Hyvästi Esko ❤️

Esko muutti meille syksyllä 2012, samana syksynä kun aloitin tämän blogin. Siitä on pitkä aika, vaikka samalla se tuntuu kuin eiliseltä. Koska tiedän, että täällä on Eskon pitkäaikaisia faneja, kerron surulliset uutiset myös täällä. Esko kuoli tammikuun viimeisenä päivänä ja nyt koti on niin kamalan hiljainen.

On onni saada elää kolmetoista ja puoli tyytyväistä koiranvuotta. On vielä suurempi onni, että saimme jakaa nuo vuodet Eskon kanssa. 

Olet ikuisesti paras poika, nyt joudumme opettelemaan, millaista elämä on ilman sinua ❤️ 

Sivistyksestä ja kirjasomesta

Kuuntelin suuren marraskuisen kirjasomekeskustelun jälkimainingeissa Takakansi-podcastin tuoreen jakson. Siinä Marko Suomi keskusteli Aino-Maria Savolaisen eli Amman kanssa mm. kritiikistä. Heräsi niin paljon (lisää) ajatuksia, että pitipä tehdä juuri niin kuin jaksossa vähän niin kuin toivottiin: kirjoittaa tällainen pitkä teksti ihan kuin ennen vanhaan.

Mainitsemani keskustelu lähti kaiketi liikkeelle Silvia Hosseinin esseestä, johon edelleen Piiri-media antoi vastineensa. Amma arveli jaksossa, että saattoikohan koko vuoropuhelu ollakin suunniteltua ja ajatus on minusta riemastuttava. Keskustelun herättely muina mastermindeina olisi oikeastaan hyvin fiksu veto. No, yhtäkaikki, Hosseini kirjoitti esseessään sivistyksestä, kriittisestä lukemisesta ja kaiken sen tärkeydestä yhteiskunnan kannalta. Kyllä hän kärjistikin ja meni vähän liiaksi henkilökohtaisuuksiin, mutta minusta esseen ydinsisältö oli erittäin osuva ja kaikesta syntyneestä pöhinästä päätellen jotakin vastaavaa herättelyä oli jo kaivattukin. Hosseini toteaa esseessään mm. näin: "Kirjallisuus ja kulttuuri pysyvät elinvoimaisina vain, jos niitä koskeva keskustelu pyrkii kriittisyyteen ja syvällisyyteen".

Keskustelu laajeni ja polveili niin monitahoiseksi, että tuskin kukaan enää tarkalleen tietää kuka sanoi mitäkin ja mikä olikaan kirjoitusten alkuperäinen sisältö. Kirjasomekin kuhisi - tai ehkä se olikin ensisijainen kuhisija, joka taas herättää paljon mielenkiintoisia ajatuksia siitä, kenellä ja missä on nykyisen kirjakeskustelun vallan ydin - ja kaiken keskellä mietin, kuinka paljon olenkaan kaivannut sitä, että kirjallisuudesta ja kirjamaailmasta aivan oikeasti keskusteltaisiin. 

Huomasin kuitenkin taas, että sosiaalinen media on valtavan huono paikka keskustelulle. Keskustelun sijaan se on enemmänkin vuorottaista yksinhuutelua, provosoimista ja provosoitumista tai vaihtoehtoisesti myötäilyä ja hiljaista samanmielisyyttä. Rakennetason keskustelu ei onnistu, jos jokainen yksilö ottaa asian heti henkilökohtaisesti, tulkitsee toisen sanoman niin, että se koskee itseä, puhuu juuri minulle ja minusta. Amma sanoi erittäin hyvin: "Kollektiivisesti kirjasomena me voitais kestää kritiikkiä vähän paremminkin".

Minä kirjoitin Instagramiin näin: Moni asia voi olla totta samaan aikaan. Kaikki kirjallisuus on tärkeää, pelkkä fiilistely on tärkeää, mutta pitää kyetä myös keskustelemaan siitä, mihin suuntaan lukeminen ja ajattelu (sivistys!) on menossa ja kuinka olemme osa tätä. Tätä en kirjoittanut: olen vuosien varrella saanut muutamia ikävästi mieleen jääneitä kommentteja lukutavoistani ja siitä, miten puhun kirjallisuudesta. Suoraan ei kai kukaan ole niin sanonut, mutta elitistiksi, itseään muita parempana pitäväksi, on minut selvästi mielletty. Mutta jos sanon tämän ääneen, olenko vain vielä pahempi elitisti? 

Viihdekirjallisuuden leimasta puhutaan nykyään tosi paljon, mutta ainakin kirjasomessa asia tuntuu olevan toisin päin. Keskustelin erään viisaan kanssa aiheesta ja hän karrikoi asiaa mainiosti viestiboksissani: "Luen ainoastaan Nobel-kirjallisuutta ja Mongolian ylänköjoen runoutta. Saan lukea mitä haluan, pus". Niin, haluaisinpa nähdä mitä tapahtuisi, jos joku kirjoittaisi näin. Oikeasti olen myös kyllästynyt selittelemään ja niihin somemaailmasta tuttuihin "disclaimereihin". Voisiko oletuksena olla se, että moni asia tosiaan on totta samaan aikaan? Jos kehuu jotakin asiaa, se ei tarkoita että haukkuisi samalla muita. Omista mieltymyksistään kertomisen ei myöskään pitäisi tarkoittaa mitään muuta kuin kirjaimellisesti henkilön omaa mielipidettä.

Mutta niin, taas puhun siitä, miltä minusta tämä keskustelu tuntui ja miten on tullut paha mieli, yhyy. Laajemmin asiaa tarkasteltuani tulin kahteen oleelliseen lopputulokseen:

Minulle lukeminen on ajattelua ja ajattelu on sivistystä. Vaalin oppimista ja ymmärrystä ja katseen avartamista. Henkisesti 1800-lukulaisen maalaislapsuuteni hengessä koen aina tunkeutuvani ihanasti sellaiseen maailmaan, jonne minua ei ehkä lähtökohtaisesti haluttaisi. Isosetäni muistokirjoituksessa todetaan, kuinka hän kertoi elämäntarinaansa (torpan pojasta professoriksi) korostaen, miten tärkeitä asioita koulutus, tasa-arvo ja yritteliäisyys ovat vaatimattomista oloista lähteneelle. Minä olen täällä kirjallisuuskentällä aivan maallikkona, luen suuria maailmanhistorian klassikoita (ja tietysti kaikkea muutakin) kuin kuka tahansa muukin ja tulkitsen ja koen ne omalla tavallani, pohtien niiden kontekstia ja merkitystä. Jos tämä on elitismiä ja minä olen elitisti, entä sitten? Ihan sama?

Minä tarvitsen haastavia kirjoja ja niistä kirjoittamista elämääni. Tarvitsen analysoimista ja pitkän tekstin kirjoittamista, jotta ajatteluprosessini hyrrää, jotta koen ihanaa älyllistä stimulointia. Se, että näitä asioita on ollut elämässäni viime aikoina paljon aiempaa vähemmän, on suorastaan punainen huutomerkki, jonka olemusta olisi syytä alkaa tutkia tarkemmin. Ja tässä onkin kenties nyt koko keskustelun ydin: valtavan moni kertoi, että ei halua elämään mitään vaikeaa tai ankeaa, kevyt ja mukava on pakollista tasapainottamaan jo riittävän haastavaa arkea. Vielä suurempi ja vielä punaisempi huutomerkki! Milloin elämästä tuli tällaista? Miksi sinnittelemme äärirajoilla ja täytämme vähäisen vapaa-aikamme mahdollisimman nopeilla ja helpoilla asioilla? Milloin itsensä haastamisesta ja ajattelusta tuli pelottavaa ja milloin ihmisistä, jotka niin tekevät, tuli eräänlainen uhka? Miksi Hosseinin sanoin "kriittisyyteen ja syvällisyyteen" pyrkiminen herättää niin paljon negatiivisia tunteita?

Vaikka juuri kappale sitten totesin, että ihan sama, niin ei tämä ole todellakaan ihan sama. Kaikenlaisen poikkipuolisen kirjoittaminen jännittää aina ja aina tekisi mieli kirjoittaa pitkä lista niitä lievennyksiä ja lempeitä muistutuksia. Jotakin tosi oleellista tämä kaikki nyt kuitenkin onnistui ravistelemaan esiin, minusta ainakin. Kirjallisuuden kuluttaminen, haastavakin lukeminen ja siitä kertominen tuntuu nyt tärkeämmältä kuin ehkä koskaan. En ole koskaan ajatellut kirjoittavani kritiikkejä ja olen kirjallisuuden analysoijana ensisijaisesti juuri Hosseinin kuvaama tunteistani kirjoittelija, mutta jonkin oleellisen äärellä ollaan kai tässä blogissanikin oltu jo kolmentoista vuoden ajan. Jatkossa haluan tarkastella sitä, miksi olen nykyisin niin harvoin vaikeampien kirjojen ja näiden pidempien tekstien äärellä ja muuttaa tämän. Taisinpa siis keskustelun kautta keksiä pyörän uudelleen: minä kaipaan listaprojektini haastavia kirjoja ja kirjablogiani, heureka!

Laura Pörstin Antiliikkuja ja muita ajatuksia liikkumisesta ja ruumiillisuudesta

Mikään ei ole niin helppoa ja yksinkertaista kuin ruumiillisuus - vartaloni on minulle syntymästäni asti tuttu ja siinä elän joka päivä. Se reagoi, kun kohtaan jännittävän tilanteen, se hyppää kun haluan hypätä, se sulattaa ruokani pyytämättä. Siihen nähden on omituista, kuinka paljon ruumiiseen joutuu etsimään yhteyttä ja kuinka vieraalta se välillä tuntuu: mukana raahattavalta liha- ja luukasalta, joka noudattaa tai on noudattamatta sisäisiä toiveitani.

Jos mietin tilanteita, milloin koen kaikkein suurinta yhteyttä siihen, joka myös fyysisesti olen, mieleeni tulee heti muistikuva opiskeluajoilta. Olin viettänyt kesäpäivän lapsuudenkodissani raivaten taimikkoa, kaataen nuoria pajuja ja koivuja havupuiden ympäriltä, jotta niillä oli tilaa kasvaa. Kädet naarmuilla, selkä väsyneenä ja hartiat kolottaen istuin saunan lauteilla ja olin onnellinen. Olin tehnyt työtä, jossa näin kätteni jäljen ja tehnyt sen liikuttaen toimivaa vartaloani, joka nyt oli ponnisteluista väsynyt ja kolotuksillaan osoitti minulle olemassaolonsa. Hiki valui pitkin naarmuisia käsivarsia ja kirveli - olin elossa paremmin kuin aikoihin.

Minä tulen maanviljelijöiden suvusta. Kukaan minua ennen ei viettänyt elämäänsä kaupungissa, toimistoissa ja sohvapöytien ääressä. He elivät pellolla ja pellosta, ruumiillisessa yhteydessä maahan ja luontoon. Se, että osaan erityisesti palata juuri tuohon metsänhoidollisen päivän onneen, on tietysti opittua. Minut on kasvatettu arvostamaan ruumiillista työtä. Uskon kuitenkin, että tunne ei ole vain opittu, vaan se on syvän evolutiivinen. Ihmislaji on uurtanut ja ponnistellut fyysisesti oman ja lajitovereiden edun vuoksi, olemme muutakin kuin suuret poimukkaat aivomme.

Jos ihminen ei itse pysty liikkumaan tai liikuttamaan raajojaan, niitä liikutetaan hänen puolestaan. Liike pitää elämän yllä, verenkierron ja solujen hengityksen toiminnassa. Ihminen tarvitsee liikettä. Kolmeen sanaan kätkeytyy sekä yksinkertainen totuus, että kokonainen vastalauseiden vyöry, jonka minäkin tunnen takaraivossani vain kirjoittamalla nämä sanat. Ilmiö on hyvä kuvaus siitä, millaista on olla ihminen. Yksinkertaiseen totuuteen sisältyy heti tuhat näkökulmaa, lauseen takaa alkaa vuotaa näkymiä pyörätuoleihin, padelmailoihin, pankkitileihin, vaatekauppoihin, urheilukelloihin, betoniviidakkoihin ja juoksumattoihin. Näkymiin liittyy äänet: mutta! siksi! miksi! entä! paitsi! milloin! 

Kun aloin lukea Laura Pörstin Antiliikkujaa (Gummerus 2025) kuvittelin että teoksen lähtökohta on juuri tässä: ihmisyyteen kuuluu liikkuminen ja liike, se on fakta jota ei voi kyseenalaistaa. Hämmennyin: Antiliikkuja kertoikin kirjoittajan mielikuvissaan luoman Liikkujan elämästä. Teos pohjautuu tuohon Liikkujaan, siihen kuinka laiha ja upea ja yhteiskunnan palvoma hän on, ja kuinka kertoja itse on Antiliikkuja, jotakin täysin päinvastaista ja siksi halveksittua.

En voi väittää, että asetelma ja ajatus olisi itselleni uusi, mutta hämmennyin täysin siitä, että onko tämä todellakin asia, johon ihmiset uskovat ja jonka mukaan elävät. Kirjasta lukemieni arvostelujen mukaan todella moni on siihen samaistunut. Pörsti kokeilee erilaisia ohjattuja liikuntatunteja, joissa ensimmäisenä arvostelee muiden osallistujien vartalot:

“Ennen tuntia tarkkailen porukkaa. Näytän varmaan siltä kuin suhtautuisin itse kaikkiin arvostellen. Suurin osa osallistujista näyttää normiliikkujilta, mutta eivät kaikki. Osalla on mahoja ja pyllyjä ja reisiä. Rentoudun.”

Vastalause! Monta vastalausetta! Miksi liikkumista käsittelevä kirja kertoo niin paljon siitä, miltä ihmiset näyttävät ja kuinka paljon heillä on rasvaa kehossaan? Olenko itse ymmärtänyt jotakin väärin? Olen itsekin isokokoinen ja juuri sellainen, jota Pörsti katsoisi rentoutuen. Ajatus on hirvittävä, julma. En halua tulla arvostelluksi ja arvioiduksi ulkonäköni perusteella missään, kaikkein vähiten paikassa jossa olen tekemässä itselleni hyvää ja keskittymässä siihen, mihin ruumiini pystyy ja mikä tekee siitä vahvemman ja toimivamman.

Ymmärrän tietysti, mitä Pörsti tarkoittaa, kapitalistinen liikkumisen kuvasto on yksipuolista ja yksipuolinen on monesti myös liikuntapaikkojen representaatio. Liikuntapaikat eivät ole kaikille tasapuolisesti kutsuvia saati taloudellisesti saavutettavissa. Ongelma on ehkä siinä, että Antiliikkuja liikkuu juuri tässä kapitalistisen liikunnan maailmassa kunnolla kyseenalaistamatta rakenteita saati omia asenteitaan. Koko kirjan ajan odotin, missä vaiheessa kertoja vaihtaa näkökulmaa ja alkaa huolella avata ajatuksiaan ennakkoluulojen taustalla pienten palasten sijaan. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä varmemmaksi tuli, ettei asia aukea kokonaisuudessan kunnolla missään vaiheessa ja sitä enemmän turhauduin.

Tämä Pörstin kuvaama hyvä kunnon liikkuja, eli vastakohta Antiliikkujalle, on ennakkoluulojen kuoruttama mielikuviin ja yhteiskunnan rakenteisiin perustuva hahmo. Toisina hetkinä kirjasta käy ilmi, että mielikuva “kunnon ihmisestä” ja liikunnasta “kunnollisten suorittamisena” on tosiaan vain mielikuva, mutta luvusta toiseen Pörsti peilaa tätä kaikkea itseensä, kanssaihmisiin ja -liikkujiin. Ahdisti, kovasti. On epäreilua yleistää yhteiskunnallinen koskemaan yksilöä, on epäreilua arvostella ja luokitella muita ihmisiä ainoastaan sen perusteella, miltä he näyttävät.

Joinakin hetkinen Pörsti onnistuu avaamaan ajatusta siitä, että tosiaan “liikunnallisuus” ei olekaan yksiselitteistä, ja kaikki hänen mielestään liikunnalliset ihmiset eivät koe itseään liikunnallisiksi. Kuitenkin jatkuva ennakkoluulojen esiinmarssi kumosi hyvät tarkoitukset. Jos itse haluamme tulla kohdatuiksi arvostavasti ja ilman ennakkoluuloja, onko tosiaan oikein tuomita ankarasti vaikkapa kaikki kuntosalin lihaksikkaat nuoret miehet? Ja saman tien luokitella itsensä ja muut tämän maailman ulkopuolelle? Ehkä olen onnekas, mutta liikkumisen paikoissa olen kohdannut poikkeuksetta vain ystävällisyyttä (hyvä) tai täyttä välinpitämättömyyttä (myös hyvä). Jos haluan ajatella, että kukaan ei voi arvella minun tarinaani ulkomuodostani, sukupuolestani, koostani tai iästäni, en kai itsekään voi tehdä niin kenellekään?

Eihän oma suhteeni liikkumiseen toki myöskään ole ongelmaton. On minullekin jäänyt mieleen ihan hirveitä muistoja koululiikunnasta tai vaikkapa ensimmäinen kerta yliopistoliikunnan ohjatulla tunnilla ja tunne siitä, etten kuulu joukkoon. Olen kuitenkin myös aina ollut vahvasti sitä mieltä, että elämässä saa harvemmin kivoja asioita, jos ei myös tee jännittäviä ja itselle uusia asioita, mene yli epämukavuuden ja totuttele uuteen. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että voin sitä paremmin, mitä pystyvämmäksi tunnen itseni, mitä enemmän koen hallinnan tunnetta omasta elämästäni ja kehostani. Vakava suolistosairaus ja rankat leikkaukset vahvistivat tätä. Tarve kokea, elää ja tuntea on suuri, sillä mikään tästä elämästä ja terveydestä ei ole itsestäänselvää.

Pohdin lukiessani paljon sitä, miksi kirjan lähtökohta tuntui itselleni niin vieraalta. En ole koskaan kokenut vastaavaa huonouden tunnetta, ajatellut itseäni jotenkin vääränlaisena, kun en ole Liikkuja (=siis se laiha ja paljon harrastava ihminen). Kirjan alkupuolella Pörsti kertoo tutkimuksesta, jossa selvitettiin liikkujasukupolvia. Pörsti kertoo, kuinka hänen isoisänsä arvosti ruumiillista työtä ja yhteishenkeä, ja kuinka sitä seuraava sukupolvi liikkui vapaasti lapsuudessaan ja vasta kolmas alkoi tosissaan harrastaa erilaisia lajeja ohjatusti. Tutkimuksen mukaan tämä kolmas harrastava sukupolvi oli noin 80-luvun lopussa syntyneet. Ja haa! Tässähän se vastaus tuli, olen itse syntynyt vuonna 1987, mutta minun lapseni on sukumme ensimmäistä harrastuksissa käyvää sukupolvea. Näiltä liikunnan vakavilta vaatimuksilta, joista Pörsti kertoo kokonaisen kirjan verran, minua taitaakin suojata ennen kaikkea yhteiskuntaluokka ja maalaisuus. Olen katsonut aivan silmät ymmyrkäisenä lapseni liikuntaharrastustunteja ja vasta nyt oivaltanut, että tuollaisiinhan minun sukupolveni lapset osallistuivat silloin, kun minä juoksin siskojen kanssa metsissä leikkimässä omaa itse keksittyä partiotamme.

En ikinä ole ajatellut, etteikö vaikka kävely, kotona tanssahtelu, pihatyöt tai se taimikon raivaus olisi “oikeaa liikuntaa”. Ja tuntuu aivan todella pohjattoman surulliselta, että kirjan perusteella näin kuitenkin ilmeisesti monilla on. Ihmiset kokevat suurta huonouden tunnetta siitä, jos eivät “harrasta” eli käy ohjatuilla liikuntatunneilla tai vähintään harrasta tavoitteellisesti juoksua. En myöskään ymmärtänyt kirjassa esitettyä ajatusta, että tuskin kukaan jaksaisi liikkua elämää pidentääkseen. Koska juuri siksi minä haluan luonnossa liikkumisen lisäksi käydä salilla ja kehittää lihasvoimaa, tiedän että se on suoraan sijoitus tulevaisuuteen, parempaan ikääntymiseen. Haluan tehdä itselleni hyviä ja haastaviakin asioita, jotta voin paremmin nyt ja toivottavasti myös tulevaisuudessa. Jos antaisin elämässäni vääränlaisten vaatteiden tai jännityksen tai ahdistuksen estää minua tekemästä asioita, aika nopeasti huomaisin, että en voi tehdä juuri mitään. Liikuntapaikkoihin meneminen on myös tilan ottamista, minullakin on oikeus mennä niihin, ottaa tilaa ja oppia.

Suuri oivallus, jonka olen tiennyt jo pitkään, mutta jonka vasta tänä vuonna hyväksyin on myös se, että minä en palaudu henkisestä kuormituksesta fyysisellä levolla. Palaudun siitä fyysisellä aktiivisuudella ja sen jälkeen kunnon levolla. Pitkään koitin lähestyä asiaa pelkästään lempeyden kautta. Netistä lukemieni suorittamista vastustavien aforismien voimalla olen yrittänyt palautua sohvalla kirjaa lukemalla. Mutta ei, nyt olen päättänyt tunnustaa tosiasiat, minä olen tällainen ja ruumiini toimii näin. Tarvitsen liikkeen, askeleita, hengästymistä, luonnon kauneutta ja tuoksuja, metallimusiikin voimalla nousevaa rautaa ja lisää askeleita, jotta mieleni rauhoittuu ja voin taas olla oma itseni. Joskus, aika usein, liikkumaan lähteminen vaatii ponnistelua ja pitkiä keskusteluja itseni kanssa - ja myös paheksuttua suorittamista erilaisten ohjelmien kautta. Mutta se sopii minulle, lisää onnellisuuttani. Ja taas, tämä koskee vain itseäni ja on äärettömän tärkeää oppia itsestään se, miten juuri itse voi kaikkein parhaiten, mikä itselle sopii. Moni asia voi olla samaan aikaan totta: yhteiskunnalliset rakenteet ja yksilön oma kokemus.

Edelleen lähes joka kerta hölkkälenkille lähtiessäni mietin isääni, jonka menetin kun olin nuori. Isällä oli selkävaivoja ja muistan ikuisesti kuinka tuohtuneena hän kerran tuli lääkäriltä kotiin. Lääkäri oli käskenyt häntä hölkkäämään ja se oli isästäni, aamusta iltaan liikkeellä olevasta maanviljelijästä, luultavasti maailman naurettavin ajatus. Jos minä elän pidempään kuin isäni sai elää, haluan tehdä sen mahdollisimman terveenä, pystyvänä ja onnellisena, vaikka se sitten vaatiikin vähän hölmöltä tuntuvaa hölkkää ja vaivannäköä. Liikkuminen ja liikkumiseen kykeneminen on todellinen etuoikeus, josta haluan pitää kiinni.

Marko Annala: Ylva

Marko Annalan Ylva (Like Kustannus, 2025) on viileiden purojen, jylhien metsien ja norjalaisen death metallin romaani. Se on romaani kuolemasta ja luopumisesta, luomisesta ja taiteesta. Ei ole mikään salaisuus, kuinka paljon Annalan tekstit minulle merkitsevät ja tietysti odotin romaanilta paljon. Ylva yllätti minut tästäkin huolimatta positiivisesti: se toi kirjallisuuskentälle jotakin ihan uutta ja se ravisteli muistojani yllättävällä tavalla.

Ylvan tunnelmassa on jotakin omalaatuista, jotakin sammalentuoksuista ja sadunomaista (sadut kuten Grimmin, ei Disneyn). Romaani on hyvin visuaalinen ja tunnetta luonnollisesti vahvistaa Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan kuvitukset. En muista koskaan nähneeni tällaista kuvituksen käyttöä: kahden minäkertojan tarinaan liittyy kahden eri kuvittajan teokset. Ratkaisu on äärettömän toimiva, nuoren teinitytön ja keski-ikäisen taiteilijamiehen osuudet ovat eri maailmoja, kerrontakin on niissä erilaista ja sopii saumattomasti kuvallisiin maailmoihin. Etenkin loppupuolella kuvitusten käyttö tarinan osana jopa hätkähdyttää.

Ylva on täynnä surua ja synkkyyttä olematta kuitenkaan raskas. Ylva ei ole kauhukirja, mutta tunnelmaltaan se toi toisinaan mieleeni kotimaisen kauhun suosikkini Akseli Heikkilän ja Marko Hautalan. Annalan teoksissa ilahduttavaa on aina se, miten omaäänisiltä ne tuntuvat. Romaanit ovat keskenään hyvin erilaisia ja oli tavattoman kiinnostavaa lukea Annalalta tällaisista teemoista ja maailmoista.

Ylvan sivuilta löysin myös viiltävän henkilökohtaisia havaintoja siitä, millaista on menettää läheinen auto-onnettomuudessa ja miltä tuntuu elää nuorena surun kanssa. En ollut varautunut löytämään tällaisia yksityiseksi luulemani ajatuksia romaanin sivuilta, menin vähän pois tolaltani, mutta onneksi metsä kannatteli. 

Luin Ylvan loppuun tänään vähän aiemmin, ja koko illan mieleni on ollut tarinassa ja sen tunnelmissa. Haistan edelleen kostean metsän ja veren kuin tapahtumia kauempaa seurannut susi ikään. Hieno, kaunis romaani.

Reetta Vuokko-Syrjänen: Harhakoto

Arvostelukappale saatu kustantajalta, kiitos Hertta Kustannus!🦆

En joutunut pitkään harkitsemaan, kun minulle tarjoutui mahdollisuus lukea Reetta Vuokko-Syrjäsen Harhakoto (Hertta Kustannus, 2025). Vuokko-Syrjäsen Syntykeho (Osuuskumma, 2022) on yksi viime vuosien upeimmista lukukokemuksistani. Harhakoto oli myös hieno ja erityisesti iloitsen siitä, että myös nuorille kirjoitetaan näin loistavaa lukemista.

Harhakodon miljöö on hervantalainen betonilähiö. Siellä asuu 14-vuotias Ani äitinsä kanssa. Elämässä riittää haasteita, äidin elämänhallinta on hukassa ja Anin elämä yksinäistä ja ikävää. Hän purkaa oloaan kirjoittamalla - ja tässä kohtaa tarinaan ilmestyy maaginen kirjeitä kuljettava sorsa.

Vaikka sorsalla ja taianomaisuudella on tarinassa iso rooli, kirjan tunnelma ei ole satumainen vaan enemmänkin arkinen ja raadollinenkin. Maagisen realismin elementit siivittävät tarinaa, joka koukuttaa ja vaatii suorastaan ahmimaan kirjaa. Ihan nuorille kirjaa en suosittelisi, mutta kaikille noin 14-vuotiaasta (niin kuin Anikin on) alkaen kyllä. Tekisi mieli avata enemmänkin kirjan teemoja, mutta en tee sitä. Harhakodosta on parempi tietää mahdollisimman vähän ennen sinne astumista.

Toistuvasti huomaan, että kaikkein eniten pidän kirjallisuudessa arkisten asioiden kuvauksista. Silloin kun se tehdään hyvin, se on huumaavaa. Harhakodon matkassa pääsin näkemään jotakin, joka lienee totuus monissa kodeissa. Toivottavasti taikasorsat kuljettaisivat toivon ja rakkauden viestejä myös niiden ikkunoiden taakse.

Kirjailija: Reetta Vuokko-Syrjänen

Kirja: Harhakoto

Kustantaja: Hertta Kustannus 2025

Tammikuun kuulumisia

Näkymä työpaikan ikkunasta.

Hei rakas blogipäiväkirjani, minullahan tosiaan on tällainenkin paikka, minne kirjoittaa! Kirjajuttujen painopisteen siirtämistä takaisin blogiin olen harkinnut jo pitkään. Kirjasome on kasvanut liian isoksi, hektiseksi ja liikaa aikaa vieväksi. Vaikka kirjagram on tuonut elämääni valtavasti hyvää, olen jo pidempään miettinyt, että aika aikaansa kutakin. Korona-ajan ja vauva-arjen yksinäisyyden täyttämisestä lähtenyt aktiivinen Instagram-kauteni jäi päälle pidemmäksi ajaksi kuin se tuntui hyvältä. Nyt kiehtoo ajatus hitaammasta kirjamediasta, alkuperäisestä rakkaudestani pitkiin blogiteksteihin. Myös se ajatus kiehtoo, että en edes tiedä, lukeeko kukaan tätä koskaan. Instagramin suuri yleisö toki on myös asia, josta olen kiitollinen, mutta minulle sopii paljon paremmin ajatus, että kirjoitan vain itselleni, en sadoille tai tuhansille somekäyttäjille, joiden reaktiot ja viestit tulvivat minulle välittömästi.

Siksipä siis Instagramissa tapahtunut pienimuotoinen joukkopako (valtaapitävien suuruudenhullujen ukkeleiden vuoksi) tuli hyvään saumaan, se oli minullekin viimeinen merkki hiljentää tahtia. Tilini aion pitää siellä jatkossakin, mutta huomattavasti vähemmän aktiivisena. Ehkä vinkkaan siellä uusista blogikirjoituksista, tai sitten en. Mielenkiinnolla seuraan myös, kasvaako jostakin toisesta somealustasta iso kirjayhteisö. Sehän on fakta joka tapauksessa, että minkään alustan voittokulku ei ole ikuinen.

Sateisen tammikuun Turku. Joki hädin tuskin pysyy uomasssaan.

Mutta se somesta. Oikeassa elämässä vuosi on alkanut varsin mukavissa merkeissä. Aloitin uudessa työpaikassa ja uudenlaisessa roolissa. Se jännitti ja olin valmistautunut olemaan aivan poikki. Tammikuu meni kuitenkin mukavammin ja kivuttomammin kuin olisin voinut ikinä ajatellakaan. Vaihtamalla paranee tai ainakin nyt tuntuu käyneen niin. On ihanaa tehdä uusia asioita, tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin. Yhtä ihanaa on huomata, että sittenkin osaa aika paljon, että ehkä tuli valituksi työhönsä ihan syystä. Vaihtamalla näkee myös menneisyyteensä kirkkaammin, ja minä näen siellä nyt paljon syitä siihen, miksi olen voinut niin huonosti.

Vaikka en ole ollut niin poikki kuin etukäteen arvelin, olen kuitenkin tehnyt vähemmän muita arkielämän asioita kuin töitä. Luin vain kolme kirjaa, Serj Tankianin muistelmat, Kimmo Ohtosen Pohjolan naalin tarinan ja Margaret Atwoodin Kissansilmän, josta kirjoitinkin eilen. Kuunnellut olen yllätyksekseni mm. David Guettaa ja ei niin yllätyksekseni Mokomaa. Mokomaa pääsen katsomaan ensi perjantaina, vuoden ensimmäiselle keikalleni! Kaikkein suurin kuunteluyllätys on se, että koukutuin Erika ja Irene Naakan Naakkavalta-podcastiin. Minähän en kestä podcasteja (kirjallisuuspodit ovat poikkeus), sillä se on turhaa leikkaamatonta höpinää, joka on enemmän tai vähemmän epäaitoa. Naakkavallan koukuttavuus onkin ehkä siinä, että se tosiaan on aitoa, sisarusten poukkoilevaa juttelua. Nyt odotan perjantaita myös siksi, että silloin tulee uusi jakso.

Uusi sohva, perintötuoli, pappakoira.

Tammikuista talviretkeilyä ennen vesisateita.

Tammikuussa myös liikuin paljon ja se oli ihanaa. Aloitin Juoksuklubin kurssin, jossa kuulokkeista minulle kerrotaan, miten ja milloin pitää juosta. Se sopii nykyiseen mielentilaani oikein hyvin. Olen aiemmin tehnyt Storytelistä Juoksuklubin juoksu- ja kävelykurssit, jos ei halua ostaa kurssia, suosittelen kokeilemaan näitä. Liikkumisen vastapainona olen nauttinut uudesta sohvastamme, jonka hankkimista harkitsimme vuosia. Nyt meillä on kirjaimellisesti sohvannurkka, on muuten maineensa veroinen.

Vaikka 4-vuotiaan kanssa on toki melkoista vääntämistä aiheesta kuin aiheesta, elämä on nyt täynnä tosi ihania hetkiä. Yksi parhaimmista oli se, kun aloimme lukea lapsen nimikkokirjaa, jossa siis seikkailee hahmo, jolla on sama nimi kuin hänellä. Se oli iso juttu, kun lapsi huomasi kannesta tutun nimen. Iltojen pitenemistä odotan etenkin siksi, että sitten ehtii työpäivän jälkeenkin kunnolla metsään. Lähiretkeilyä olemme harrastaneet myös talvella, mutta kevään retkeilyjen alkamista odotan hurjasti. Moni haaveilee ulkomaanmatkoista, minä haaveilen matkasta Somerolle! Häntälän notkot ovat vielä näkemättä.

Vuoden 2025 ensimmäisen kuukauden päätti lehtopöllön huhuilu lähimetsässämme. Helmikuu alkoi ihmeellisellä valolla. Pianhan kevät on jo täällä, mutta sen odottamisen sijaan koitan keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, vielä hetken kanssamme hiipivästä hämärästä ja hitaudesta.

Margaret Atwood: Kissansilmä

Kissansilmä on marmorikuula, jonka sisällä sameina heijastumina näkyy koko eletty elämä, kaikki kirkkaat ja hämärtyneet muistot. Olen lukenut Margaret Atwoodilta viiden tähden kirjoja (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja) ja sellaisia ihan kivoja (olen unohtanut niiden nimet). Jostakin syystä odotin, että Kissansilmä olisi myös enemmänkin sitä ihan kiva -osastoa, mutta sain yllättyä iloisesti. Tyrmistyä suorastaan. Kissansilmä oli upea tammikuinen hidas matka alitajuntaan ja lapsuuteen, se on romaani muistoista ja muistamisesta, taiteesta, ihmissuhteista ja elämästä.

Kissansilmä kertoo taiteilijasta, tai maalarista, Elainesta. Tarina etenee kerrostumissa ja takaumissa, lapsuus ja nykyhetki kerrostuvat ja limittyvät saumattomasti. Elainen lapsuudenystävät ja etenkin tyttö nimeltä Cordelia ovat tärkeässä roolissa kaikissa aikatasoissa. Oikeastaan ystävä on sanana liioittelua, tyttökolmikko elää omituisessa suhteessa, jossa ystävyyttä ei oikeastaan ole, on vain riippuvuutta, alisteisuutta ja arvostelua. Sydämeni särkyi, en muista lukeneeni tällaista nuorten tyttöjen elämän kuvausta ennen. Tyttöjen ystävyys kuvataan toistuvasti kirjallisuudessa puhtaana ja kauniina, tällainen lähes väkivaltaa muistuttava sosiaalinen kuvio ei taida kuitenkaan olla harvinaisuus ja itsekin sen tunnistin kivuliaasti.

Ennenkin olen Atwoodin kohdalla todennut sen, että jokin hänen kirjoitustavassaan osuu suoraan alitajuntaani ja herättää siellä esiin erilaisia aisteja. Kissansilmä ei ollut tuoksuiltaan tai väreiltään minulle yhtä voimakas kuin vaikkapa Nimeltään Grace, mutta sen tutut asiat hätkähdyttivät toistuvasti. Luulin näiden asioiden olevan yksityisiä ja vain minua koskevia, miten Atwood voi kirjoittaa niistä? Hauskana esimerkkinä vaikkapa taidenäyttelyn nainen, joka sanoo: "Ovat nämä ainakin erilaisia." Minun mummuni tapasi sanoa "On ainakin erikoinen" asioista, joista hän ei selvästikään pitänyt. Rakastin lapsuuskuvauksia, ajomatkoja täynnä bensiinin ja kuuman ilman tuoksua, sitä kuinka muistot ja niiden muuttuva ja mystinen luonne kuvataan.

Kissansilmää lukiessani taisin oivaltaa jotakin siitä, mikä minua lukijana kiehtoo kaikkein eniten: romaani on tavallaan arkinen, tavallaan juonellinen ja täysin ymmärrettävissä, mutta lopulta kuitenkin olo jää hiukan hämmentyneeksi, hiukan epävarmaksi. Taianomaisuuden verkon kutominen romaaniin ei ole helppoa, mutta kun sen osaa tehdä mestarillisesti, kirja nousee aivan uudelle tasolle. Kissansilmä on pinnalta kova, kuin Elainen ja Cordelian suhde, mutta sen sisällä piilee pehmeys, arvoituksellisuus, unohdus.

"Kukaan ei mainitse mitään tästä puuttuvasta ajasta paitsi äitini. Silloin tällöin hän virkahtaa: -Se vaikea aika joka sinulla silloin oli. Olen ihmeissäni. Mistä hän oikein puhuu? Minusta nämä viittaukset vaikeisiin aikoihin tuntuvat jotenkin uhkaavilta, hämärällä tavalla loukkaavilta: en minä ole niitä tyttöjä joilla on vaikeaa, minullahan on aina hauskaa. Tuossa minä olen kuudennen luokan luokkakuvassa ja hymyilen leveästi. Tyytyväinen kuin simpukka, sanoo äiti kun joku on oikein onnessaan. Minä olen tyytyväinen kuin simpukka: kovakuorinen, tiukasti suljettu." s. 272

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Kissansilmä (suom. Matti Kannisto)
Alkuperäinen kirja: Cat's Eye, 1988
Sivumäärä: 566
Mistä hankittu: kirjastosta

Kaksi lyhyttä ja vaikuttavaa vastikään suomennettua klassikkoromaania: Perecin Tavarat ja Sinclairin Harriet Freanin elämä ja kuolema

Kun selailen 1001 kirjan listaa, vastaan tulee paljon kiinnostavia kirjoja, joita ei ole suomennettu. Vanhempien kirjojen kohdalla käännöksestä on usein turha haaveilla, mutta toisinaan saa yllättyä iloisesti.

Sekä Georges Perecin Tavarat (Aviador, suomentanut Leena Rantanen) ja Harriet Freanin elämä ja kuolema (Punos, suomentanut Tuija Tuomaala) julkaistiin suomeksi vuonna 2024, vaikka kirjat ovat jo iäkkäämpiä. Tavarat on Perecin esikoinen vuodelta 1965 ja Harriet Freanin elämä ja kuolema on jo yli satavuotias, vuodelta 1922.

May Sinclair on Suomessa varsin tuntematon, vaikka hän oli hyvin tuottelias ja kirjallisuuden historian kannalta merkittävä kirjailija. Sinclair kirjoitti paljon naisen asemasta maailmassa, ja se on asetelma myös Harriet Freanissa. Sinclair kehitti psykologista romaania ja käytti ensimmäisenä tajunnanvirta-termiä! Harrier Freanin elämä ja kuolema on erikoinen romaani, se on tavallaan hyvin arkinen, mutta pinnan alla kuplii synkempiä tasoja. Kirjan nimi kertoo oleellisen, tarkemmin en oikeastaan halua tarinaa avata, vaan jokaisen on paras löytää se itse. Jostakin syystä mieleeni tuli Shirley Jacksonin kerronta.

Georges Pereciä olen lukenut ennenkin ja hän se vasta on erikoinen kirjailija. Tavarat oli helposti lähestyttävää Pereciä, nimensämukaisesti tavaroista ja niiden loputtomasta haluamisesta kertova romaani. Mielenkiintoisen klassikon Tavaroista tekee se, että Perecin ajoista tyhjyyden täyttäminen ostamisella ja kaikkialta vastaan tunkevat mainokset ja ostokehotukset ovat vain lisääntyneet, enemmän kuin ehkä kukaan olisi voinut uskoa. Lukija joutuu kohtaamaan myös itsensä, olemmeko me kaikki lopulta kuin Sylvie ja Jérôme, jotka ovat tyhjiä kuoria kaiken tavarapaljouden ja ulkokultaisuuden alla.

Valtavat kiitokset siis Aviador-kustannus ja Punos-kustannus kulttuuriteoistanne ja kaikille vahva suositus näistä romaaneista! ❤️

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

Ripottelin kesän viimeiset, jo hallanpuremat daaliat pehmeälle peitolle Anna Pölkin Metsien kaukainen sini -kirjan (Avain, 2024) viereen. Tuntui suorastaan rikokselta nyppiä kauniit kukat irti varsistaan, mutta tulin ajatelleeksi, että ehkä niille ei ole arvokkaampaa loppua kuin tulla ikuistetuiksi tällä tavoin. Pölkin uutuuskirja on viimeisten daalioiden tavoin surumielisen kaunis, lohdutonkin, mutta toivonpilkahduksia täynnä.

Metsien kaukainen sini on kirjailijan omakohtainen päiväkirjateos, tämä päiväkirja tosin on kirjoitettu mielessä ajatus sen julkaisemisesta. Pölkki kuvaa hienosti luontoa ja vuodenkiertoa ja olin jopa hämmentynyt. En ole tainnut lukea aiemmin ainakaan näin pitkää tekstiä, jossa kirjoittaja näkee maailman niin samalla tavalla kuin itse näen: luonnon pieninä, loputtoman kiinnostavina, merkityksellisinä ja kauniina yksityiskohtina. Minunkin sielunsiskojani ovat Montgomeryn Emilia ja Anna, joten ihmekös tuo.

Pölkin taikametsien yllä häilyy kovin synkkiä varjoja, hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirjassa sairauden kuvaus on myös kirjoitettu taiten, avoimesti, kaunistelematta ja lämmöllä. Voi Anna, miten paljon olet joutunutkaan kokemaan. Kirjallisuudessa sairauksia käsitellään kovin vähän, tämä teos on merkityksellinen myös sen vuoksi. Minua kosketti myös kohta, jossa pohditaan sitä, kuinka kertoja ei ole joutunut vielä kohtaamaan kuolemaa. Minä olen, paljonkin, mutta mielessäni vahvistui ajatus siitä, että koettelemuksia ei voi verrata, jokaisen polku ja suru on erilainen. Kuitenkin jokainen, joka elämässään kokee suuria vastoinkäymisiä, taitaa lopulta kuulua samaan siipirikkoisten joukkoon.

Luontoa tutkailevan kirjailijan päiväkirjoista tulee toki mieleen Eeva Kilpi, olin huomaavinani erään viittauksen siihen suuntaan. Suoraan ja epäsuorastikin Pölkki puhuu lukuisista muista kirjailijoista ja kirjoista. Metsien kaukainen sini on myös ylistys kirjallisuudelle, sen voimalle ja kauneudelle. Ihanaa, että teoksessa mainitut kirjat on listattu loppuun, aion ehdottomasti etsiä sieltä itselleni lukuvinkkejä tulevaisuudessa.

Onnea @kirjojajakakkuja hienosta kirjasta, en malta odottaa, mitä kaikkea kynästäsi vielä syntyykään. ❤️

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Saara Turunen on ollut lempikirjailijani siitä asti, kun luin häneltä Rakkaudenhirviön ja tyrmistyin, miten kukaan on voinut kirjoittaa romaanin minusta, eikö se ole vähän jo törkeääkin sellainen. Rakkaudenhirviön ulkopuolisena töllistelevä surumielinen lehmä on vaihtunut uutuusromaanissa vaistojensa varassa toimivaan hyeenanaaraaseen. Romaanin ääni on aiemmista romaaneista tutun lakoninen, ja teos saa viestinsä perille ehkä vielä aiempaakin voimakkaampana. Vaikka itsensä löytäminen kirjoista ei ole välttämätöntä, niin kyllähän myös Hyeenan päivissä tuttuuden tunne aiheutti miellyttäviä hätkähdyksiä. 

Hyeenan päivät onnistuu siinä, minkä luulin olevan minulle mahdotonta: se käsittelee vanhemmuutta ja lapsen haluamista ja saamista tavalla, josta pidin valtavasti. Se toki provosoi, mutta toteavalla sävyllään antaa tilaa myös tulkinnalle. Lukija voi joko pohtia, että noinko se tosiaan on, tai huudella kotinsa seinille että just noin! ihan just tuollaista se oli! Turunen kuvaa tympeitä hoitohenkilöitä, mekaanisia vatsanmittailuja ja toivottomana ulvovaa hyeenaa siten, että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. 

Turunen sai minut myös ajattelemaan, että ehkä siinä tosiaan oli jotakin erikoista ja merkillistä, että koki äidiksi tulemisen pandemia-aikana. Luulen, että en jaksaisi lukea koronasta kenenkään muun kirjoittamana, mutta sopivan harmaa, ei kauhisteleva mutta ei myöskään romantisoiva, kerronta toimii tässäkin täydellisesti ja romaani avaa tuota aikaa hienosti. 

Erityisesti nautin kirjan pohdinnasta sen suhteen, kuinka äiteihin ja äitiyteen yhteiskunnassa ja omissa asenteissamme suhtaudutaan. Kuinka paljon sisäistetty naisviha värittää myös äitiyteen liittyviä ajatuksiamme. Kirja antoi sanoja mietteille, jotka raakileina ovat pyörineet omassakin mielessä. Toivoisinkin, että kirja löytää tiensä myös sellaisten lukijoiden pariin, joilla kokemus ja toiveet lasten suhteen ovat erilaiset kuin kirjan päähenkilöllä. 

s. 167: "Miksi vauva-asioita olisi karteltava? Miksi niiden täytyy näyttäytyä niin noloina? Vaikuttavatko ne vähäpätöisiltä siksi, että aikojen saatossa niiden on katsottu kuuluvan sellaiseen elämänpiiriin, jossa ei ole uskottavuutta, ei valtaa, ei rahaa eikä seksikkyyttä, ainoastaan pieniä murheita, mitättömiä yksityiskohtia, jotka useimmiten ovat kytköksissä naisvartaloon ja sen toimintoihin. Olenko tällaisen ajattelun läpitunkema?" 

Niinpä, hyeenarakkaani, niinpä.

Saara Turunen, Hyeenan päivät, Tammi 2024. 281 sivua. Kansi: Sanna Mander

Jussi S. Heinonen ja Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret

 

Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen Suomen muinaiset tulivuoret: kallioidemme salaisuuksia (Gaudeamus 2024) on viiden tähden tietokirja. Se esittelee monipuolisesti Suomen kallioperän historiaa ja kuljettaa lukijaa mukanaan kesäisillä kiviretkillä. Miljardien vuosien matkalta ei puutu tapahtumia ja dramatiikkaa. Sain kirjan arvostelukappaleena, vuoren kokoiset kiitokset!

Kirjan ulkoasu toi heti mieleeni klassikkoteoksen, Lehtisen, Nurmen ja Rämön Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Jo kirjan ensisivuilla Heinonen ja Lehtonen kumartavatkin aiempien geologisukupolvien suuntaan ja tuovat ilmi maailman muutoksen: me nykyiset geologit kulutamme enimmäkseen toimistotuoleja kenttävälineiden sijaan. Hiljaisen tiedon talteen saaminen on valtavan tärkeää ja tämä uutuuskirja onkin suuri tiede- ja kulttuuriteko.

Vaikka tieteessä ollaan syvällä, uskon että teksti on luettavaa ja ymmärrettävää heillekin, joille aihe on entuudestaan vieras. Ote on jutusteleva ja helposti lähestyttävä. Itse tulin taas ajatelleeksi, että tulikohan minusta maaperägeologi ennen kaikkea siksi, että petrologia (tiede joka tutkii kivien koostumusta ja muodostumisolosuhteita) on niin vaikeaa.😁 

Eniten taisin rakastaa kirjassa sitä, kuinka se tuo näkyväksi asian, jota olen geologiassa aina rakastanut: jokin, joka syntyi pari miljardia vuotta sitten, voi olla osa arkipäiväämme nyt, voimme silitellä tulivuorenpurkauksen jälkiä, seurata sormellamme muinasen meren hiekkaan luomia aaltoja (kuvassa hiekkakiveä Harjavallasta). Kaikki on katoavaista, mutta toisaalta kiertoliike on ikuista. Jonain päivänä meidänkin atomimme voivat olla osa peruskalliota. Olemme täällä vain hetken, tämä kaikki ympärillämme on nähnyt niin paljon ja tulee näkemään vastaisuudessakin, vaikka ihmistä ei enää olisi. Se on kaunista ja lohdullista, se auttaa suhteuttamaan asiat ja näkemään, kuinka järjetöntä on ihmisen tapa asettaa itsensä kaiken yläpuolelle.

Pidin myös siitä, kuinka pääsin kurkistamaan Helsingin yliopiston geologien maailmaan. Omasta Joffin vetämästä kenttäkurssista Ahvenanmaalle on kulunut jo yli 15 vuotta, olipa kiva huomata, että en ollut unohtanut läheskään kaikkea!

Erittäin lämmin suositus siis! 🌋

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Tarkistin juuri, että siitä kun luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, on kulunut jo lähes viisi vuotta. Muistan, miten tuon jälkeen suunnittelin lukevani Sokean surmaajan pikimmiten. Aika juoksee minua karkuun, enkä saa siitä otetta. Sokea surmaaja päätyi hyllystäni lukupinoon vasta nyt, mutta voi kuinka siitä nautinkaan.

Nimeltään Grace on julkaistu alun perin vuonna 1996 ja Sokea surmaaja neljä vuotta myöhemmin. Minua aika tuntuu lähinnä kaltoinkohtelevan, mutta Atwoodille se on tehnyt hyvää. Nimeltään Grace on lempikirjojani, mutta Sokea surmaaja on ehkä vielä sitäkin taitavampi. Viiden tähden romaani, jonka takakannen sulkiessani jäin tuijottamaan seinää epäuskoisena siitä, mitä juuri koinkaan.

Sokeaa surmaajaa aloittaessaan lukijan kannattaa tietää siitä mahdollisimman vähän. Se riittää, että tietää sen kertovan sisaruksista Laurasta ja Iriksestä ja heidän nappitehtaalla vaurastuneesta suvustaan. Kirja kuvaa 1900-luvun tapahtumia sen alkuvuosikymmeniltä alkaen. Jo kirjan alku on dramaattinen, mutta silti teos lähtee liikkeelle hitaasti, sillä monitasoisen kerronnan sisään pääsemisessä kestää aikansa. Se kuitenkin osoittautuu romaanin suurimmaksi lumovoimaksi: Sokea surmaaja tuntuu yhdistävän kaikki Atwoodin taidot ja aiemman tuotannon, se sisältää jopa scifiä.

Atwood havainnoi ihmistä ja ihmisen ympäristöä tarkasti ja kauniisti. Kerronta ei kuitenkaan päälleliimaa kauneutta, vaan kaikki sopii yhteen, pääjuoni ja aikatasot ja nostalgia limittyvät sujuvaksi kerronnaksi. Koska luin kirjan nyt, enkä muutama vuosi aiemmin, sen kuvaus etäällä olevasta mutta kaikkien elämään vaikuttavasta sodasta kosketti myös erityisesti. Jokin Atwoodin kerronnassa soi samalla aaltopituudella minun mieleni kanssa: ehkä se on kuvaus kanadalaisesta luonnosta, joka muistuttaa kovasti omaamme, ehkä se on kaikissa hänen hahmoissaan pinnan alla värisevä surumielisyys.

Sokea surmaaja on viihdyttävä, koukuttava, älykäs ja koskettava. Se on romaanitaidetta nautinnollisimmillaan. Aion jatkossa suositella tätä yhtä kiihkeästi kuin Nimeltään Graceakin. Nyt minulla on vain yksi toive: se Nobel Atwoodille, ja sassiin!

★★★★★

Chi Ta-Wei: Kalvot

Mikä on koukuttava, yllättävä, kummallinen, kokoaan suurempi ja - saanko ennustaa - kevään kirjatapaus? No, tietysti Chi Ta-Wein Kalvot! (Hertta-kustannus 2024, suom. Rauno Sainio). Ta-Wei on taiwanilainen kirjailija ja Kalvot on julkaisut alun perin jo vuonna 1996. On Rauno Sainion ja ideaan tarttuneen Hertta-kustantamon ansiota, että ylipäänsä saamme lukea nyt tämän upean scifi-romaanin suomeksi. Pieni kauhukin tässä nousee: miten loputon määrä maailmassa onkaan upeita kirjoja, joiden olemassaolosta en edes tiedä!

Mitä vähemmän Kalvoista tietää etukäteen, sen parempi. Tarina sijoittuu 2100-luvulle ja päähenkilö Momo työskentelee ihonhoidon parissa. Otsonikato on pakottanut ihmiset asumaan merenpohjaan vedenalaisiin kaupunkeihin. Kirja ei ole mitaltaan pitkä (ahmin sen yhdessä illassa) mutta teemoiltaan poikkeuksellisen mittava. Se käsittelee ihmisyyttä ja seksuaalisuutta, mutta myös paljon kaikkea muuta, niin paljon että tekee mieli lukea kirja heti perään uudelleen. Kirjan voi luokitella scifi- ja queer-romaaniksi, mutta sanoisin, että ne ovat vain osa tasoista. Teemat ja merkitykset virtaavat läpi koko kirjan joustavasti. Rakastin kirjan lukemista ehkä etenkin siksi, että sen tunnelma oli niin vahva, mutta mystisen vaikeasti tavoitettava. Aina, kun luulin saavani otteen, tarina karkasikin, kirja pakeni minua ja eli omaa elämäänsä.

Tietysti erityisesti nautin kirjan luonnontieteellisestä puolesta, Kalvot on kuin hengittävä organismi, johon imeydyin diffuusion kautta mukaan. Lohduttavaa on toki myös se, että täällä ympäristökatastrofien keskellä eläessämme edes yksi asia on paremmin kuin vuonna 1996: otsonituho ehdittiin pysäyttämään. Viehättäviä olivat myös populaarikulttuurin viittaukset, joissa selvästi näkyy kirjoitusajankohta, huvittelin ajatuksella kuinka todennäköisesti sadan vuoden päästä kukaan muistelee vaikkapa Bond-leffoja. Osa teoksen tulevaisuuden kuvauksista kuitenkin on tullut osaksi arkeamme jo nyt.

Kalvoissa on kaikki klassikon ainekset: siinä on jotakin ikiaikaista, jotakin ainutlaatuista ja omaperäistä. Sen omituinen tunnelma teki lukukokemuksesta taatusti ikimuistoisen. Tuntuu, että maailma vinksahti tätä lukiessa hiukan eri asentoon.

Suosittelen kirjaa myös kaikille, jotka eivät usein lue scifiä, mutta kummallisuutta tarinaan uppoutuvan on paras sietää. Mikä onni onkaan, että kirjan ei ole annettu hautautua unohdukseen, kadota merenpohjaan, vaan Kalvot ovat nyt kaikkien löydettävissä.

Kirja: Chi Ta-Wei, Kalvot (suom. Rauno Sainio, Hertta-kustannus 2024)
Sivumäärä: 179
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★

Iain Banks: Ampiaistehdas

Tässäpä aivan kertakaikkisen hirveä, kamala, naurettava ja groteski kirja, jota en ikimaailmassa suosittelisi kellekään, ja josta silti taisin pitää aika kovasti, vaikka en ehkä olisi halunnut.

Iain Banksin The Wasp Factory on odottanut hyllyssäni vuosia. Marraskuussa aloitin vihdoin sen lukemisen, mutta vaihdoin nopeasti suomeen, lähinnä oman pääni kuormittuneisuuden vuoksi. Alkuperäinen kirja on vuodelta 1984, Juhani Koskisen ehkä vähän vanhanaikaiselta kalskahtava suomennos vuodelta 1986. Ampiaistehdas on Banksin esikoisteos. Aiemmin olen lukenut häneltä Crow Roadin käsikirjoituksen, jota näin jälkikäteen voisi ehkä ajatella Ampiaistehtaan huomattavasti kypsempänä ja sivistyneempänä pikkuserkkuna. Seuraavaksi pitänee tutustua Iain M. Banksin (sama kirjailija, lisänä M.) scifiin, Kultturi-sarja etenkin kiinnostaa!

Ampiaistehtaassa on suljetun, pienen ja omituisen maailman ahdistava tunnelma. Päähenkilö on 16-vuotias Frank, joka asuu isänsä kanssa pienellä saarella. Isän työhuone on visusti lukittu, sinne ei kukaan saa mennä. Uhan tuntua luo myös tieto siitä, että vaarallinen ja sekopäinen veli Eric on päässyt karkaamaan laitoksesta ja lähestyy perhettään omituisilla puheluilla.

Kauhun ja pahuuden tunnelmaa luodaan myös hyvin kyseenalaisin keinoin. Kukaan ei romaanissa säästy hirveyksiltä, eivät lapset eivätkä eläimet. Kovinkaan graafiseen ilmaisuun ei Banks onneksi lähde, mutta oli tässäkin jo ihan riittävästi. Välillä koin, että kirjailijan keinot ovat tahallisen provosoivia ja epäkypsiä, toisaalta ehkä sellainen "nytpä kirjoitan kamalan teoksen" -kömpelyys oli myös osa kirjan viehätystä.

Ampiaistehdas ei ole mitään splatteria, mutta siitä tuli ehkä vähän mieleen 1980-luvun (tieteis)kauhuelokuvat, jotka ovat niin huonoja ja omituisia että ovat jo hyviä. Eli joo, en todellakaan suosittele, mutta kyllä tämä taisi jättää pysyvän muistijäljen.

Magdalena Hai: Sarvijumala

Kotimainen kauhu on hiljalleen hiipinyt suosikikseni. Luin Magdalena Hain Haiseva käsi -kokoelman viime syksynä ja se osoittautui täydelliseksi pimeiden iltojen kirjaksi. Siksi kiinnostuin heti myös Sarvijumalasta (Otava, 2023). Tämän tekstin julkaisin alunperin Instagramissa muutama viikko sitten. Nyt, kun suureksi ilokseni kirja voitti Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon, tajusin että en ole nostanut tekstiä blogiin. Nyt oli siis korkea aika tehdä se!

Emmin Sarvijumalaan tarttumista, vaikka olenkin suuri kauhun ystävä. Pelkäsin, että se on minulle henkilökohtaisista syistä liian rankka, että kauhu valtaa minut eri tavalla kuin on tarkoitettu. Kirjassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa nuoren Laurin äiti kuolee, ja Laurikin ja hänen isänsä loukkaantuvat pahoin. Turun kirjamessuilla satuin kuulemaan, miten kirjailija kertoi saaneensa kiittävää palautetta siitä, miten kirja käsittelee kuolemaa. @siperiankirjat -Nealta, joka rakasti kirjaa, ja jolta muuten sain kirjan myös lainaan (kiitos!) taas varmistin, ettei kirja mässäile onnettomuudella. Sen perusteella uskalsin lähteä tälle matkalle, ja onneksi lähdin, sillä Sarvijumala oli vaikuttava.

Sarvijumalassa on paljon arkisuutta, paljon sellaista, jonka uskon vetoavan nuoriin lukijoihin, raikkautta, aitoutta ja huumoriakin. Ihanaa myös, että se sijoittui maaseudulle! Siinä on myös aika rajuja toiminnallisia kohtauksia ja ne ovat hyvin toimiva yhdistelmä hiipivän kauhutunnelman kanssa. Sarvijumalassa on myös kuolleita, hyvin paljon kuolleita:

"Mun pitäisi ehkä ajatella vähän enemmän sitäkin, että mua mietityttää Vilja-Maarian tykkäämiset enemmän kuin se, että me nähdään molemmat vainajia." pohtii Lauri.

Kun luin Leena Paasion Harmaja luode seitsemää, tajusin ensimmäistä kertaa kuinka erityisesti nuortenkirjojen lukeminen voi tehdä hyvää myös sille nuorena kovia kokeneelle aikuiselle, joka nyt olen. Tähän samaan tarkoitukseen osui sydäntä lämmittävällä tavalla myös Sarvijumala. Hai kohtelee vainajiaan kunnioittavasti ja käsittelee Laurin menetystä koskettavasti.

Lukiessani ajattelin, että eihän Sarvijumala ole edes yhtään pelottava. Kuitenkin eilen illalla, kun lähdin lenkille pilkkopimeään, yhtäkkiä ajatus tuntuikin arveluttavalta, vaikka en ikinä säiky pimeää. Parhaalla mahdollisella tavalla toimivaa kauhua siis, bravo!

Kuvan hirvensarvet ovat isäni löytämät. Isä kuoli auto-onnettomuudessa, kun minä olin 15. Kuolleet säilyvät luonamme juuri niin pitkään, kun heidät muistamme. 🖤

Erityismaininta on annettava vielä kirjan upealle kannelle, sen on tehnyt Karin Niemi.

Ivan Turgenev: Kuningas Lear arolla ja August Strindberg: Hemsöläiset

Tänään esittelyssä on kaksi klassikkoa, joista minulla ei ole juuri mitään sanottavaa. Kun kahlaa läpi valtavaa määrää klassikkoja, väkisinkin silloin tällöin käy näin: kirja on ihan kiva, ei siinä ole sinänsä mitään vikaakaan, mutta mitään ei jää käteen. Sattumaa tai ei, kyseessä on kaksi saman ajan näytelmäkirjailijaa ja realistia.

Ivan Turgenevin Kuningas Lear arolla on julkaistu alunperin vuonna 1870, Samuli S.:n suomennos on vuodelta 1886. Päähenkilö Martin Harlow on suurtilallinen, joka päättää jakaa tilauksensa kahdelle tyttärelleen. Melankolinen ja mahtipontinen tarina noudattaa Shakespearen Kuningas Lear -näytelmää, joka mainitaan kirjassa myös nimeltä. Shakespearekaan ei ole minulle kaikkein tutuin, ehkäpä tästä olisi revennyt enemmän riemua, jos olisin osannut verrata toteutuksia.

August Strindberg on Ruotsin merkittävimpiä kirjailijoita, Turgenevin lailla myös näytelmäkirjailija. Aikaisemmin olen lukenut häneltä Punaisen huoneen, joka on Hemsöläisiä paljon poliittisempi (ja muistaakseni myös kuivempi). Hemsöläiset (1887, suom. Arkadius) sijoittuu Ruotsin saaristoon. Ovela renki Carlsson laittaa rappiolle päässyttä saaristolaistilaa kuntoon. Se johtaa siihen, että hän onnistuu hurmaamaan tilan omistavan lesken ja pääsee tämän kanssa naimisiin. Parhaimmillaan romaanissa puhaltaa raikas saaristotuuli, mutta enimmäkseen vain kyllästytti.

Nyt toivon, että löytyisi joku näiden kirjojen fani kertomaan näkemyksensä! Haisu on, että kirjojen klassikkoasema on perusteltu Turgenevin ja Strindbergin jättämän kirjallisen perinnön ja merkityksen vuoksi, mutta tosiaan henkilökohtaisella tasolla ei nyt vaan ns. napannut.

Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän

Pakkasin Kellopelisydämen reppuuni ja kannoin sen metsään. Metsässä ihailimme tummansinistä lähdelampea, sen riitteistä pintaa, jota täplittivät kultaiset koivunlehdet. Kellopelisydän tikitti, se oli omassa luontaisessa ympäristössään, hiljenevän lokakuisen luonnon keskellä, pehmeässä hämärässä.

Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän (Aula & Co, 2023) on ollut tämän syksyn tapaus kirjagramissa, osittain tietysti siksi, että kirjailija on itse aktiivinen kirjagrammaaja. Vehka on ystäväni, joten tämä teksti ei ole puolueeton. Mutta miksi minun edes tulisi pyrkiä puolueettomuuteen? Eikö meidän juuri kuuluisikin olla toistemme puolella tässä maailmassa, jossa vastakkainasettelua on kaikkialla? Voin kuitenkin käsi sydämellä sanoa, että Kellopelisydän on juuri niin ihana ja taitava kuin kaikki ovat sanoneet. Sen teksti on hiottua ja kypsää, se soi lempeänsynkissä sävelissä, koin sen synesteettisesti tumman tihkusateisissa sävyissä.

Pitkään kaivelin sisältäni sanoja, selitystä tuttuuden tunteelle ja nostalgialle, jota koin lukiessani. Lopulta oivalsin, että Kellopelisydän muistutti minua Astrid Lindgrenin tummista mutta turvallisista fantasiamaailmoista. Miosta, Ronjasta, Leijonamielestä. Minun juureni nousevat samasta mullasta, samanlaisesta maalaiskirjaston nuortenkirjahyllystä kuin Vehkankin, Kellopelisydän on tulvillaan kaikkea hyvin tuttua, mutta myös valtavasti kaikkea Vehkan ihan ikiomaa. Ja tuo ikioma muuttuu yhteiseksi, kun me lukijat saamme tutustua Karunkaan ja sen hahmoihin. Huomasin myös haaveilevani jo siitä, että saan jakaa Kellopelisydämen tarinan lapseni kanssa!

Monet lukijat ovat löytäneet kirjan sivuilta itselleen lempihahmon. Minä taas en ole team Helios tai team Marras, olen team tihkusateen kastelema tiiliseinä, kostean sammalen peittämä siirtolohkare. Kellopelisydämessä parasta on sen tunnelma, yhtä lailla parasta on se, kuinka Vehka käyttää kieltä vaivattomasti ja omaäänisesti. Myönnän: jännitti, koska romaaneissa kielen kauneus, runollisuus ja korulauseet eivät useinkaan toimi minulle. Jännitys oli kuitenkin turhaa, Kellopelisydämen kieli on sekä kaunista ja oivaltavaa että hyvällä tavalla konstailematonta. Tämän tasoisia kielenkäyttäjä tulee vastaan harvoin, sanokaa minun sanoneen!

Vielä pitää mainita erikseen se, että kirja on valtavan viimeistelty ja siitä kiitos myös kustannustoimittaja Jenni Poutiaiselle. Upea kansi on Anna Makkosen, ihanan kartan on laatinut Kellerica Maps.

Kirjailija: Vehka Kurjenmiekka
Luettu kirja: Kellopelisydän, Aula & Co 2023
Sivumäärä: 333
Mistä hankittu: Oma ostos

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Saanko esitellä, uusi lempikirjani! Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus (Otava 2023) on upea romaani. Luin sen kesällä ja se on tämän vuoden tai jopa vuosikymmenen upeimpia lukukokemuksiani. Sen nimi tosin ei kutsu luokseen, mutta sitä ei kannata lainkaan pelästyä, se ei kuvaa lukukokemusta lainkaan. 

Poika viettää viikonloppuyöt yksin, kun hänen sairaanhoitajaäitinsä tekee töitä. Kenellekään ei saa tästä yksinäisyydestä kertoa, herkut ja vuokraelokuvat pitävät pojalle seuraa. Kun poika menee kouluun, laman suurimman terän jälkeisen maailman hierarkia on pysäyttävän selvää: jokaisen asema määrittyy sen mukaan, mitä hänen vanhempansa tekevät. Ratkaisu nimetä hahmot vanhempien ammattien ja myöhemmin hahmon harrastusten perusteella on nerokas. Kun teoksen lopussa vääjäämättömän kaoottisissa kotibileissä hahmot saavat nimet, silloinkin vain englannintunneilta tutut lempinimet, Hallikainen avaa romaanissaan uuden tason, paljastaa salaisuuden. Kaupungin maantiede, se mihin ilmapiiriin kukakin kuuluu, määrittyy postinumeroiden mukaan. Mietin, mitä sekin vaikutti, kun jokainen sanoi kysyttäessä: maanviljelijä, ja kun jokainen asui samalla postinumeroalueella. Hierarkia 23800:ssa oli silti selvä, silti jokin määritti sen, minne pieni tyttö arvoasteikossa kuului. 

Suuri märkä salaisuus on hypnoottinen lapsuuden ja nuoruuden kuvaus, joka pikkutarkassa filminauhamaisuudesssaan tuntuu häkellyttävän aidolta ja hetkessä kirjoitetulta, mutta jossa kuitenkin näkyy aikuisuuden nykyhetken ääni. Kauneutta henkivä kerronta tuo mieleeni rakkauteni Knausgårdin. Aikalaiselle vuosituhannen vaihteen kuvaus, johon kuuluu niin Kauniit ja rohkeat, ufokarkit kuin koko kansakunnan mieleen painuneet suuret uutistapahtumatkin, tarjoavat erikoisella tavalla huojentavan nostalgiaryöpyn. 

Kurjuuskertomuksen voi kirjoittaa huonosti ja sitten sen voi kirjoittaa täydellisesti kuten Hallikainen tekee. Hallikaisen hahmot eivät ole sankareita, kauhisteltavia eksoottisia selviytyjiä. Kurjuutta kokeneet elävät haavojensa kanssa haavoittumattomien keskuudessa jokapäiväistä arkea ilman, että kukaan huomaa. Haavojen kanssa oppii lopulta elämään, vaikka:

"Miten kukaan pääsee ikinä yli mistään, kun kaikki jää kesken?"

Katja Kärki: Jumalan huone

Jossain päin kotiani sijaitsee unohtunut muistikirja, jonka ensimmäisille sivuille olen kirjoittanut asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Tiedän, että siellä lukee ainakin:

- Ruskea vankka puinen ovi.
- Lähetyspiirissä louskuvat tekohampaat, kun vanhapiikatäti haukottelee.
- Euran rinkilät hautajaiskahveilla.
- Puhumattomuus, salaisuus, häpeä, ylisukupolvisuus.

Kun aloin lukea Jumalan huonetta (Katja Kärki, Bazar 2019), olin valtavan hämmentynyt: Kärki on selvästi käynyt minun muistikirjallani, niin tutuista asioista hän kirjoittaa, niin tutuissa tunnelmissa liikkuu. Jumalan huone kertoo kolmesta sukulaisnaisesta Ailista, Marjasta ja Elsasta. Jokainen heistä edustaa eri sukupolvea ja tarina keskittyy vuorotellen heistä jokaiseen. Yhdistävä tekijä on vahva uskonnollinen ja synnintuntoinen ilmapiiri, suku on vanhoillislestadiolainen.

Hahmoista eniten kiinnyin vuonna 1985 syntyneeseen Elsaan. Kuvaus hänen lapsuudestaan on valtavan tunnistettava. Rakastan lukea maaseudun nykyaikaan sijoittuvia kirjoja, niitä ei liikaa ole. Pienet tutut yksityiskohdat hämmästyttivät, Kärjen kieli on upean eläväistä ja sujuvaa ja vaikka kirja oli pitkä, se veti hyvin alusta loppuun. Suosittelen lämpimästi sukupolviromaanin ja vahvojen naishahmojen ystäville, rankkoja teemoja sivuilla tulee vastaan toisinaan jopa tulvimalla, mutta kirjan ilmapiiri on lämmin ja ymmärtäväinen.

Jumalan huoneesta tuli minulle henkilökohtaisesti tärkeä kirja, se jopa mullisti ajatteluani. Lukiessani totesin, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää sanoja ja selityksiä, minuuden kokemusta kuvaavia puuttuneita palapelinpalasia voi löytää vielä kolmekymppisenäkin.

Nyt pitää selvästi lukea myös Katja Kärjen Eeled!

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla

Olen vuosia sitten lukenut Michael Cunninghamin Tunnit, enkä pitänyt siitä lainkaan. Siksi en ole pitänyt kiirettä hänen muiden romaaniensa lukemisen suhteen - ja mikä virhe se onkaan ollut. Sain aiheellisen muistutuksen siitä, että kirjailijan yksi teos ei välttämättä kerro koko totuutta. Ehkä olen myös itse muuttunut? Koti maailman laidalla (Gummerus, suom. Marja Alopaeus, alkup. A Home at the End of the World 1990) on upea, hienovaraisen surumielinen romaani, joka on samaan aikaan sekä taidokas että ahmien luettava. 

Romaania kerrotaan sen päähenkilöiden näkökulmasta ja juuri tämä ratkaisu teki hahmoista tavallista uskottavampia, heidän välisistä suhteistaan loputtoman kiinnostavia. Jonathan ja Bobby ovat 1970-luvun nuoria Clevelandissa. He ovat ystäviä, ja myös jotakin enemmän, jotakin vaikeasti määriteltävää. Se ei kuitenkaan ole mielestäni teoksen kiinnostavin ihmissuhde, kiinnostavaa on Jonathanin ja etenkin Bobbyn suhde Jonathanin vanhempiin. Bobby on kupliva ja lapsekas, Jonathan pidättyväinen, ja Bobby päätyy Jonathanin vanhempien kanssa hyvin läheiseksi. Kirjan loppupuolella kiinnostavan kolmikon luo Claire, Jonathan ja Bobby: boheemi, kovasti lasta mutta myös itsenäisyyttä haluava nainen ja kaksi hyvin erilaista miestä. Cunninghamin taito luoda hahmojensa väliin sähköisiä, outoja, virittyneitä suhteita on ilmiömäinen, hahmoja tekee mieli analysoida ja tutkia enemmänkin.

Romaanissa on paljon musiikkia, Woodstock on paikkana pyhä. Teos soi surumielisissä sävyissä, sen lukeminen tuntuu pehmeältä ja turvalliselta, vaikka jatkuvasti läsnä on myös vähintään alitajuinen huoli. Talo maailman laidalla on myös romaani sairaudesta, kuolemasta ja elämästä. Se tavoittaa jotakin oleellista ihmisyydestä, jotakin sellaista jota en aivan tästä näkökulmasta ole koskaan ennen saanut romaanissa lukea. Se kertoo myös valituista - tai vahingossa muototuvista - perheistä, monimutkaisista rakkauden ja välittämisen vyyhdeistä. Rakastuin tähän romaaniin päätä pahkaa ja suosittelen sitä kovasti.

"-- että me olemme kuolleille velkaa vielä vähemmän kuin eläville, että ainoa mahdollisuutemme onneen - hyvin pieni mahdollisuus - on ottaa vastaan muutos." s. 337