Ajatuksia Helsingin kirjamessuilta 2026

Ajan kuva 1: Tämä julkaisu on merkittävä mainokseksi, sillä olin Helsingin kirjamessuilla ilmaiseksi saadulla vaikuttajapassilla.

Ajan kuva 2: Niko Hallikainen kertoo Töölö-lavalla Nuoren Voiman haastattelussa kirjallisuuden rappiosta, siitä kuinka kaupallisuus on tuhonnut kustannusalan. Viereinen lastenalueen juna pitää kovaa ääntä ja toistuvasti Hallikaisen keskittyminen ja puhe katkeaa ja hän manaa äänekästä possujunaa.

Nuoren Voiman keskustelu, messujen kirkasta parhaimmistoa!

Tämä ei ole kannanotto siihen, saavatko lapset näkyä messuilla ja saako lapsilla olla kivaa, tästäkin minulla olisi paljon sanottavaa, kokonaisesta lapsivihamielisestä yhteiskunnasta. Moni asia voi olla totta samaan aikaan - tämän totuuden puute somekeskusteluissa ja muissakin keskusteluissa on kadonnut. Keskustelutaito on kadonnut. Kriittinen lukutaito on kadonnut? Ja kirjasome on vahvasti osana tätä ilmiötä.

Kirjasomen veteraanina uskon, että minulla on kompetenssia todeta: kirjasome on kaupallistunut aivan ennennäkemättömällä voimalla, kapitalistinen puhuri on iskenyt. Tästähän muutamia vuosia sitten keskusteltiin ja pohdittiin, että on vain ajan kysymys, milloin Booktok tulee kunnolla Suomeen. Joku tiesi kertoa (Olikohan se itse Ville Blåfield? Pieni arvostushetki myös muuten hänelle tähän väliin: hienoa viiden vuoden työtä ja onnea tulevaisuuteen!) että ulkomaisilla messuilla on jo omat Booktok-lavat ja kirjavaikuttajilla on omia fanitapaamisia. Siihen en ehkä osannut kuitenkaan varautua, kuinka erilaiselta kirjasomen ja koko kirjallisuusalan maailma tuntuu nyt verrattuna muutaman vuoden takaiseen.

Kirjagramin kultavuosina, joskus siinä koronan jälkeen, kun suosio oli suurimmillaan, näin useamman keskustelun siitä, että kirjagrammaajat eivät halunneet, että heistä tehdään vaikuttajia ja influenssereita sanan kaupallisessa mielessä. Tuolloin, ja etenkin kirjablogien kulta-aikaan, näkyi myös aika paljon keskustelua siitä, kuinka kirjasomettajat korvaavat laadukkailla arvioillaan valtamediasta puuttuvia kritiikkejä. Kirjasome on aina ollut hyvin laaja, monipuolinen ja tekijöidensä näköinen, kirjava. Messuillakin oli kuitenkin hyvin selvästi nähtävissä ilmiö, että kirjasomettajista itsestään tulee nyt tähtiä. Kirja-alan näkyvyys on tietysti merkittävä asia, mutta se lienee selvää, ettei henkilö edellä tehtävistä lyhytvideoista ole kritiikin korvaajiksi. 

Kukaan ei toki sellaista odotakaan, mutta huomionarvoinen asia on siksi, jos (ja kun) ulkopuolelta kirjasome nähdään yhtenäisenä tasapäisenä organismina, jolla on vain yhdenlaisia vaikutustapoja. Kirjasomen näkeminen yhtenä kokonaisuutena on muuten ongelma myös ikuisesti vellovan yhteisöllisyyskeskustelun vuoksi. Messuilla ulospäin näkyy helposti ystäväporukat, mutta heidän edustavuutensa koko kirjasomen yhteisöllisyyden edustajana on suunnilleen sama kuin jotkut raisiolaiset ovat ystävystyneet siksi, että ovat raisiolaisia. Raisiossa on noin 25 000 asukasta, en ihmettelisi, vaikka olisi jo saman verran kirjasomettajia.

Kaksi raisiolaista ja yksi turkulainen lavalla. Tämä oli hauskaa!

Lauantaina Töölö-lavalla käytiin keskustelu kritiikin tilasta. En suunnitelmistani huolimatta nähnyt tätä keskustelua, koska "Skumppa on tärkeämpää kuin kritiikki" ja oli ainoa kaikille sopiva hetki Alberto Moravian vihakerhon kokoontumiselle. Näin kuitenkin toisten julkaisuista, että kirjailija Elina Rouhiainen oli kritisoinut kirjasomea siitä, että tilit ovat toistensa kaltaisia ja eriäville mielipiteille ei ole sijaa kirjasomen yhteisöllisen luonteen vuoksi. Tästähän olisi hyvin helppo loukkaantua, minustako hän puhuu! Mutta hetkinen, tämäkin asia keskustelee sen kaiken kanssa, jota kolme päivää mietin messuilla. Palataan vähän ajassa taakse päin:

Torstaina ruokamessuhallissa keskustelimme Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -kirjasta. On muuten pakko mainita, että söin saman erinomaisen kasvis-pad-thai -annoksen kolmena peräkkäisenä päivänä ja joka päivä keskustelut annokseni äärellä olivat erinomaisia. Olimme vaihtaneet reading_with_pet_dragonin kanssa Instagramissa muutaman sanan kirjasta ja todenneet, että vaikka "kaikki muut" ovat rakastaneet kirjaa, meille lukukokemus oli ristiriitainen. Sovimme etukäteen, että messuilla nähdään ja räntätään ja niinhän me sitten teimmekin. Ja voi pojat, olipa vapauttava ja antoisa keskustelu, johon pääsi osalliseksi muutama muukin - sattumalta luonnontieteellisesti suuntautunut tyyppi.

Keskustelun kautta minulle aukesi muutama asia: Olen tullut älyttömän varovaiseksi siitä, mitä kirjasomessa kirjoitan. Olen saanut vuosien varrella joitakin ikäviä kommentteja toisilta somettajilta, osan ihan aiheesta varmasti, mutta valtaosa tuntuu vain epäreilulta. Varon suututtamasta ketään, enkä halua olla vanha ja valittava, katkera ja kyräilevä änkyrä. Lisäksi se, että kirjailijat voivat nähdä julkaisut, aivan taatusti saa ihmiset varovaisemmiksi. Totta kai saa! Kaiken kritiikin, kohdistui se sitten kirjaan tai kirjasomeen, kuorruttaminen anteeksipyytelyihin ja liennyttelyihin on kuitenkin oikeasti aika uuvuttavaa ja pöljää hommaa. Sen tarkoitus on hyvä, mutta lopulta se aliarvioi lukijaa ja keskustelua.

Suhtaudumme kriittisesti Moraviaan ja aika moneen muuhunkin asiaan.

Toiseen tajuamaani asiaan taustoitan taas lisää: perjantaina Töölönlahti-lavalla Uuden Jutun Kerma (Sonja Saarikoski, Olli Seuri, Vaula Helin) keskusteli asiantuntijuudesta ja vähän raflaavasti siitä, ovatko asiantuntijat nykyajan papisto. Keskustelun aikana mietin omaa ongelmaani: jos joku kysyy minulta jotakin omaan alaani liittyvää, ensimmäinen reaktioni on alkaa miettiä, kuka olisi minua parempi asiantuntija vastaamaan kysymykseen. Koska aina, ihan aina, löytyy parempi! Syntyy ongelma, jossa on joukko ihmisiä, jotka kyllä vastaavat, jos kysytään, huolimatta siitä, riittääkö heillä natsat. Ja sitten on joukko hiljaisia, paljon tietäviä, jotka kuitenkin tunnistavat oman rajallisuutensa, eivätkä sen vuoksi halua avata suutaan.

Karhukais-kysymyksen äärellä pohdimme tätä: olisikohan kirjasomessa sittenkin tärkeää kuulua mahdollisimman laajasti erilaisia ääniä, myös alan asiantuntijoiden ääni. Huolimatta siitä, että ko. asiantuntijat eivät ole maailman parhaita karhukaistutkijoita, joita kirjassa muuten käsiteltiin meidän näkökulmastamme aika erikoisesti. Jos taustaltaan luonnontieteelliset kirjasomettajat eivät uskalla tai halua kritisoida luonnontieteellisen aiheen tietokirjaa, sillä tiedostavat niin maan analyyttisen perinpohjaisesti, ettei kirjaa ole kirjoitettu juuri heille ja no kun niin moni on tykännyt, ja asiat x ja y ja z, niin eikö olla ongelman äärellä?

Olisikohan siis kokonaisuutena niin, että kaikessa keskustelussa pitäisi pyrkiä taas sitä kohti, että eriävistä mielipiteistä voisi itsekin oppia? Sivumennen-podcastissa ja edelleen Särmä ja Salmi -podcastissa käsiteltiin hiljattain ilmiötä, jossa ihmisillä menee tunteisiin, jos joku kritisoi heille tärkeää kirjaa. Tämähän on hyvin tuttu kuvio kirjasomessa, todella inhimillinen ilmiö, mutta voisiko olla niin, että harmittomien mielipiteiden mahtuminen yhteisön sisälle on jo yhteisön tulevaisuudenkin kannalta kriittisen tärkeää? 

Elina Rouhiaisella oli siis erittäin tärkeä ja hyvä pointti ja kun se tulee tavallaan ulkopuolelta, siihen on syytä suhtautua vakavasti. Minä lupasin torstaina pyhästi, että kirjoitan vielä sittenkin karhukaiskirjasta, vaikka jo ajattelin, että parempi olla hiljaa. Ja päätin myös kirjoittaa tämän tekstin, vaikka joku ehkä suuttuisi. Eikö ole syytä olettaa, että kirjasomella on medialukutaitoa niin paljon, että se osaa arvioida, onko kyseessä yksilöön vai ilmiöön kohdistuva kritiikki, onko yksilön mielipide ehkä oikeasti vain yksilön mielipide, eikä laajempi hyökkäys? Ja jos tällaista ei voi olettaa, eikö se ole muiden kirjasomettajien osaamisen pahaa aliarviointia? Edelleen olen toki sitä mieltä (kas, näin pehmentelen kulmia taas), että jokaisella on myös vastuu siitä, millä sanoilla ja kuinka kritiikkiään ilmaisee. On eri asia sanoa, miksi ei pitänyt kirjasta, kuin ihmetellä siitä pitäviä ihmisiä ja niin edelleen.

Kermaa lavalla.

Hallikainen sanoi niin suoraan, että heikompia hirvittäisi, minä vähän muutan sitä vähemmän suoraan muotoon: suuri osa nykyisin julkaistavasta kirjallisuudesta ei ole taiteellisesti laadukasta. Tämä on keskustelu, josta kirjasome kerta toisensa jälkeen menee totaaliseen jumiin. Kun joku sanoo, että on aika huolestuttavaa, kuinka paljon (verrattuna muuhun) julkaistaan nopeaa ja helppoa viihdekirjallisuutta, ja että ihmiset eivät taida jaksaa enää kuluttaa muunlaista, ja että viihdekirjallisuus ei ole yhtä laadukasta kuin ns. korkeakirjallisuus, tai että on pelottavaa kuinka kirjat täytyy suoraan kirjoittaa äänikirjoiksi sopiviksi, keskustelu tyrehtyy nopeammin kuin Zuckerbergin tilille kilahtaa dollareita. 

Ensimmäinen puolustusreaktio nousee heti mukaan keskusteluun, yleistason kritiikki menee syvälle omaan minuuteen, ilmiötason keskustelua ei synny. Käytännössä edes keskustelua ei synny, vaan on yksittäisiä kannanottoja vailla kokonaisuutta. Ja taitaa olla niin, että some ihan tutkitusti ja ehkä toivotustikin edistää kuplautumista, sen ei ole alustana edes tarkoitus pyrkiä edistämään oikeaa, erilaisia mielipiteitä arvostavaa keskustelua. Ja aivan tässä samassa sopassa olen itsekin. Samalla tavalla olen joutunut opettelemaan sitä, että jos näen jotakin, mistä tulee minulle ikävä olo, on minun tehtäväni pohtia, mistäköhän oloni johtuu ja puhutaanko tässä nyt oikeasti minusta (KOSKAAN ei puhuta minusta).

Kirjamessut teki minulle siis taas sen, johon kirjamessut parhaillaan pystyvät: ajatuksia tuli enemmän kuin päähän mahtuu, olo on kupliva ja inspiroitunut. Tähän purin nyt päällimmäiset, sekavat ajatukset, palaan ehkä myöhemmin myös muihin. Jos tämä teksti herätti ajatuksia, kuulisin niistä mielelläni! Ja kiitos kaikki te, joihin tekstissä viittaan suorasti tai epäsuorasti, ja joiden ajatuksia olen tähän varastanut.