lauantai 12. lokakuuta 2013

Patricia Highsmith - Lahjakas herra Ripley


Elokuvapokkarit, kuinka vihaankaan tätä kirjatyyppiä! Siinä se Matt Damon kurtistelee kulmiaan ja tunkeutuu mielikuvitukseesi.

Menin taas tekemään sen pahimman laatuisen virheen, oikean emämunauksen. Tulin nimittäin katsoneeksi elokuvan ennen kuin olin lukenut kirjaa, josta leffa oli tehty. Tällä kertaa leffa oli harvinaisen häiritsevä Lahjakas herra Ripley, jossa pääosaa esitti köyhän miehen DiCaprio eli Matt Damon ja taustalla häirivät Jude Law ja Gwyneth Paltrow. Puolen välin paikkeilla mieleeni hiipi jonkinlainen ajatus siitä, että hetkinen, eikös tämä ole myös kirja ja o-ou, onko se peräti listalla. Tarkastin asian ja näinhän se oli, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Kirja meni enemmän tai vähemmän pilalle, kun en saanut alusta asti luoda mielikuvia henkilöistä itse vaan näin tilalla näyttelijät. Ja vielä ärsyttävät sellaiset.

Lahjakas herra Ripley oli erinomainen kirja. Niin erinomainen, etten yhtään ihmettele, että siitä on haluttu tehdä elokuva. Sen juoni on ovela, siinä on jotakin samalla tavalla vinksahtanutta ja pahaenteistä kuin McEwanin kirjoissa (joihin suhtaudun tosin hyvin ristiriitaisesti) ja sen psykologisuus on mielenkiintoista. Herra Ripley, Tom Ripley, on sosiaalisesti melko onneton, kieroon kasvaut alle kolmekymppinen mies, joka sattumalta törmää entisen opiskelututtunsa isään. Tämä rikas isukki tahtoisi huikentelevaisuuteen, asioiden pakenemiseen ja laiskuuteen taipuvaisen poikansa takaisin kotiin Italiasta ja Tom lupautuu tähän tehtävään, esittäen tuntien tämän pojan, Dickie Greenleafin, paljon paremmin kuin oikeasti tunteekaan. Ripley matkustaa Italiaan suostuttelemaan Dickien, tulemaan kotiin. Tomin tehtävä ei kyllä mene ihan putkeen, eikä hän siihen toki tosissaan pyrikään. Jollakin tavalla häiriintynyt ja jatkuvaa identiteettikriisiä poteva Tom ihastuu Dickieen, tämän elämään, olemukseen ja kaikkeen mitä tämä omistaa. Tom alkaa muuttua aina vain enemmän Dickien kaltaiseksi ja toisinaan toden ja valheen rajat sekoittuvat. Tapahtumaketju on sekoitus jännitystä, hämmennystä, mahtavia juonenkäänteitä, jotka kikkailevat identiteettien vaihtumisella ja kaikkeen liittyy pari murhaa. Sekä Dickien tyttöystävä Marge, josta taas pääsenkin siihen, miten hirvittävää on katsoa elokuva ennen kirjan lukemista.

Marge kuvataan naapurintyttömäiseksi, tanakaksi, vähän sinisilmäiseksi mutta ystävälliseksi tytöksi, jonka ruumiinrakenne on Tomin sanoja lainatakseni "kurpitsamainen". Voitteko kuvitella, että tähän hahmoon on roolitettu Gwyneth Paltrow? Ei, en voi minäkään. Sitäkin häiritsevämpää oli kuitenkin nähdä aina Tomia ajatellessani tylsänaamainen Matt Damon häilymässä siellä jossakin mielikuvitukseni rajamailla. En tykkää.

Kirjasta tykkäsin kuitenkin ja suosittelen sitä kaikille jännityksen ja hieman erikoisemman psykologisen romaanin ystäville. Olisin antanut sille varmasti neljä tähteä muuten, mutta Gwyneth, Matt ja Jude laskivat sitä nyt yhdellä tähdellä. Tästä lähtien teen taustatyöni huolellisemmin, ennen kuin alan katsoa yhtäkään elokuvaa.




Kirjailija: Patricia Higsmith
Kirja: Lahjakas herra Ripley (Jorma-Veikko Sappinen)
Alkuperäinen kirja: The Talented Mr Ripley
Julkaisuvuosi: 1955
Sivuja: 349
Mistä hankin: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 8. - 10.10.2013
Arvostelu:

4 kommenttia:

  1. Tuo leffa ennen kirjaa asetelma on mielenkiintoinen. Parhaissa tapauksissa se ei häiritse, vaan kirja vetää mukaansa ja alkaa haastaa mielikuvitusta hahmoista omille raiteilleen, esimerkiksi Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto/High Fidelity tai Joensuun Harjunpäät eivät ole syöneet toisiaan, vaan pidän sekä High Fidelitystä kirjana että elokuvana paljon, Harjunpäissä puolestaan kaikkia eri versioita katsoo ihan omina yksikköinään. Aikanaan Hiljaiset sillat oli musta jopa parempi elokuvana kuin kirjana. Ehkä juuri tuo, että jos ei pidä näyttelijöistä tai kokee leffan pilaavan kirjan tarinan/nostavan siitä väärät teemat esiin, on se häiritsevin tekijä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, High Fidelity on kyllä ihana ja sen olen nähnyt ennen elokuvana kuin luin kirjan, eikä ärsyttänyt yhtään. Mutta toisaalta rakastankin John Cusackia. Ongelma on ehkä siinä, että minulle lukijana mielikuvituksen vapaus on ehdottoman tärkeää ja olen jotenkin niin voimakkaan visuaalinen ihminen, että en pääse eroon assosiaatioista, jos olen nähnyt elokuvan.

      Tilanne on tietenkin sitä pahempi, mitä ärsyttävämmät näyttelijät ovat, mutta jollakin tapaa elokuvan näkeminen ennen kirjan lukemista vie aina ainakin puolet kirjan tehosta pois. Olen ongelmatapaus tämän suhteen :D

      Poista
  2. köyhän miehen DiCaprio :D :D :D Aika osuva ilmaus!

    Minulla on hieman kaksijakoinen suhtautuminen Damoniin. Joissakin rooleissa hän lähinnä ärsyttää, mutta esimerkiksi Medusa- ja Ocean´s -elokuvissa hän on kieltämättä vakuuttanut... Tätäkin elokuvaa olen tainnut joskus katsoa, mutta tuskin kokonaan. Voisin kokeilla mieluummin kirjana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässäkin elokuvassa koko ajan mietin, että leffan tekijät olisi varmasti halunneet tähän ennemmin DiCaprion... :D

      Suosittelen kyllä tätä kirjaa, elokuvaa en niinkään. Ihastuin kyllä Higsmithin tapaan kirjoittaa ja aion lukea jatkossakin hänen kirjojaan.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!