkin suuri tiede- ja kulttuuriteko.

Vaikka tieteessä ollaan syvällä, uskon että teksti on luettavaa ja ymmärrettävää heillekin, joille aihe on entuudestaan vieras. Ote on jutusteleva ja helposti lähestyttävä. Itse tulin taas ajatelleeksi, että tulikohan minusta maaperägeologi ennen kaikkea siksi, että petrologia (tiede joka tutkii kivien koostumusta ja muodostumisolosuhteita) on niin vaikeaa.😁 

Eniten taisin rakastaa kirjassa sitä, kuinka se tuo näkyväksi asian, jota olen geologiassa aina rakastanut: jokin, joka syntyi pari miljardia vuotta sitten, voi olla osa arkipäiväämme nyt, voimme silitellä tulivuorenpurkauksen jälkiä, seurata sormellamme muinasen meren hiekkaan luomia aaltoja (kuvassa hiekkakiveä Harjavallasta). Kaikki on katoavaista, mutta toisaalta kiertoliike on ikuista. Jonain päivänä meidänkin atomimme voivat olla osa peruskalliota. Olemme täällä vain hetken, tämä kaikki ympärillämme on nähnyt niin paljon ja tulee näkemään vastaisuudessakin, vaikka ihmistä ei enää olisi. Se on kaunista ja lohdullista, se auttaa suhteuttamaan asiat ja näkemään, kuinka järjetöntä on ihmisen tapa asettaa itsensä kaiken yläpuolelle.

Pidin myös siitä, kuinka pääsin kurkistamaan Helsingin yliopiston geologien maailmaan. Omasta Joffin vetämästä kenttäkurssista Ahvenanmaalle on kulunut jo yli 15 vuotta, olipa kiva huomata, että en ollut unohtanut läheskään kaikkea!

Erittäin lämmin suositus siis! 🌋

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Tarkistin juuri, että siitä kun luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, on kulunut jo lähes viisi vuotta. Muistan, miten tuon jälkeen suunnittelin lukevani Sokean surmaajan pikimmiten. Aika juoksee minua karkuun, enkä saa siitä otetta. Sokea surmaaja päätyi hyllystäni lukupinoon vasta nyt, mutta voi kuinka siitä nautinkaan.

Nimeltään Grace on julkaistu alun perin vuonna 1996 ja Sokea surmaaja neljä vuotta myöhemmin. Minua aika tuntuu lähinnä kaltoinkohtelevan, mutta Atwoodille se on tehnyt hyvää. Nimeltään Grace on lempikirjojani, mutta Sokea surmaaja on ehkä vielä sitäkin taitavampi. Viiden tähden romaani, jonka takakannen sulkiessani jäin tuijottamaan seinää epäuskoisena siitä, mitä juuri koinkaan.

Sokeaa surmaajaa aloittaessaan lukijan kannattaa tietää siitä mahdollisimman vähän. Se riittää, että tietää sen kertovan sisaruksista Laurasta ja Iriksestä ja heidän nappitehtaalla vaurastuneesta suvustaan. Kirja kuvaa 1900-luvun tapahtumia sen alkuvuosikymmeniltä alkaen. Jo kirjan alku on dramaattinen, mutta silti teos lähtee liikkeelle hitaasti, sillä monitasoisen kerronnan sisään pääsemisessä kestää aikansa. Se kuitenkin osoittautuu romaanin suurimmaksi lumovoimaksi: Sokea surmaaja tuntuu yhdistävän kaikki Atwoodin taidot ja aiemman tuotannon, se sisältää jopa scifiä.

Atwood havainnoi ihmistä ja ihmisen ympäristöä tarkasti ja kauniisti. Kerronta ei kuitenkaan päälleliimaa kauneutta, vaan kaikki sopii yhteen, pääjuoni ja aikatasot ja nostalgia limittyvät sujuvaksi kerronnaksi. Koska luin kirjan nyt, enkä muutama vuosi aiemmin, sen kuvaus etäällä olevasta mutta kaikkien elämään vaikuttavasta sodasta kosketti myös erityisesti. Jokin Atwoodin kerronnassa soi samalla aaltopituudella minun mieleni kanssa: ehkä se on kuvaus kanadalaisesta luonnosta, joka muistuttaa kovasti omaamme, ehkä se on kaikissa hänen hahmoissaan pinnan alla värisevä surumielisyys.

Sokea surmaaja on viihdyttävä, koukuttava, älykäs ja koskettava. Se on romaanitaidetta nautinnollisimmillaan. Aion jatkossa suositella tätä yhtä kiihkeästi kuin Nimeltään Graceakin. Nyt minulla on vain yksi toive: se Nobel Atwoodille, ja sassiin!

★★★★★

Chi Ta-Wei: Kalvot

Mikä on koukuttava, yllättävä, kummallinen, kokoaan suurempi ja - saanko ennustaa - kevään kirjatapaus? No, tietysti Chi Ta-Wein Kalvot! (Hertta-kustannus 2024, suom. Rauno Sainio). Ta-Wei on taiwanilainen kirjailija ja Kalvot on julkaisut alun perin jo vuonna 1996. On Rauno Sainion ja ideaan tarttuneen Hertta-kustantamon ansiota, että ylipäänsä saamme lukea nyt tämän upean scifi-romaanin suomeksi. Pieni kauhukin tässä nousee: miten loputon määrä maailmassa onkaan upeita kirjoja, joiden olemassaolosta en edes tiedä!

Mitä vähemmän Kalvoista tietää etukäteen, sen parempi. Tarina sijoittuu 2100-luvulle ja päähenkilö Momo työskentelee ihonhoidon parissa. Otsonikato on pakottanut ihmiset asumaan merenpohjaan vedenalaisiin kaupunkeihin. Kirja ei ole mitaltaan pitkä (ahmin sen yhdessä illassa) mutta teemoiltaan poikkeuksellisen mittava. Se käsittelee ihmisyyttä ja seksuaalisuutta, mutta myös paljon kaikkea muuta, niin paljon että tekee mieli lukea kirja heti perään uudelleen. Kirjan voi luokitella scifi- ja queer-romaaniksi, mutta sanoisin, että ne ovat vain osa tasoista. Teemat ja merkitykset virtaavat läpi koko kirjan joustavasti. Rakastin kirjan lukemista ehkä etenkin siksi, että sen tunnelma oli niin vahva, mutta mystisen vaikeasti tavoitettava. Aina, kun luulin saavani otteen, tarina karkasikin, kirja pakeni minua ja eli omaa elämäänsä.

Tietysti erityisesti nautin kirjan luonnontieteellisestä puolesta, Kalvot on kuin hengittävä organismi, johon imeydyin diffuusion kautta mukaan. Lohduttavaa on toki myös se, että täällä ympäristökatastrofien keskellä eläessämme edes yksi asia on paremmin kuin vuonna 1996: otsonituho ehdittiin pysäyttämään. Viehättäviä olivat myös populaarikulttuurin viittaukset, joissa selvästi näkyy kirjoitusajankohta, huvittelin ajatuksella kuinka todennäköisesti sadan vuoden päästä kukaan muistelee vaikkapa Bond-leffoja. Osa teoksen tulevaisuuden kuvauksista kuitenkin on tullut osaksi arkeamme jo nyt.

Kalvoissa on kaikki klassikon ainekset: siinä on jotakin ikiaikaista, jotakin ainutlaatuista ja omaperäistä. Sen omituinen tunnelma teki lukukokemuksesta taatusti ikimuistoisen. Tuntuu, että maailma vinksahti tätä lukiessa hiukan eri asentoon.

Suosittelen kirjaa myös kaikille, jotka eivät usein lue scifiä, mutta kummallisuutta tarinaan uppoutuvan on paras sietää. Mikä onni onkaan, että kirjan ei ole annettu hautautua unohdukseen, kadota merenpohjaan, vaan Kalvot ovat nyt kaikkien löydettävissä.

Kirja: Chi Ta-Wei, Kalvot (suom. Rauno Sainio, Hertta-kustannus 2024)
Sivumäärä: 179
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

Iain Banks: Ampiaistehdas

Tässäpä aivan kertakaikkisen hirveä, kamala, naurettava ja groteski kirja, jota en ikimaailmassa suosittelisi kellekään, ja josta silti taisin pitää aika kovasti, vaikka en ehkä olisi halunnut.

Iain Banksin The Wasp Factory on odottanut hyllyssäni vuosia. Marraskuussa aloitin vihdoin sen lukemisen, mutta vaihdoin nopeasti suomeen, lähinnä oman pääni kuormittuneisuuden vuoksi. Alkuperäinen kirja on vuodelta 1984, Juhani Koskisen ehkä vähän vanhanaikaiselta kalskahtava suomennos vuodelta 1986. Ampiaistehdas on Banksin esikoisteos. Aiemmin olen lukenut häneltä Crow Roadin käsikirjoituksen, jota näin jälkikäteen voisi ehkä ajatella Ampiaistehtaan huomattavasti kypsempänä ja sivistyneempänä pikkuserkkuna. Seuraavaksi pitänee tutustua Iain M. Banksin (sama kirjailija, lisänä M.) scifiin, Kultturi-sarja etenkin kiinnostaa!

Ampiaistehtaassa on suljetun, pienen ja omituisen maailman ahdistava tunnelma. Päähenkilö on 16-vuotias Frank, joka asuu isänsä kanssa pienellä saarella. Isän työhuone on visusti lukittu, sinne ei kukaan saa mennä. Uhan tuntua luo myös tieto siitä, että vaarallinen ja sekopäinen veli Eric on päässyt karkaamaan laitoksesta ja lähestyy perhettään omituisilla puheluilla.

Kauhun ja pahuuden tunnelmaa luodaan myös hyvin kyseenalaisin keinoin. Kukaan ei romaanissa säästy hirveyksiltä, eivät lapset eivätkä eläimet. Kovinkaan graafiseen ilmaisuun ei Banks onneksi lähde, mutta oli tässäkin jo ihan riittävästi. Välillä koin, että kirjailijan keinot ovat tahallisen provosoivia ja epäkypsiä, toisaalta ehkä sellainen "nytpä kirjoitan kamalan teoksen" -kömpelyys oli myös osa kirjan viehätystä.

Ampiaistehdas ei ole mitään splatteria, mutta siitä tuli ehkä vähän mieleen 1980-luvun (tieteis)kauhuelokuvat, jotka ovat niin huonoja ja omituisia että ovat jo hyviä. Eli joo, en todellakaan suosittele, mutta kyllä tämä taisi jättää pysyvän muistijäljen.