maanantai 2. heinäkuuta 2018

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Ymmärrän kyllä, miten ironista on kuvata kirja maatuskan kanssa.
Kiire ja stressi näkyy lukemistossani. Moni kirja on ollut kesken yli vuoden ja en osaa lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan, aloitan koko ajan uusia rinnalle. Myös bloggaaminen laahaa pahasti perässä. Minulla on monta kirjaa, joista todellakin haluan kirjoittaa, mutta en vain saa aikaiseksi. Ainakin voisi aloittaa sillä, että bloggausten ei tarvitse olla pitkiä ja merkityksellisiä. Ideani alunperin oli jättää jokin merkki lukemistani kirjoista, siihenhän riittäisi vain muutama rivi. Nyt näyttää siltä, että aikaa lukemiseen ja bloggaamiseen on kesällä paljon. Suolistotulehdus meni jälleen kerran todella huonoon suuntaan, kesäloma vaihtui sairaslomaksi ja nyt koitan katkaista verentulon koittamalla lepäillä edes vähän. Helppoa se ei ole, kun talo kaipaisi maalausta ja piha monennäköistä laittamista. No, vielä on kesää jäljellä.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät oli tosiaan kesken myös hyvin pitkään. Nappasin sen työpaikan kirjahyllystä Seinäjoelta viime vuoden kevättalvella. Hukkasin sen muutossa vähäksi aikaa ja kun lopulta löysin sen repun pohjalta etenin muutaman sivun viikkotahtia, kunnes lopulta viime viikolla sain sen luettua loppuun. Olen lukenut Oksaselta aiemmin Puhdistuksen, josta kyllä pidin, mutta en kovinkaan valtavasti. Stalinin lehmät oli lopulta minulle osuvampi lukukokemus, tosin kaikessa rankkuudessaan vähän liikaa.

Kirjan päähenkilö on Anna, nuori nainen jolla on virolainen äiti ja suomalainen isä. 70- ja 80-luvun Suomi ei ole helppo paikka virolaiselle. Heidät luokitellaan samaan joukkoon venäläisten kanssa ja ryssäviha elää vahvana. Anna ja etenkin Annan äiti varovat kaikin keinoin paljastavansa taustaansa. Annalla on myös toinen suuri salaisuus. Hänellä on oma "Herransa", syömishäiriö, joka pitää hänet pienenä ja sirona sallien  kuitenkin jatkuvan hurjan ahmimisen. Kaupasta saa mitä vain, rajattomasti. Ikävä on myös vanhoja kotimaan ruokia ja kotimaata yleensä. Kukaan ei täysin ymmärrä Annaa ja mitä lähemmäs hän päästää miehiä, sitä enemmän hän kokee menettävänsä elämänsä hallinnan.

Teos käsitteli naisen ja etenkin virolaisen naisen asemaa kaunistelematta, toisinaan turhankin rankasti. Oksanen kuvaa Annan ajatusmaailmaa, jota ruoka hallitsee, hurjan aidontuntuisesti ja se tietenkin lisää kirjan ahdistavuutta. Takaumat ja tarinan eteneminen eri ajoissa tuntuivat hieman sekavilta johtuen etenkin siitä, että luin kirjaa niin pitkään. Joka tapauksessa en voi kuin ihmetellä, millainen esikoisromaani tämä onkaan. Ei ole ihme, että Oksasesta tuli niin valtavan suosittu.

"Veikkaan, että jokainen muistaa ensimmäisen anorektikon, tai kuvan anorektioksta, jonka on nähnyt, ne ovat keltaisen lehdistön suosikkeja, kuten kaikki muutkin painoon liittyvät asiat, tietenkin, onhan anoreksia prinsessatauti, jokaisesta laihduttajasta tulee prinsessa ja jokaisen laihdutus on  uutinen samaan tapaan kuin valtakunnan julkimon esikoisen syntymä ja missin satuhäät. Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat. Tarkkaan määriteltyjä, ja niiden muuttuminen on aina uutisoitava"

Kirja on 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla.
Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan "entisen itäblokin maasta kertova kirja".

Kirjailija: Sofi Oksanen
Luettu kirja: Stalinin lehmät, 2003
Sivumäärä: 478
Mistä hankittu: Kierrätyshyllystä

4 kommenttia:

  1. Toivon, että sairaus hellittää ja pääset hyvään kuntoon.

    Olen lukenut Stalinin lehmät silloin kun se ilmestyi eli kauan sitten. Muistan pitäneeni rehellisestä syömähäiriön kuvauksesta ja kokeneeni kirjan rakenteessa puutteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta! Rakenteessa tosiaan taisi olla jotakin ongelmaa, johon en päässyt hitaalla lukutahdillani perehtymään, mutta joka näyttäytyi ehkä tarinan seuraammisen vaikeutena. Rehellisyyttä tässä kirjassa tosiaan oli, jopa poikkeuksellista sellaista.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!