H. G. Wells - Maailmojen sota

Heinäkuun 14. päivänä vuonna 2005 istuin elokuvateatterin penkissä katsomassa Spielbergin ohjaamaa filmatisointia H. G. Wellsin Maailmojen sodasta. Elokuva oli aika kökkö (Tom Cruise ja Dakota Fanning krooh pyyh plus typerät solenoidi- sun muut epäloogisuudet), mutta sillä ei ollut mitään väliä. Väliä oli ainoastaan seuralla, jonka kanssa olin ekoilla treffeillä. Nykyisin tuo treffikumppani tottelee nimitystä aviomies.

Oikeastaan oli korkea aika lukea kirja elokuvan takana ja toki Maailmojen sota on niin kuuluisa teos, että se kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen. Kaikkihan ovat varmasti kuulleet näin nykyaikana varsin huvittavasta tapauksesta, miten Maailmojen sota -radiokuunnelma oli saanut ihmiset paniikkiin. Minua ei tosin niinkään naurata, sillä olisin itse varmaan ollut osa sitä porukkaa, joka oli vakuuttunut että no ny ne marssilaiset sit hyökkäs, onneksi on hernekeittoa kaapissa.

Maailmojen sota ei ollut mitenkään järisyttävä lukukokemus, enkä sitä siltä odottanutkaan. Järisyttävää toki on se, että teos on ihan oikeasti kirjoitettu jo vuonna 1898. Siis oikeasti, reippaasti yli sata vuotta sitten. Ennen maailmansotia, autoistumista, telkkaria. Kun tämän ottaa huomioon, on kirja suorastaan ällistyttävä ja voin vain kuvitella miten mullistava se on ollut ilmestyessään. Wellsin mielikuvitus on vailla vertaansa ja hän kuvailee marsilaiset ja heidän sotakoneistonsa ihailtavan tarkasti. Minämuotoinen kerronta muistutti minua kovasti toisesta hiljattain lukemastani 1800-luvun lopun kirjasta nimittän Robert Louis Stevensonin Tri Jekyll ja Mr Hydestä. Wells kuvailee yhteiskunnan kaaostilaa taitavasti ja tapahtumien sijoittuminen Lontooseen, yhteen maailman merkittävimpään kaupunkiin (jossa teoksessa mainitaan olevan kuusi miljoonaa asukasta) tekee tapahtumista entistä karmivampia ja koskettavampia. En kyllä yhtään ihmettele, miten aikalaiset ovat hiukan järkyttyneet, kun radiossa on kerrottu, miten marsilaiset ovat tuhonneet heidän kotikaupunkiaan. Sivistävä, hiukan tylsä, mutta ainakin leffaa paljon parempi kokemus. On selvää, että kaikkien tätä seuranneiden ufot hyökkää -kirjojen ja leffojen tulisi kumartaa tämän teoksen suuntaan.

En muuten suosittele valitsemaan luettavaksi tätä Tammen pokkariversiota, se sisälsi kamalan määrän kirjoitusvirheitä, joista "lempparina" mainittakoon vuokraemännän ylle löysästi kietaistu aamutakka...


Kirjailija: H. G. Wells
Luettu kirja: Maailmojen sota (suom. Matti Kannosto)
Alkuperäinen kirja: The War of the Worlds
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1898
Sivuja: 223
Mistä hankin: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Kotona 14.8.2013
Arvostelu:  ★★★

Listan ulkopuolelta: Ursula Poznanski - Vii5i

Kun ehkä viisi vuotta sitten kuulin ensimmäistä kertaa geokätköilystä, olin heti vakuuttunut siitä, että siinäpä harrastus, joka todellakin voisi olla minun mieleeni. Pääsin aloittamaan kätköilyn kuitenkin vasta vuosi sitten, kun hankin gps-ominaisuudella varustetun puhelimen ja siitä saakka se onkin sitten ollut menoa. Kesällä sain valmistujaislahjaksi tuon kuvassakin näkyvän Garminin (nyt minäkin tiedän miltä tuntuu, kun rakastuu tekniikkaan!) ja siitä saakka kätköily on ollut entistäkin hauskempaa ja antoisampaa.

Geokätköily on maailman paras harrastus yksinkertaisesti siksi, että se on syy lähteä ulos säällä kuin säällä (mitä sateisempaa ja synkempää, sitä vähemmän jästejä!), se tutustuttaa uusiin paikkoihin, se pitää mielen virkeänä ja tekee työn perässä ympäri Suomea matkustamisesta huomattavasti mukavampaa, sillä uusi paikkakunta tarkoittaa myös uusia kätköjä. Toisaalta helposti asioihin hurahtavan ja jopa pakkomielteitä itselleen kehittävän listafriikin ei ehkä koskaan olisi kannattanut aloittaa kätköilyä. Lähipiiri osoittaa kyllästymisen merkkejä, kun missä tahansa liikummekin, tiedän aina, että tuolla olisi muuten kätkö ja tuolla ja tuolla... Puhumattakaan sitten mysteerikätköistä, joiden sijainnin selvittämiseksi on ensin ratkaistava jokin mysteeri, jotka välillä ovat helppoja, mutta useimmiten täysin käsittämättömiä ja mieltä raastavia.

Geokätköilyhuumani on sen verran suurta, että olinkin innoissani, kun heinäkuisen lukumaratonin tiimoilta törmäsin Annamin blogissa tähän Ursula Poznanskin trilleriin. Siis geokätköilymaailmaan sijoittuva kirja, mahtavaa! En kylläkään tullut ajatelleeksi sitä, että onko minun järkevää lukea tällainen kirja, sillä omaan melkoisen vilkkaan mielikuvituksen. Olen kuitenkin kirjan lukemisen jälkeenkin uskaltanut lähteä purkkijahtiin, eikä vielä ainakaan ole tullut liian jännää. Tosin yökätköilemään en uskaltaisi lähteä, ainakaan yksinäni, mutta sitä en tekisi näin arkajalkana muutenkaan.

Vii5i-teoksen päähenkilö on Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary, itsenäinen uranainen ja äiti. Etsivätiimin ratkaistavaksi tuleva murhakierre alkaa sillä, kun lehmälaitumelta löytyy kalliolta alas pudonnut nainen, jonka jalkapohjiin on tatuoitu merkkejä, numeroita ja kirjaimia. Nämä merkit paljastuvat koordinaateiksi, jotka edelleen johdattavat tiimin seuraavaan paikkaan. Purkeista alkaa löytyä ruumiinosia ja vinkkejä seuraavan uhrin selvittämiseksi. Murhaaja pelaa peliä poliisien kanssa ja tämä peli on nimeltään geokätköily. Peli etenee yhdistelmänä multi- ja mysteerikätköä ja se luo uusia ruumiita ja aiheuttaa suurta päänvaivaa poliiseille. Hämmennystä herättää myös se, että murhaaja, Omistaja, tuntuu yhdistävän pelinsä henkilökohtaisesti Kasparyyn ja tuntuu tietävän tämän taustasta ja hänen kantamastaan syyllisyydestä hämmentävän paljon.

Vii5i oli kertakaikkiaan lumoava psykologinen trilleri. Luin sen hyvin nopeasti, mutta kaikkina niinä aikoina, kun en pitänyt kirjaa käsissäni, mieleni askarteli sen parissa kuin parhaiden mysteerikätköjen parissa ikään. Pidin siitä, miten hyvin kirja kuvaili geokätköilyä, alan termistö ja yhteisö tuotiin ilmi hyvin selkeästi ja innostavasti. Kirjailija mainitsee lopussa olevansa itsekin geokätköilijä ja se ei yllätä, niin asiantuntevaa on kätköilyn kuvaaminen teoksessa. Etsivien työ on myös kuvattu mukavan värikkäästi ja aidontuntuisesti. Teoksessa ei oikeastaan ollut lainkaan suvantokohtia, se eteni jatkuvasti hyvällä tahdilla ja piti tiukasti otteessaan. Oli piristävää lukea pitkästä aikaa näin nopeatempoinen, värikäs ja juoneltaan taitava teos. Suosittelenkin kaikille siis sekä kirjaa että geokätköilyä. Omalla vastuulla kumpaakin, koukkuuntuminen saattaa olla voimakasta.


Kirjailija: Ursula Poznanski
Luettu kirja: Vii5i (suom. Anne Mäkelä)
Alkuperäinen kirja: FÜNF
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 426
Mistä hankin:  N 60° 27.048 E 022° 16.319
Missä ja milloin luettu:  N 60° 27.xxx E 022° 18.xxx 13.-14.8.2013
Arvostelu: ★★★★

Ian McEwan - Lauantai

Tämän kirjan lukeminen ei ollutkaan mikään suoraviivainen pötkötetään sohvalla jalat ylhäällä ja iltaisin ennen nukahtamista  muutama sivu -kokemus. Lainasin tämän Vaasan kirjastosta, kun mieleni teki välillä taas haastaa itseäni (olen ennenkin kertonut McEwan-tuskastani) ja koska Leena Lumi suositteli sitä seuraavaksi valinnaksi Sovitus-postauksen yhteydessä, kun voivottelin miten raskas ja kummallinen McEwan tuntuu keskimäärin olevan.

No, kirja oli yhä kesken ennen heinäkuun loppua, jolloin minä lähdin Vaasasta kotiin lomailemaan, niin kirja piti palauttaa. Kävin kuitenkin heti ensimmäisenä lomapäivänä hakemassa sen Turun kirjastosta eli lopetin siis fyysisesti eri kirjan kuin minkä aloitin, heh. Kirjaa on luettu siis niin Vaasassa, Turussa kuin lomamatkalla Ruotsissakin. Tällä hetkellä taas bloggaan Mikkelistä, johon olen ajautunut rokkailemaan viikonlopuksi (suuri rakkauteni System of a down sunnuntaina, en malta odottaa!). Sain luettua kirjan loppuun viime lauantaina joten bloggaus sopiikin hyvin suorittaa näin viikon päästä lauantaina.

Jossakin vaiheessa lukuprosessia, kun luettuja sivuja oli takana noin kaksisataa, mieheni kysyi, onko hyvä kirja. Vastasin tuohtumusta äänessäni jotakin sen suuntaista, että tässä piti tapahtua jotakin painajaismaista mutta tähän mennessä ei ole tapahtunut yhtään mitään ja ne vaan jauhaa ja jankkaa kaikesta tylsästä. Sitä painajaismaisuutta sainkin odottaa aina teoksen loppupuolelle saakka. On pakko myöntää, että McEwanin juonenkehittely oli miellyttävää, yllättävää ja mukaansatempaavaa, siis juuri siellä kirjan loppupuolella. Muuten terrorismiviittaukset ja pohdiskelut ja muu älykäs kikkailu sai minut vain haukottelemaan. Viisaampi lukija olisi varmasti arvostanut hienovaraista tunnelman luomista ja kasvattamista kaiken maailman nyansseineen, mutta minä vain pyörittelin silmiäni ja vähän väliä ajattelin McEwanista, että voi mikä tekotaiteellinen pompöösi.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäiseen tyyliin rapistuva, mutta aktiivinen neurokirurgi Henry Perowne. Hän elelee ylemmän keskiluokan tavallista rauhallista elämää, pelaa squashia, tykkää vaimostaan ja leikkelee työkseen ihmisten aivoja. Ja sitten, tosiaan vasta noin kolmen sadan sivun jälkeen, hän tulee sotkeutuneeksi painajaiseen, joka järkyttää koko hänen perhettään ja aiheuttaa moraalisia pohdintoja.

Oikeastaan tätä tekstiä kirjoittaessa minulle tulee vähän tyhmä olo. Nimittäin mitä enemmän kirjaa pohdin, sitä paremmin tajuan, että se oli oikeasti erittäin taitava kirja kaikkine kikkailuineen ja viittauksineen. Tyhmä olo minulle tulee siksi, että en pitänyt kirjasta, ehken edes halunnut pitää, mutta silti minun on tunnustettava sen ehdoton nerokkuus. Teoksen parasta antia on Perownen tylsän ja lössähtäneen pinnan alla kytevä raivo ja kapina sekä kuvaukset aivoista, niiden leikkauksista ja neurologisesta toiminnasta. Terrorismi, pelko ja aivot yhdistyivät hienona kokonaisuutena luoden teokselle jollakin tavalla esseemäisen, vahvan taustan.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että teos oli liian hitaastikäynnistyvä ja sisälsi liian paljon eri vivahteita ja viittauksia. Sen verran suostun kuitenkin joustamaan, että pyydän McEwanilta anteeksi sitä, että kutsuin häntä tekotaiteelliseksi pompöösiksi. Parempi olla sovussa, kun listalla on vielä neljä lukematonta McEwanin teosta.


Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja: Lauantai (suom. Juhani Lindholm)
Alkuperäinen kirja: Saturday
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2003
Sivuja: 393
Mistä hankin: Vaasan pääkirjastosta ja uudelleen Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Vaasassa puistossa, Turussa kotona, Tukholma-Åre automatkalla heinä-elokuussa
Arvostelu: ★★

Joyce Carol Oates - Blondi

Huh helteistä ja hektistä heinäkuuta! Lukeminen on jäänyt vähemmälle viime aikoina. Sain nimittän viime sunnuntaina tänne Vaasaan herravieraita Turusta. Heti maanantaina aamuyöstä toinen vieraista (kuvassa) alkoi sairastaa rajua vatsatautia. Siinä sitten kuluikin viikko huolesta ja murheesta ja toisen kipeydestä onnettomina ja varsinaisia toipumisen merkkejä alkoi näkyä vasta torstaina, pikkuisen yksivuotissynttäripäivänä. Voi kuulkaa oli ihana tunne, kun toinen ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuorokauteen alkoi varovasti nuolla tonnikalalientä sormenpäistäni. Siinä oli synttärilahjaa itse kullekin. Nyt, viikko sairastumisen jälkeen, alkaa vaikuttaa siltä että kyllä tästäkin selvittiin ja tyyppi alkaa olla oma (hyvin nälkäinen ja melkoisesti laihtunut) itsensä.

Kuva on otettu jo tätä koko episodia aiemmin kotona Turusta. Elokuussa ehidnkin taas viettämään aikaa kotona, sillä keskiviikkona pakkaamme kimpsut ja kampsut autoon ja huristamme Turkuun, sillä minulla alkaa koko elokuun kestävä kesäloma! Luvassa on Ruotsin reissua ja festareita, kotona pötköttelyä ja luultavasti myös lukumaratonia, josta olen palavasti haaveillut ja kadehtinut heinäkuun maratonareita. Olen tehnyt pari varausta kirjastostakin jo maratonia silmällä pitäen, eli palaan asiaan...

Joyce Carol Oatesin Blondi olisi kyllä ehdottomasti ansainnut ihan kokonaan oman tekstinsä ilman näitä oman elämäni alkuhöpinöitä. Toisaalta voin myös ajatella sekavan postauksen kuvastavan teosta, sillä Blondi ei ole mitenkään suoraviivainen ja helposti määriteltävä romaani. Se oli ajoittain hyvin ahdistava, kammottavakin, toisaalta myös lumoava, koukkuunnuttava ja jossakin lukemisprosessin vaiheessa huomasin jopa miettiväni, etten ole tainnut koskaan aiemmin lukea yhtä hyvää, yhtä taitavasti rakennettua, kirjaa.

Blondi on hyvin rohkea teos. On rohkeata kirjoittaa kirja, jonka lukijoista suurin osa tietää jo ennen ensimmäisen sivun kääntämistä, että teos tulee olemaan onneton ja päättymään vielä onnettomammin. Rohkeata on ennen kaikkea kirjoittaa suurilta osin fiktiivinen mutta hämmästyttävän todentuntuinen teos oikeasti eläneestä henkilöstä. Tämä henkilöhän tietenkin on maailman kuuluisin blondi, naisikoni Marilyn Monroe. Oates muistuttaa teoksen alkusanoissa lukijoitaan siitä, että teos on fiktiivinen ja alkupuolella teosta lukiessani mietinkin usein, että muistutus on hyvin aiheellinen ja ajattelin jopa, että toivottavasti muutkin lukijat ovat huomanneet pitää sen mielessään teosta lukiessaan. Kuitenkin teoksen edetessä havaitsin tämän muistutuksen merkittävyyden vähenevän, sillä lukija ei voi olla havaitsematta sitä, miten se, mikä oikeasti onkaan totta ja mikä ei, millainen Marilyn oikeasti oli, mitä oikeasti tapahtui, ei olekaan millään muodoin yksiselitteistä.

Marilyn Monroesta tai oikeammin Norma Jean Bakerista rakennetaan kuvaa eri kertojien silmin ja totuuksia siitä, millainen Blondi oikeasti oli, onkin monta. Hämmästyttävää on se, miten Oates kykenee luomaan ulkopuolisten, vaihtelevien kertojien avulla teokseen tirkistelevän, ironisen, tuomitsevan, toisinaan jopa hämmentävän härskin ja fyysisen tunnelman. Lukija kokee olevansa osa sitä (mies)joukkoa, joka luo pahasti isäkompleksisesta, mielisairaan äitinsä hylkäämästä herkästä ja häilyväluonteisesta, häikäisevän kauniista tytöstä omien tarpeidensa mukaisen seksisymbolin, vetyperoksidiblondin Marilyn Monroen.

Monroen hahmo kirjassa on sekä ihastuttava että vihastuttava, mutta enimmäkseen lähinnä hämmennystä herättävä. Hän on uskomattomaan naisen vartaloon eksynyt isätön pikkutyttö, joka kutsuu kaikkia rakastettujaan "Isukiksi", perfektionismiin taipuvainen näyttelijä, jonka koko elämä on elokuvaa taustamusiikkeineen ja kohtauksineen, lääkevastainen uskovainen, joka päätyy lääkkeiden väärinkäyttäjäksi, ujo runotyttö, joka välillä käyttäytyy hämmentävän miesmäisesti ja karskisti. Hän on ristiriitainen, hämmentävä ja monipuolinen hahmo, johon lukija välillä samaistuu ja toisinaan ärsyyntyy. Pohjimmainen tunne on kuitenkin sääli, joka häilyy kaiken ivailun, tirskistelyn ja moraalisen kauhistelun takana. Monroen tarina on surullinen, masentava ja ahdistava, ajatuksia herättävä ja kammottava.

En usko, että voin jatkossa katsoa Monroen elokuvia ajattelematta tätä kirjaa. Tiesin Marilynin tarinasta etukäteen sopivan vähän ja uskoisin että tosifanit saattavat ärsyyntyä tämän teoksen antamasta kuvasta. Hämmästelin lukiessani myös sitä, miten hirveässä valossa teos esittää monet todelliset eläneet henkilöt, kuten Entisen baseball-tähden ja herra Presidentin ja monet muut miehet.

Pohjimmaisena kirjasta jäi hämmentynyt, surumielinen ja ahdistunut olo. Koin kirjan henkisen tason lisäksi yllättävän fyysisesti enkä vieläkään oikein ymmärrä, miten "pelkkä kirja" voi saada aikaan niin vahvoja tunteita. Pelottavaa. Lähes tuhat sivua alati kasvavaa ahdistusta, joka ilmenee sekavuuden lisääntymisenä (lauseet on esimerkiksi yhdistetty toisiinsa usein &-merkillä ja teksti on hengästyttävää), ironista ja ilkkuvaa, lukijaakin syyllistävää kerrontaa sekä tieto siitä, että teoksen taustalla on oikea tarina, oikeasti elänyt elämässään eksyksissä ollut nainen, ei tee teoksen lukemisesta mitenkään helppoa. Silti on todettava, että lukeminen todellakin kannatti ja annettava tälle oudolle, hirvittävälle, mutta lumoavalle teokselle viisi tähteä.

"Totuus on, että se oli synnynnäinen näyttelijä. Se oli nero, jos uskoo nerouteen. Sillä Normalla ei ollut harmainta aavistusta kuka se oikeasti oli, ja sen piti koko ajan täyttää omaa sisäistä tyhjyyttään. Aina kun se lähti kaupungille sen piti keksiä oma sielunsa. Me muut ollaan sisältä ihan yhtä tyhjiä - voi olla että meidän kaikkien sielu on tyhjä - mutta Norma meistä tajusi sen." s. 447.





Kirjailija: Joyce Carol Oates
Luettu kirja: Blondi (suom. Kristiina Drews)
Alkuperäinen kirja: Blonde
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2000
Sivuja: 943
Mistä hankin: Turun kirjamessuilta antikvariaattipuolelta vuonna 2011
Missä ja milloin luettu: Junassa ja Vaasassa 12. - 28.7.2013
Arvostelu: ★★★★★

Hanif Kureishi - Lähtö

Jotkut kirjat ihastuttavat, lumoavat ja innostavat. Toiset taas kyllästyttävät, ällöttävät ja jopa vihastuttavat. Hanif Kureishin pienoisromaani Lähtö, joka on julkaistu suomeksi Lähtö ja neljä muuta tarinaa -kokoelmassa, kuului valitettavasti jälkimmäisiin.

Lähtö kertoo lyhyen, ajallisesti noin yhteen vuorokauteen sijoittuvan, tarinan siitä, miten eräs elämäänsä ja etenkin vaimoonsa kyllästynyt aviomies suunnittelee, miten toteuttaisi vaimonsa ja pienten poikiensa jättämisen. Hän pohdiskelee parisuhteen fyysisen ja henkisen puolen merkittävyyttä, syitä mikä on johtanut nykyiseen tilanteeseen,ja sitä, milloin on sopiva hetki lähteä. Ja siinä sivussa käy luonnollisesti tapailemassa tyttöystäväänsä.

En muista olenko lukenut koskaan aiemmin kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut yhtä vastenmielinen. Lähdön päähenkilö on onneton nyhverö ja pelkuriraukka, joka ei millään tavalla saa sympatioitani puolelleen. Hän muun muassa miettii, ettei tahdo olla viimeisinä hetkinä liian läheinen vaimonsa kanssa, jos vaikka sattuukin huomaamaan, ettei tahdokaan lähteä. Anteeksi siis mitä?

Se minun on kuitenkin myönnettävä, että Kureishi on taitava kirjailija ja mikäli aihe olisi ollut toisenlainen, olisin voinut suhtautua teokseen myönteisemmin. Uskon, että joillekin samankaltaisten asioiden kanssa kamppaileville tämä voisi iskeä kovastikin.

Lempilainaus:
"Minulla on kaapissani ainakin viisikymmentä muistikirjaa, joista jokainen herätti minussa ostamisen hetkellä innostuneen odotuksen siitä, mitä nyt saisin sanottua, mitä uusia ajatuksia syntyisi. Jokaisessa on sivujen välissä valkoinen imupaperi, ja kaikki ovat tyhjiä lukuun ottamatta ensimmäistä sivua, jolle olen yleensä kirjoittanut jotakin tällaista: Tähän muistikirjaan aion kirjoittaa kaiken mitä mieleeni juolahtaa ja jonkin ajan päästä näen oman kuvani hahmottuvan merkityksellisistä osasista... Ja sitten - ei mitään. Jähmetyn, niin kuin ihminen jähmettyy silloin kun kaikki muuttuu vaarallisen kiinnostavaksi."
s. 53.

Viittaukset muihin listan kirjoihin:
"Luulen että minusta on tullut yksi aikuisista romaanissa Sieppari ruispellossa."
s. 117.



Kirjailija: Hanif Kureishi
Luettu kirja: Lähtö (suom. Emma Murros)
Alkuperäinen kirja: Intimacy
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1998
Sivuja: 125
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Junassa 11.7.2013
Arvostelu: ★

Carol Shields - Kivipäiväkirjat

Mieleni teki välillä lukea jotakin naiskirjailijan kirjoittamaa, jonka vuoksi valitsin luettavakseni geologin sieluani puhutelleen Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat. Kuvittelin muuten, etten ole aikoihin taas lukenut mitään naisen kirjoittamaa, mutta satuin huomaamaan, että ikuisuusprojektiksi uhkaavasti venyvä Middlemarch, jota olen lukenut jo pitkään, onkin oikeasti naisen käsialaa, George Eliot on vain salanimi. (Tästä lisää sitten joskus, kun saan projektini päätökseen.)

Kivipäiväkirjat kiehtoi minua selittämättömällä tavalla. Tavallaan en edes pitänyt koko kirjasta, mutta en pystynyt laskemaan sitä käsistäni. Siinä oli jotakin samaa kuin Valkoisissa hampaissa, eniten ehkä se, että sen juoni ei ollut kovin menevä vaan teos lähinnä keskittyi kuvailemaan päähenkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan ja tarina eteni pieninä palasina, kuin mosaiikkina. Kivipäiväkirjat kertoo Daisy Goodwillin elämästä kronologisessa järjestyksessä edeten kaikki yllättäneestä erikoisesta ja traagisesta syntymästä lapsuuden, avioliiton, äitiyden ja elämään hiipivän yksinäisyyden ja masennuksen kautta aina elämänkaaren loppuun ja hautajaisiin asti:

"Oletko koskaan ennen nähnyt noin ihania orvokkeja?"
     "Hän olisi pitänyt niistä."
"Jotenkin minä odotin, että täällä olisi mielin määrin päivänkakkaroita."
     "Niin tosiaan, päivänkakkaroita."
"Kas kun ei kukaan tullut ajatelleeksi päivänkakkaroita."
     "Niin."
"No jaa."
s. 395.

Kivipäiväkirjat on siis Daisyn omaelämäkerrallinen sukupolviromaani, jonka kiehtovuutta lisäsi huimasti sen sisäsivuille liitetyt vanhat valokuvat kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Mieleni jäi askaratelemaan pitkäksi aikaa niiden parissa, kun mietin, keitä oikeasti kuvien henkilöt ovat, eikö teos ollutkaan fiktiivinen, voidaanko tällaisia kuvia luoda niin, että tämän näköisiä ihmisiä ei ole oikeasti ollut elossa? Googlen kautta löytäsin varmaankin vastauksen näihin kysymyksiin, mutta en halua viedä itseltäni pois sitä mukavan lumoavaa arvoituksellisuuden tunnetta, jonka teos minuun jätti. Kiehtovaa ja kaunista mosaiikkimaisuutta korosti se, että teoksen kerrontatyyli ja näkökulma vaihtelivat usein siten, että kirjan rytmissä ja tunnelmassa tapahtui muutoksia. Taiturimaista, kerta kaikkiaan.

Kivipäiväkirjat kätkee sivuillensa lukuisia herkullisen omituisia hahmoja ja tapahtumia. Ja runsaasti kalkkikiveä (kuvausrekvisiittana toiminut laitilalainen rapakivi on siis varsin harhaanjohtava). Erityisen voimakkaasti kiinnyin itse Daisyyn sekä hänen isäänsä, joka suree synnytyksessä kuolevaa vaimoaan ja alkaa rakentaa valtavaa pyramidimonumenttia tämän kunniaksi.

"Pyramidin on määrä olla mitoiltaan kaksi kertaa kaksi jaardia, pienoisjäljennös oikeasta pyramidista. --- Hän aikoo hankkia kivet eri puolilta maailmaa. Laakakiveä hän toi Havaijin saarilta, missä hän ja Maria viettivät pääsiäisen, ja hänelle on lähetetty kivinäytteitä myös Manitobasta, Ontariosta, Tennesseestä, Mihiganista, Vermontista, Ranskasta, Italiasta, Suomesta ja Brittein saarilta. -- Hänen ajatustensa ja uniensakin läpi hohtaa kuva tähän saakka koskemattomista kallionseinämistä, niiden lämpimästä, auringon kirkastamasta pinnasta. Tuollaisilla juuri löytämillään paikoilla hän haluaisi naputella vasarallaan ja irrottaa näytteen, jonka hän sitten pakkaisi moninkertaiseen sanomalehtipaperiin ja veisi kotiin. (Hän jaksaa aina kertoa vitsiä rautatieaseman kantajasta joka kysyi, oliko hänellä matkalaukussaan kiviä, kun se oli niin raskas.)"
s. 204-205

Kiveä, iloa, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, rakkautta, kuolemaa ja elämää. Kivipäiväkirjat oli vaikeasti määriteltävä mutta helposti lähestyttävä teos, enkä oikein osaa edes perustella, miksi pidin siitä niin paljon. Pakko lukea pian lisää Shieldsiä, jäin kerrasta koukkuun.



Kirjailija: Carol Shields
Luettu kirja: Kivipäiväkirjat (suom. Hanna Tarkka)
Alkuperäinen kirja: The Stone Diaries
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1993
Sivuja: 400
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Kotona ja junassa 9. - 11.7.2013
Arvostelu: ★★★★

Robert Louis Stevenson - Tri Jekyll ja Mr Hyde

Yllätyin monella tavalla Robert Louis Stevensonin Tri Jekyll ja Mr Hyde -teosta lukiessani. Ensimmäinen yllätys oli se, että tämän kuuluisan kirjan on kirjoittanut se samainen Robert Louis Stevenson -heppu, joka on kirjoittanut myös hiljattain lukemani Aarresaaren. Niinku että mitä! (Ehkä vähän samankaltainen hetki oli se, kun siskoni tajusi, että Gwen Stefani on se ihan sama Gwen, joka lauleskeli No Doubtissa, että "älä puhu".)

Lisää yllätyksiä kohtasin, kun pääsin syventymään kirjaan enemmän. Ensinnäkin juoni, joka oli toki tuttu ennestään ja sen vuoksi kohtalaisen ennalta-arvattava, tarjosi mukavia yllätyksiä. Eniten kuitenkin yllätti se, miten mahtavan tarkkanäköinen psykologinen tutkielma kirja olikaan!

En ole tarpeeksi virkeässä tilassa analysoidakseni teosta sen tarkemmin tai etenkään käsitelläkseni sitä joltakin uudelta kantilta. Tämän vuoksi totean vaan sen, jonka kaikki jo tietävät, että Jekyll ja Hyde käsittee ihmisen pimeää puolta ihastuttavan raadollisesti ja leikittelee sillä ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos ihmisessä oleva paha saataisiin eristettyä ja siirrettyä kokonaan toisaalle. Mitä tämä paha saisi aikaan ja mihin kaikkeen se johtaisi? Onko paha välttämätöntä, ihmiseen oleellisesti kuuluvaa?

En ole ihan varma, kummasta pidin enemmän, Aarresaaresta vai Jekyllistä ja Hydestä. Siitä ainakin tulin vakuuttuneeksi, että Stevenson oli fiksu jätkä. Ja että haluan kokoelmiini paljon vanhoja kirjoja, tämä ystävältäni lainassa ollut nide on pehmeäkantinen, vuonna 1945 painettu ja voi miten nautinkaan sen elämää nähneiden, hauraiden sivujen kääntelystä. Toivottavasti nuo lukuisat pokkarit, joita liian usein päädyn ostamaan (viimeksi viime viikon lopulla sorruin Suomalaisen kirjakaupan pokkaritarjoukseen, vaikka olin jo iloinnut, että tällä kerralla joukosta ei löydy kolmea pokkaria, jotka haluaisin...) päätyvät joskus tällaisiksi rakastetuiksi ja arvostetuiksi vanhoiksi aarteiksi. Vähän vaikea kuvitella, mutta aina voi toivoa.

Eksyin sivupoluille, mutta loppukaneettina totean, että lukekaa Jekyll ja Hyde, se kannattaa! Kaikille teille blogistanian lukumaratoniin 10. tai 24.7 osallistuville vinkiksi, että tämä oli vieläpä vaatimattoman lyhyt ja nopealukuinen klassikko.


Kirjailija: Robert Louis Stevenson
Luettu kirja: Tri Jekyll ja Mr Hyde (suom. Ruth Wathén)
Alkuperäinen kirja: The Strange case of Dr Jekyll and Mr Hyde
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1886
Sivuja: 150
Mistä hankin: Lainassa ystävältä
Missä ja milloin luettu: Vaasassa 7.7.2013
Arvostelu:  ★★★★