sunnuntai 2. joulukuuta 2018
Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Minusta tuntuu kuin minua olisi dipattu lähes tuhannen sivun ajan suruun ja tuskaan. Juuri kun luulin, että en kestä enempää, minut nostettiin ylös. Kuitenkin riemu oli ennenaikainen. Edellinen kerros ehti hädintuskin kuivua ennen kuin minut upotettiin taas kärsimyksen liemeen, joka vyöryi silmiini, korviini ja sydämeeni.
Niin, luin tosiaan viime aikoina paljon ylistystä saaneen Hanya Yanagiharan Pienen elämän. Kokemus oli vähintäänkin karu. Ahmin lähes tuhatsivuisen kirjan nopeasti, mutta vaikka osittain kyse oli siitä, että jäin koukkuun, suurimmaksi osaksi taisin vain haluta kirjasta eroon mahdollisimman nopeasti.
Kirja on täynnä pahuutta ja väkivaltaa. On se tietenkin kertomus myös ystävyydestä ja hyvyydestä ja niin edelleen, mutta en olisi uskonut, miten näin raskas kirja on voinut olla monille niin upea lukukokemus. Hirvittävän raakaa pahoinpitelyä, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, viiltelyä, onnettomuutta, kuolemaa. Ei siinä kaunis tarina ystävyydestä juuri auta.
Ehkä ongelma on se, että tiedän jo ihan tarpeeksi siitä, miten maailmassa voi olla raskaita asioita (kaikeksi onneksi en toki sentään tällä kirjan kuvaamalla tasolla!), miten kaikki on epävarmaa, miten asiat voivat mennä pieleen, miten elämä voi olla hiuskarvan varassa. En kaipaa siitä muistutusta romaanin muodossa. Ehkä minun olisi pitänyt lukea kirja parempana aikana, en isosta (ja pelottavasta) leikkauksesta toipuessani ja seuraavaa leikkausta odottaessani. En tosin usko, että sillä oli lopultakaan paljon vaikutusta. Kirja oli vain ihan liikaa.
Huomasin kyllä, miten poikkeukselliset kertojanlahjat Yanagiharalla on. Hänen luomansa hahmot, neljä opiskelijanuorukaista, jotka kasvavat kirjan aikana aikuisiksi ja edelleen keski-ikäisiksi, tuntuivat niin aidoilta, että huomaan heidän kummittelevan päässäni vieläkin. Kieli on pakottamatonta, dialogi aitoa ja jotenkin teos oli kokonaisuudessaan todella elokuvamainen. Se kenties teki lukemisesta vielä raskaampaa, kun tapahtumat tuntuivat niin eläviltä.
Eräs ystäväni on kieltänyt minua maksimoimasta kurjuutta. Tämä kirja edusti tuota termiä täydellisesti. Kun luuli jo, että kaikki muuttuu paremmaksi, pistettiinkin vielä hiukan pahemmaksi. En halua kokea tällaisia tunteita, jos ei ole ihan pakko, enkä tosiaan olisi uskonut kirjan olevan näin rankka kokemus. Entä sitten, jos rakkaus ja hyvät aikeet eivät riitäkään, mihin tässä pienessä elämässä sitten enää kannattaa uskoa?
Nyt haluaisinkin kuulla teiltä, jotka olette nauttineet kirjasta, miten ihmeessä kestitte sen raakuuden? Olivatko kirjan ansiot kuitenkin niin suuret, että ne peittivät kaiken sen pahan?
Kirjailija: Hanya Yanagihara
Luettu kirja: Pieni elämä, suom. Arto Schroderus, Tammi 2017
Alkuperäinen kirja: A Little Life, 2015
Sivumäärä: 939
Mistä hankittu: Oma ostos
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
En nauttinut, kirja ahdisti joka tasolla.
VastaaPoistaMukavaa kuulla, etten ole yksin tämän tunteen kanssa! Tätä on niin paljon kehuttu, että odotin jotain ihan muuta.
PoistaMinussa kirja herätti herätti ristiriitaisia tunteita ja toisteisuutensa takia alkoi ahdistaa - myöhemmin ärsyttää, suorastaan vituttaa. Kirjoitin Pienestä elämästä taannoin peräti kaksi postausta, koska se vaivasi minua niin paljon.
VastaaPoistaTotta, tässä on ihan hurjan raskaita, hirveitä asioita ja jossain määrin kaikkea on liikaakin. Silti taidolla kirjoitettu kirja, ihan upea romaani, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Ja on tässä onneksi valoakin, sittenkin, vaikka surun kautta.
VastaaPoistaHyvin kirjoitettu, mutta jotenkin kirjailijan mielikuvitus alkoi näyttää sadistiselta. Loppupuolella jo ällötti koko se toivottomuus ja väkivallalla mässäily.
VastaaPoistaJuuri sain kirjan luettua ja uskalsin sunkin postauksen avata. Kovin on samat ajatukset kuin sinulla: hienosti kirjoitettu ja taidokas kirja, mutta niin raskas ja ahdistava, että mietin monta kertaa pitäisikö jättää lukeminen kesken. Ehkä vähän vähempikin kurjuus olisi riittänyt. Asiaa ehkä vielä pahensi se, että tää oli mun häämatkalukemista - ei ehkä kaikkein osuvinta sellaista. :D
VastaaPoistaSain myös juuri luettua tämän ja moneen kertaan mietin, että onpa hyvä että olen sielullisesti suhteellisen hyvässä vireessä koska kirja olisi helposti voinut viedä syvemmille vesille. Nyt onnistuin pitämään jarrua päällä ja käsittelemään tätä fiktiivisenä romaanina. Tunteet menivät laidasta laitaan ja Jude oli paikoin todella ärsyttävä. Kuinka monella olisi oikeasti noin paljon ihmisiä ympärillä hääräämässä ja auttamassa? Jos tuosta kirjasta nyt jotain oppi niin ainakin sen, että että puhukaa ihmiset ongelmistanne (no, sitä taitoa itsekin edelleen opettelen...). /Mari
VastaaPoista