perjantai 7. syyskuuta 2018

Marko Annala: Paasto

Minusta on aina ihanaa, jos kirja on jo esineenä näin kaunis! Lisäksi kirja on painettu Suomessa.

Olen kotoisin pienestä maalaiskylästä. Monessa mielessä lapsuuteni oli aika erilainen kuin monen kaupunkimaisemmissa olosuhteissa kasvaneen ikätoverini. Uinuvan kylän elämä oli vanhanaikaisempaa ja aktiviteetteja ei juuri ollut, joka on omiaan tapauskovaiselle käytökselle. Joka vuosi koko kylä kokoontui kinkereille ja lapset kävivät joka sunnuntai pyhäkoulussa. Siellä minäkin kävin yli kaikkien ahkeruuspalkintojen maksimivuosimäärien, joka ikinen sunnuntai aamukymmenestä yhteentoista. En tiedä miten paljon noista opetuksista lopulta jäi mieleen, mutta sen muistan, miten tärkeää oli asetella alttaripöydälle ajankohtainen rekvisiitta. Jostakin syystä parhaiten mieleeni on jäänyt violetti liina, kenties siksi, että se tiesi juhlan odotusta, mutta luultavasti myös siksi, että sen ilmestyessä pöydälle puhuttiin aina synnistä, pitkään ja hartaasti.

Kun siis lopulta sain käsiini kirjan, jota olen malttamattomana odottanut jo pitkään, Marko Annalan Paaston, sen (valtavan kaunis!) violetti kansi kuljetti mieleni heti lapsuuteen. Ei pelkästään siihen, miten vuosi vuoden jälkeen meille kerrottiin, miten syntisiä olemme vaan myös siihen lämpimään tunteeseen, joka tuli pyhäkoulun päätyttyä. Isä haki aina minut ja siskoni sieltä kotiin ja kotona odotti äiti, katettu ruokapöytä, yhdessäolo ja koko pitkä ja vapaa sunnuntai. Palasin elämäni parhaisiin hetkiin, lämpöön.

Lämpöä löysin myös välittömästi kirjan sivuilta. Tietysti jo siksi, että lopultakin pääsin lukemaan idolini kirjoittamia sanoja, joita olen tunnustanut narkkaavani ja joita lähes päivittäin kuuntelen. Lämpöä löytyi kuitenkin myös itse tarinasta. Heti alusta saakka minulle oli selvää, että nyt ollaan tiukasti kiinni arjessa, kädessä on kahvikuppi, selkää särkee, painomuiste tuoksuu ja hajamielistä elämää helpottavat neonväriset muistilaput. Arjessa kulkee Matias, mies joka tutkii työkseen antiminssejä, alttaripöydälle kuuluvia liinoja, mutta haaveilee antikvariaatin perustamisesta. Matiaksen rintaan on kuitenkin kasvanut suuri ja ahdistava murikka, hän on kadottanut uskonsa, uskon Jeesukseen ja siinä samalla uskon koko elämäänsä.

Olen monesti todennut, että eniten rakastan kirjoja, joissa kuvaillaan aivan tavallisia arkisia asioita, mutta kuvailu tehdään pikkutarkasti, kuin tapahtumia yksityiskohtaisesti nauhurilta purkaen. Ihminen elää osana elotonta ympäristöä, koneiston lailla eteen päin kulkevaa yhteiskuntaa, ja sisäinen maailma tuntuu jäävän toissijaiseksi, mielenkuohut arjesta irtonaisiksi. Kaikki kaipaamme rakkautta, sitä että me olemme jollekin tärkeitä, että joku kaipaa meitä ja meillä on joku, jonka kanssa kokea lämpöä. Siitä mielestäni Paasto pohjimmiltaan kertoi, ja hienolla tavalla. Sellainen uskonnosta tuttu termi kuin armo saisi olla arjessamme enemmän läsnä. Armoa lisää niin itsellemme kuin muillekin.

Arkisen kuvauksen viehätys piillee siinä, että lukija tunnistaa siitä helposti itsensä. Minä riemastuin kohdasta, jossa Matias katselee lapsuudenaikaisen sängynpäätynsä tarraa ja muistelee, miten hän yritti rapsuttaa sitä irti. Varsin tuttua myös minulle ja varmasti aika monelle muullekin lapsuuttaan 80- tai 90-luvulla viettäneille. Muutenkin Paasto pääsi ihoni alle yksityiskohdillaan ja varsin tutuilla tunnelmillaan, onnettomuudessa kuolleet vanhemmat ja kirjarakkaus, pari esimerkkiä mainitakseni. Lisäksi kaikkea tutkimusta rakastavana luonnontieteilijänä Matiaksen tutkimuksen kuvaus oli kiehtovaa. Ja tosiaan, kokemani mielleyhtymä kansikuvasta osottautui osuvaksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, iskiessäni sivulausetta toisen perään osaamatta lopettaa, huomaan kadehtivani Annalan ytimekästä ja tiivistä ilmaisua. Heppoisan sisällön saa helposti piilotettua koukeroisten kuvioiden alle, upotettua höttöisiin lauserakenteisiin. Sivulauseettoman tekstin on kuitenkin oltava painavaa, sellaisenaan ilmaisuvoimaista ja tarinaa kannattavaa. Annalalla on kenties rock-lyriikan hioma taito kirjoittaa kieltä, joka on samaan aikaan sekä erittäin kaunista että yksinkertaista. Siinä ei ole mitään turhaa ja se tuntuu virikkeiden kuormittamasta nykyihmisestä valtavan hyvältä, puhtaalta ja virkistävältä.

Uskonaiheita on käsitelty viime vuosina romaaneissa paljon, mutta jotenkin skandaalinkäryisesti. Siksi minäkin kieltämättä vähän kavahdin aihetta. Annala käsittelee uskontoteemaa kuitenkin kauniisti ja kiihkoilematta. Kirjan uskovaiset ovat aivan tavallisia ihmisiä, ihan kuin nekin, jotka eivät ole uskossa. Vastakkainasettelu on siis tässäkin asiassa täysin turhaa. Uskonto luo kertomukseen viitekehyksen, mutta ei ollut sen pääasia. Matiaksen kriisi olisi voinut olla mikä tahansa muukin identiteettikriisi. Kärjistettynä, jos ihminen on omistanut elämänsä vaikkapa luonnonsuojelulle tai heavymusiikille, hankkinut kaikki ystävänsä, luonut elinpiirinsä ja mahdollisesti saanut jopa elantonsa sen kautta ja äkisti menettääkin uskonsa aatteeseen, lienee kriisi aika samanlainen kuin se, ettei enää usko Jeesukseen.

Sain kirjan käsiini toissapäivänä ja luin sen eilen loppuun, ahmaisin sen kahdessa palassa. Kirjan aiheuttama hyvä olo jatkuu edelleen. Paasto palautti mieleeni, että meissä ihmisissä on lopulta kuitenkin aika paljon hyvää. Olemme hyviä ja tärkeitä toisillemme, vaikkemme sitä aina edes tajuaisi. Mielenkiintoista on se, että Paasto ei millään tavoin tyrkyttänyt tai alleviivannut tätä sanomaa, se vain jätti jälkeensä vahvasti rauhallisen ja hyvän olon. Se lienee paaston tarkoituskin.

Paastoa tullaan varmasti vertaamaan Värityskirjaan, niin kuin toisen romaanin kohtalo aina on. Värityskirja oli upea ja omakohtainen, mutta minusta oli ihanaa lukea romaani, joka on etäännytetty kirjailijasta, jonka pystyy lukemaan ilman voimakasta kertojanääntä. Paaston jälkeen on viimeistään  aivan selvää, että Annala ei ole "vain" muusikko, hän on myös kirjailija. Erittäin taitava romaanikirjailija, jonka päästä soisin pusertuvan paperille roppakaupalla lisää tarinoita meille lukijoille.

Tämän kirjasta löytämäni lämpimän tunteen soisin säilyvän pitkään ja uusien lukijoiden löytävän sen pariin. Huomasinpa muuten, että Marko Annala on Turun kirjamessuilla sunnuntaina lokuun 7. päivä. Minä tilasin oman kirjani nimmarilla Levykauppa Äxästä, mutta taidan silti koittaa uskaltautua nimmarijonoon pyytämään omistusta. Ensi viikolla esittelen blogissa muuten muutaman muunkin tärpin messuille ja siinä yhteydessä alkaa arvonta, josta voi voittaa lipun messuille. Palaan siis asiaan!

Kirjailija: Marko Annala
Luettu kirja: Paasto (LIKE 2018)
Kansi: Tuomas Parikka
Mistä hankittu: Levykauppa Äx
Sivumäärä: 284

2 kommenttia:

  1. Uskonto on aiheena sellainen teema, että skippaan sen heti yli laidan. Minulle on käynyt samoin kuin kirjan Matiakselle, mutta en kaipaa uskoa elämään tällä hetkellä. Harmittaa kun Annala on kirjoittanut uskontoon liittyvästä aiheesta, sillä hänen Värityskirjansa oli todella hyvä ja olisin halunnut lukea lisää.
    Pyhäkoulu kuului lapsuuteeni, mutta uskovaiset ihmiset ahdistavat ihan liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän sinua hyvin Mai! Mutta vaikka uskonto ahdistaa, tässä se ei ollut ahdistavaa, ainakaan minun mielestäni. Oikeastaan on vähän ärsyttävää, että kirjan esittelyteksteissä se nostetaan pääasiaksi, sitä kun se ei lopulta ollut.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!