Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Monta vuotta sitten kesken jäänyt kirjakin, joka uskollisesti on asunut kirjahyllyssäni, pääsi kuvaan. Että ei tullut paha mieli sillekään. Tämä kirja on sitä paitsi mukava omistaa.

Elämä yllätti kirjabloggaajan. Tämän helmikuun kymmenenä ensimmäisenä päivänä en ole lukenut kovinkaan montaa sivua. Hämmentävää! Tavallaan myös piristävää. Nyt kun taas palaan tavalliseen arkirytmiini, nautin kovasti lukemisesta. Työkävelymatkoilla olen kuitenkin kuunnellut äänikirjaa myös näinä helmikuun alkupäivinä ja tulinkin ihmeen nopeasti kuunnelleeksi yhden suuren luokan klassikon, Saatana saapuu Moskovaan. Kirja on jäänyt minulta kesken joskus viitisen vuotta sitten, mikä harmitti minua, sillä muistan pitäneeni kirjan alusta. En yhtään muista, miksi kirja jäi kesken. Ehkä elämä yllätti silloinkin?

Elämän lisäksi minut pääsi yllättämään myös tämä kirja. Miten mainio, hauska, sekopäisen mieletön klassikko! Kirjan päätarinassa mystinen taikuri Woland, tai oikeammin Wolandin asussa esiintyvä Saatana, saapuu seurueineen Moskovaan ja saa aikaa kauheuksia. Päitä katkeilee, moraalittomia tekoja käy ilmi siellä sun täällä ja hullujenhuoneelle syntyy ruuhkaa. Kaiken kaikkiaaan Moskovassa alkaa tapahtua käsittämättömiä ja, no, päättömiä asioita ja kaupunki menee sekaisin. Päätarinan sivupoluilla seikkailevat myös Pontius Pilatus, Ješua Ha-Notsri (Jeesus), Mestariksi kutsuttu kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa Pontius Pilatuksesta ja tämän salainen rakastajatar Margarita. Kirjan alkuperäinen nimihän on Mestari ja Margarita ja olisinkin suonut, että myös suomeksi kirja olisi säilytetty tuon nimisenä. Kyllähän se Saatana tosiaan saapui Moskovaan, mutta Mestari ja Margarita olisi ollut osuvampi, vähemmän paljastava ja kauniimpi nimi tälle kirjalle, joka osoittautui melkoiseksi helmeksi.

Kirjan juonen kehittely oli hienoa ja hitaita suvantokohtia ei tarinaan mahtunut. Antoisinta oli kuitenkin teoksen hahmot ja etenkin Wolandin värikäs seurue. Kahdella jalalla kulkeva Begemot-kissa, hännystelevät Azazello, Hella ja Korovjev ja tietenkin itse Woland, lakoninen, jykevä ja tumma hahmo. Joukko kaivaa moskovalaisten kaapeista luurankoja toisensa jälkeen, tarttuu ihmisluonnon noloimpiin ja hävettävimpiin epäkohtiin ja tulee siinä samassa tökkineeksi lukijankin mieltä ja omaatuntoa kitkerillä huomautuksillaan ja havainnoillaan. Bulgakov tuo esiin kammottavan hauskalla tavalla ihmisen ahneuden, irstauden, hyväuskoisuuden ja turhamaisuuden. Suosikkikohtauksessani Margarita saa Wolandilta voidetta, joka tekee hieman kulahtaneesta naisesta uskomattoman kaunottaren. Siinä samassa hän saa myös taidon ratsastaa näkymättömänä luudalla. Noidaksi muuttunut Margarita ratsastaa alasti luudallaan hurjana Moskovan katujen yllä ja minä hymyilin hämmentyneen riemukasta hymyä koko aamuisen työmatkani.

Kuunnellessani kirjaa mietin usein sanaa, joka ei sovi kovinkaan moneen yhteyteen yhtä mainiosti kuin tähän. Tuo sana on ilveily. Saatana saapuu Moskovaan oli loistavaa poliittista satiiria, ilveilyä, joka kosketti ja hauskuutti minua yllättävän paljon. Satiiri ei ole koskaan ollut vahvin lajini ja sen tunnistaminen ei aina ole helppoa, mutta tämä oli juuri sitä, mitä satiiri voi parhaimmillaan olla: osuvaa, hauskaa ja kaikessa huvittavuudessaankin hieman kammottavaa. Martti Mäkelän eläväinen luenta toi kirjaan varmasti lisäarvoa ja suosittelenkin kaikille klassikkokammoisille tämän kuuntelemista äänikirjana. Olisivatpa kaikki venäläiset klassikot yhtä hauskoja, riehakkaita ja viihdyttäviä! Parhaimmillaan Saatana saapuu Moskovaan oli kuin lempikirjani Liisan seikkailut ihmemaassa. Yhtä päätön, taianomainen ja viehättävä mutta synkän uhkaava.

Salla on lukenut kirjan monesti ja kuunnellut sen myös äänikirjana ja analysoi nerokasta teosta hienosti.
Elina kutsuu teosta osuvasti kirjalliseksi runsaudensarveksi.
Booksykin kuunteli kirjan äänikirjana ja oli aika lailla yhtä innoissaan siitä kuin minäkin. Hän oli samaa mieltä myös venäläisistä klassikoista.


Kirjailija: Mihail Bulgakov
Kuunneltu kirja: Saatana saapuu Moskovaan
Alkuperäinen kirja: Мастер и Маргарита
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1966
Suomennos: Ulla-Liisa Heino
Lukija: Martti Mäkelä

Haasteita, haasteita ja melkoinen pötkö haastevastauksia

Minua on viskottu tunnustuksilla ja haasteilla viime aikoina niin monesti, että hyvä kun pysyn perässä. Kiitos te ihanat ihmiset, jotka olette minua ja blogiani muistaneet! Koska tuntuu, että olen (taas) mattimyöhäinen ja nämä haasteet ovat jo kiertäneet suurimman osan kirjablogeista, en tällä kertaa haasta ketään, mutta  kysymyksiin vastailen oikein mielelläni.

Ilahduin kovasti, kun sain tunnustuksen ja haasteen ihanalta Paulalta Kirjan pauloissa -blogista.  Ideana on jutella mukavia kahvikupposen äärellä eli vastata haastajan kymmeneen kysymykseen ja sitten taas kysyä kymmenen kysymystä viideltä muulta bloggaajalta. Kysymyksiä en laita siis eteenpäin, mutta kahvi ja kysymykset kelpaavat vallan mainiosti, tattista vaan!

1. Mikä alun perin innosti sinut kirjabloggaamaan?
Dementia. Siis se, että huomasin unohtavani lukemani kirjat ja katsomani elokuvat hirvittävän nopeasti. Siksi ajattelin, että bloggaaminen auttaisi muistamaan kirjat ja niistä syntyneet ajatukset pidempään. Samalla blogi oli mitä mainioin väline listaprojektin etenemisen seuraamiseen. En olisi uskonut, että se paisuu niin isoksi ja merkittäväksi osaksi elämääni. Mahtavaa!
2. Mikä on ollut bloggausaikasi tähtihetki (yksi niistä)?
Ensimmäinen lukija ja kommentti tuntui hienolta! Ja jokainen uusi lukija ja jokainen kommentti ovat tähtihetkiäni edelleen. 
3. Oletko tavannut henk.koht. muita kirjabloggareita?
En ole, aivan ohimennen olen moikannut, mutta joskus olisi kiva tavata ihan virallisestikin blogimaailmasta tuttuja naamoja.
4. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä?
Kyllä, sillä projektissani tulen väkisinkin lukeneeksi kirjoja, joista en erityisemmin pidä ja kirjoitan myös niistä.
5. Millaisiin Blogistanian tempauksiin olet osallistunut?
Joulukalenterin luukku aukesi blogissani yhtenä joulukuun lauantaina. Muihin en vielä ainakaan muistaakseni ole osallistunut. Kimppalukumaratonia seurasin kesällä, mutta en itse päässyt osallistumaan silloin. Tempaukset ovat kuitenkin hurjan kivoja ja aion osallistua niihin jatkossa parhaani mukaan
6. Kirjoitatko itse muuta kuin blogia?
Nykyisin, enpä oikeastaan. Työjuttuja jonkin verran, lasketaanko niitä?
 7. Millaisia kirjoja luet mieluiten?
Kaikenlaisia! Viihdyttäviä, rankkoja, ajatuksia herättäviä, hauskoja, historiallisia, romanttisia... Makuni on laaja ja avoin. 
8. Mikä genre ei oikein nappaa?
Runot eivät ole suuremmin minun juttuni. Ja tietokirjallisuutta olen lukenut opiskeluaikanani _niin paljon_, että tietokirjojen suhteen pidän taukoa ainakin pari vuotta. Ehkä. Muuten en keksi mitään genreä, joka ei kiinnostaisi edes jossakin määrin. 
9. Mistä blogeista löytämästäsi kirjasta olet pitänyt?
Apua, varmasti monista, mutta en muista mitään! 
10. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille luettavaksi?
Minulla on tähän vakioksi kehittynyt vastaus: Piin elämä (Yann Martel). Lue se!

Hieman toisenlaiseen kymmenen kysymykseen haasteeseen minut haastoivat Kirjasfäärin Taika, Minna Siikilä, Review Factoryn S. 

Ensin Taikan hauskoihin kysymyksiin:

1. Minkä runon tai romaanin lauseen muistat ulkoa?
Montakin, mutta runot jäävät rytminsä takia usein helpommin päähäni ja jumittuvat sinne toisinaan soimaankin, mikä on toodella ärsyttävää. Kuusivuotiaana kerhon juhlissa lausumani runo on jäänyt mieleeni luultavasti ikuisiksi ajoiksi. "Sik sikanen, silleroinen, musta possu pulleroinen! Syötetty minun sikani, kaalinpäillä kasvatettu" jne. Myös Pekoraali soi päässäni toisinaan, illanpaisto ja silkavat saijat, tiedättehän. Yleisesti ottaenkin olen hyvin sanaoriointeitunut, joten usein päässäni pyörii myös irrallisia lauseita romaaneista.
2. Mitä kirjaa suosittelet yleensä, kun joku pyytää suosittelemaan jotain kirjaa?
Harvemmin pyytää, mutta suosittelen ihan pyytämättäkin. Sitä Piin elämää.
3. Sorrutko ostamaan kirjan pelkän nimekkeen tai kansikuvan perusteella?
Enpä oikeastaan. Sorrun yleensä ostamaan listoilleni kuuluvia kirjoja tai kirjoja, joista olen kuullut hyvää.
4. Mikä oikolukuvirhe ärsyttää eniten?
Selvät huolimattomuusvirheet ovat raivostuttavia.
5. Mikä kirja istuu kirjahyllyssäsi lukematta aina vaan?
  Esim. nämä
6. Mikä on (oli) salainen lukupaheesi?
Haha, eipä minulla ole mitään järkyttäviä tunnustuksia tähän kysymykseen, harmi kyllä. Ehkä sellaiseksi voisi laskea ala-asteella lukemani Sweet Valley Hight.
7. Mikä on paras kirjan pituus sivumäärissä laskettuna?
Jos kirja on hyvä, parisataa sivua on ihan liian vähän. Keskimäärin nautin eniten pitkien kirjojen lukemisesta, mutta jos menee paljon yli tuhannen, alkaa jo puuduttaa. Ehkäpä sellainen 500 - 800 sivua.
8. Epilogit, puolesta vai vastaan?
Yleensä vastaan. Etenkin silloin jos ei liity oikeastaan mitenkään juoneen. Ja silloin jos liittyy, on mielestäni ärsyttävää erottaa erikseen epilogi.
9. Kartta kirjan tapahtumapaikoista, hot or not?
Hot, vaikkakaan en niitä yleensä niin tarkkaan katsele.
10. Mikä on paras humoristinen kirja?
Tummahkon huumorin suomalainen (Hotakainen, Nousiainen, Kyrö) kohtaa sanahauskuuttaja-suomalaisen (Parkkinen), se voisi olla aika onnistunut resepti. 

Sitten Minna Siikilän kivat kysymykset:
1) Mikä motivoi sinut alun perin kirjablogin perustamiseen, ja onko syy kirjoittamiseen edelleen sama?

Kts. Paulan ensimmäinen kysymys. Syy on pysynyt samana.

2) Millainen kirjamakusi on tällä hetkellä?

Pitkä ja paksu. Klassikoiden lukeminen on innostanut minua valtavasti, vielä valtavammin kuin yleensä, siis.

3) Täydelliset lukuolosuhteet?

Mukavat vaateet, lämpöinen olo ja pehmoinen sänky tai sohva, jossa on sopivaksi muokattavaa peitto- ja tyynymateriaalia.

4) Mitä lukeminen antaa sinulle?
Lukeminen rentouttaa, innostaa ja auttaa jaksamaan.

5) Jos saisit olla joku fantasiahahmo/eläin, kuka tai mikä haluasit olla?
Viidakkokirjan Baloo. Tai Tenavien Ressu, jolla on mahtava asenne ja mielikuvitus. Eipä nämä kyllä olleet suoranaisia fantasiahahmoja...

6) Mitä harrastat lukemisen lisäksi?

Musiikkia ja geokätköilyä. Luontoa. Haahuilua?

7) Kuinka suuri osa lukemistasi kirjoista päätyy blogiisi?

Kaikki oikeastaan. Blogihistoriani kirjat, joista en ole blogannut on laskettavissa yhden käden sormilla.

8) Millaisia kirjoja et halua lukea?

Oksettavia ja liian ahdistavia tai vaihtoehtoisesti ihan täyttä höttöä ja lässynläätä. Esimerkkinä kirjasta, jota en todellakaan halua lukea (mutta joka on listallani ja joskus sen siis tulen lukemaan) on J. G. Ballardin Crash.

9) Millainen on täydellinen kirjahylly?
Haaveilen tummaa puuta olevista massiivisista kirjahyllyistä, jotka kiertäisivät (myös kuvitteellisen) kirjastohuoneeni seiniä. Kirjat aakkosjärjestyksessä, totta kai.

10) Jos saisit omistaa vain viisi romaania, mitkä ne olisivat?
Apua, ei tällaisia saa kysyä! Hugon Kurjat ainakin, nuoruuteni suosikki Jaantilan Sannan jenkkivuosi myös, sillä on niin suuri merkitys muistoissani. Murakamia myös, 1Q84 ehkä, Irvingiä kenties? Garpin maailma Keltaisen kirjaston kirjana, jo vain. Viidettä kirjaa, jonka nappaisin mukaan hyllystäni, jos minä joutuisin lähtemään autiolle saarelle / tulisi tulipalo, en osaa suoralta kädeltä sanoa. Ehkä jokin oikein pitkä ja paksu, jota sitten voisi tavailla ja ihailla pitkään ja hartaasti.

Ja lopuksi S:n syväluotaavat kysymykset:

1. Mihin kiinnität eniten huomiota lukiessasi (esim. juoni, henkilöt, tyyli...)?
Tyyli ja tunnelma, se on aina päällimmäisenä mielessäni ja sen myös muistan pisimpään kirjan luettuani.
2. Millainen on hyvä tarina?
Yllättävä, jännittävä, koskettava, hauska, kaikkia näitä tai vain jotakin. Pidän yleensä monipuolisista ja polveilevista tarinoista.
3. Onko kirjalla hyvä olla opetus?
Kyllä ja ei. Kurjat tyylinen Valjeanin moraali -meininki on todella jees, Pikku naisia ei taas ole kestänyt aikaa ihan  yhtä hyvin. Opetukset ja selvät sanomat ovat usein vau-efektejä kirjassa, mutta aika vaarallinen laji, sillä opettavaisuuden ja saarnaamisen raja on hiuksenhieno.
4. Mikä saa/saisi sinut tarttumaan sellaisen genren kirjaan, josta et usko pitäväsi?
Listani. Tärkein motivaation lähteeni.
5. Onko olemassa sellaista asiaa kuin hyvä tyyli?
On! Mutta myös huono tyyli voi olla joissakin tapauksissa hyvää. Hyvin subjektiivista siis.
6. Lempipuuhasi (lukemisen jälkeen)?
Luonto ja luontojutut. Musiikki ja musiikkijutut.
7. Horoskooppimerkkisi ja istuuko se sinuun hyvin?
Oinas ja öö, en tiedä? Oinaat kai ovat äkkipikaisia ja hankalia tyyppejä, mitä en kyllä allekirjottaisi kovinkaan kärkkäästi. En usko horoskooppeihin, olen tylsä.
8. Mitä opiskelet/opiskelit? Mikä on nykyinen ammattisi tai mistä ammatista haaveilet?
Opiskelin yliopistossa luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Olen täysin oikealla alalla. Silti joka kerta, kun käyn kirjastossa tai kirjakaupassa kadehdin niitä ihmisiä, jotka saavat työskennellä kirjojen parissa.
9. Oletko asunut joskus ulkomailla?
En ole. Jos jonnekin ulkomaille pitäisi muuttaa, muuttaisin Pohjois-Norjaan.
10. Suurin haaveesi?
Saada kaikki 1001 kirjaa luettua?


Kiitos vielä asianomaisille haasteista, näihin oli hauska vastailla!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen vaikuttaa olevan eräänlainen kirjabloggaajien lempilapsi. Googlatkaapa vaikka hänen nimensä tai mikä tahansa hänen kirjoistaan ja saatte pitkän listan linkkejä kirjablogeihin. Enpä minäkään olisi kuullut kirjailijasta, jos en olisi sotkeutunut syvälle blogimaailmaan. Lumikko ja yhdeksän muuta on arvosteltu ja kehuttu niin monessa kirjablogissa, että totta kai minäkin halusin lukea sen. Ja onhan se 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla sijalla 55. Maaginen realismi (tai no, Murakami) on sydäntäni lähellä ja siispä avasin kirjan varsin innoissani.

Ensimmäiset 150 sivua olin hieman ärsyyntynyt ja mietin, että tämäkö nyt on se paljon hehkutettu kirja. Jokseenkin lapsellinen, sekavahko ja kummallinen opus. Mutta sitten Jääskeläinen alkoi iskeä tiskiin sellaista tekstiä, että silmäni pyöristyivät ja suuni taipui hymyyn. Kuten nyt vaikka:

"Hetken ajan Ella Milana halusi olla sellainen ihminen, jolla on tapana pyydystää lumihiutaleita kielellään. Parin minuutin ajan hän harkitsikin vakavasti ainakin yhden lumihiutaleen pyydystämistä, ihan vain, jotta saisi tietää, miltä moinen spontaani ele tuntui. Sitten hän totesi, että oli asiaa miettimällä jo kadottanut mahdollisuuden spontaanisuuteen. Lumihiutaleet saivat sataa rauhassa maahan asti." s. 164

tai

"Ella ei ollut koskaan uskonut joulupukkiin, pääsiäispupuun tai jumalaan; hän oli saanut voimaa uskostaan kaiken ikuiseen tallentumiseen". s. 257

Lumikko ja yhdeksän muuta on erikoinen aikuisten satu kirjallisuudesta, kirjailijoista ja inspiraation lähteistä. Tietynlainen lapsellisuuden tuntu häiritsi minua kirjan loppuun saakka ja luulen sen johtuvan hahmojoen nimistä ja etenkin Lumikon Otuksela-hahmojen nimistä, jotka toki olivatkin lastenkirjojen hahmoja. Sen sijaan turkulaisena arvostin kovasti Aura Jokinen -nimeä! En siis pitänyt kirjasta niin paljon, kun monet muut ovat pitäneet, mutta olihan tämä nyt todella hieno ja hyvin poikkeuksellinen teos. Jääskeläinen hallitsee sanansa ja juonenkehittelyn ja aion lukea hänen kirjojaan lisääkin.

Kirjalija: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kirja: Lumikko ja yhdeksän muuta
Julkaisuvuosi: 2006
Sivuja: 322
Mistä hankittu: Turun pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: 29. - 31.1.2014 junassa ja kämpillä
Arvostelu: ★★★

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Olen blogannut Stieg Larssonin uskomattoman koukuttavan Millenium-trilogian aiemmista osista täällä. 

Tämän viimeisen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelin aiemmista lukukokemuksista poiketen äänikirjana. Työmatkani on 3,5 kilometriä pitkä ja taitan sen kävellen. Kävelen siis päivittäin melkein puolitoista tuntia, joka toisinaan käy vähän tylsäksi. Tammikuun alussa iskeneiden paukkupakkasten myötä käveleminen kävi entistä raskaammaksi, joten totesin kaipaavani kävelymatkoille jotakin piristystä. En tiedä missä tylsässä ideaköyhässä tilassa aivoni ovat olleet. Olen nimittäin monesti kävellessäni miettinyt, että harmi kun kävelessä ei oikein pysty (turvallisesti) lukemaan, kun siinä olisi hyvää aikaa. Hei haloo, äänikirjat, huudahdtivat aivoni lopulta, samoihin aikoihin kun keksin että myös palapeliä tehdessä voi mukavasti kuunnella äänikirjoja.

No, tammikuiden kylmien aamujen ja iltojen piristykseksi aloin kuunnella Stieg Larssonia. Pilvilinna joka romahti osoittautui mitä parhaimmaksi työmatkakuunneltavaksi. Se oli sopivan mukaansatempaava, mutta tarpeeksi kevyt, että siihen jaksoi keskittyä. Kuunnellessa kun oli ihan hyvä myös havannoida ympäristöä, ettei esimerkiksi kävellyt auton alle.

Pilvilinna oli trilogian kirjoista hitain, selittelevin ja vähiten koukuttava, mutta silti nerokas ja hienosti trilogian päättävä teos. Pilvilinna jatkuu siitä, mihin Tyttö joka leikki tulella jäi. Lisbeth Salanderia on ammuttu päähän ja hän makaa sairaalassa. Häntä syytetään muutamasta murhasta ja muista hirveyksistä. Lisbeth onkin teoksessa aiempia kirjoja vähemmän toimivassa roolissa, vaikka hän sairaalasta käsin vaikuttaakin paljon tapahtumien kulkuun ja on toki teoksen keskushahmo. Enemmän vauhdissa ovat Millenium-lehden Mikael Blomkvist sekä Erika Berger, joka on siirtynyt Svenska Morgon Postenin päätoimittajaksi. Tärkeitä rooleja on myös poliiseilla sekä Milton securityn tutkijoilla.

Pilvilinna joka romahti oli yllättävänkin poliittinen. Siinä purettiin Zalachenko-vyyhtiä ja ratkaistiin siihen liittyneitä asioita. Kirja valotti samalla Lisbethin taustaa, jonka kaikki hirveydet alkavat vähitellen paljastua yhä suuremmalle piirille ja kaikki kytkeytyy monimutkaiseksi verkostoksi hämäriä ja erittäin hämäriä juttuja, jotka johtavat aina Ruotsin hallitukseen asti.

Larsson kirjoittaa ihailtavan helposti ja rennon oloisesti. Dialogi on loistavaa ja sitä olen tainnut kehua aiemmissakin teksteissäni. Dialogi toimi myös yllättävän hyvin äänikirjassa. Kari Ketonen (muutama sydän tähän) luki niin taitavasti, että ei ollut yhtään vaikeuksia seurata sitä, kuka milloinkin oli äänessä. Rakastan Larssonia myös siksi, että hänen naishahmonsa ovat vahvoja, koviksia, itsenäisiä ja ihailtavia tyyppejä. Tarinassa on hirviömäisiä miehiä, jotka eivät pidä naisia minkään arvoisina ja käyttävät heitä hyväkseen ja näiden miehien karmivia salaliittoja. Mistään kevyestä tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Joka tapauksessa Millenium-trilogia oli hieno ja ainakin jossakin määrin ikimuistoinen lukukokemus, jota minun tulee ikävä. Pilvilinna joka romahti oli hieno tilinpäätös hienolle sarjalle, mutta vakavampi ja ei aivan niin vauhdikas kuin sarjan aiemmat osat.

Kirjalija: Stieg Larsson
Kuunneltu kirja: Pilvilinna joka romahti
Alkuperäinen kirja: Luftslottet som sprängades
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007
Missä kuunneltu: Valtavan kylminä tammikuun päivinä työmatkoilla
Arvostelu: ★★★

Tammikuun kuukauden klassikko: Tuulen viemää (Margaret Mitchell)

Soundtrack: Indica - Scarlett

Esittelyyn pääsee nyt ensimmäinen kuukauden klassikko -haasteeni kirja, Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Seuraavien kuukausien klassikot voi käydä katsomassa täällä.

Tuulen viemää yllätti minut täysin. Se oli paljon suurempi, kauniimpi, eeppisempi ja koskettavampi kuin olisin osannut arvata. Yllätyin myös sen juonesta, joka jälleen kerran todisti uskomatonta paikallisdementiaani, joka kohdistuu leffojen ja kirjojen juonen unohtamiseen. Siitä ei ole montakaan vuotta, kun näin Tuulen viemää -elokuvan, mutta en muistanut lukiessani siitä oikeastaan mitään ja yllätyin kirjan juonenkäänteistä. Sinänsä ihan mukavaa! Tunnelmat jäävät mieleeni voimakkaasti, mutta itse tapahtumat unohtuvat. Tuo unohtelu oli tärkein syy siihen, miksi alunperin perustin tämän bloginkin. Enhän tahdo lukea tuhatta yhtä kirjaa vain huomatakseni muutaman vuoden päästä, etten muista niistä juuri mitään.

Tuulen viemää oli kiehtova sekoitus romantiikkaa, sotaa, kasvutarinaa ja ajankuvaa. Sen päähenkilö Scarlett O'Hara on teoksen sielu, joka ei syyttä ole yksi kirjallisuuden historian tunnetuimmista ja ikimuistoisimmista hahmoista. Kirjan alussa hän on vain 17-vuotias tytönhupakko, jolle tärkeintä on miesten ihailu, kauniit puvut ja kaupungin kapein vyötärö. Scarlett on itsekäs, röyhkeäkin, mutta ennen kaikkea kovin nuori, kokematon ja ymmärtämätön. Hän tekee häikäilemättömiä ja ajattelemattomia ratkaisuja ja esimerkiksi päätyy naimisiin hyvin arveluttavista syistä peräti kolmesti. Scarlettin elämä olisi luultavasti jatkunut yhtä huikentelevaisena, pinnallisena ja hauskana, ellei kuvioita olisi tullut sotkemaan sisällissota.

Tarinan alussa sota on vain sana, joka liikkuu toisinaan huhuissa. Se on epämääräinen uhka, jonka ei uskota voivan toteutua. Yhtäkkiä se kuitenkin iskee, synkkänä ja uhkaavana, mutta ihmisten mielikuvissa nopeasti ohimenevänä, helposti voitettavissa olevana. Yksi taistelu vielä, niin jenkit sortuvat, uskovat etelävaltiolaiset. Sota kuitenkin yllättää kaikki. Se kestää, laajenee ja vaatii hirvittävän määrän miehiä. Suru-uutiset saavuttavat omaiset, lomilla olevien sotilaiden silmistä heijastuu epätoivo ja kauheuksia tapahtuu niin rintamalla kuin siviilissäkin. Tuulen viemää kuvaa sotaa upeasti kaikessa sen hirveydessään. Etenkin sen epätodellisuuden tuntu, miten vaikea ihmisten on uskoa, että sota koskettaa juuri heitä, tapahtuu juuri heille, on kuvattu koskettavasti. Huomaan nukkuneeni niillä(kin) historiantunneilla, joilla käsiteltiin Yhdysvaltain sisällissotaa, sillä asiat tuntuivat niin vierailta orjakysymystä lukuunottamatta. Muistinkin taas miksi pidän niin paljon historiallisista romaaneista: niistä voi oppia paljon uutta, vaikka tietoon tuleekin toki suhtautua varauksellisesti.

Junan viemää. Alan uskoa, että joissakin tapauksissa e-kirjat voivat olla käteviä.

Scarlett joutuu sodan myötä aikuistumaan ja vastuullistumaan. Se ei kuitenkaan onneksi tarkoita mitään tylsää ja epäaitoa kasvutarinaa bimbosta pyhimykseksi. Scarlett on hahmona rakastettavan inhimillinen ja epätäydellinen. Hän toimii itsekkäästi ja rahanahneesti, mutta pohjimmiltaan hän toimii niin kuin parhaaksi näkee niin itsensä kuin perheensä ja läheistensä puolesta. Scarlett on vahva, älykäs ja käyttäytyy kuin miehet, joten tietenkin hän herättää paljon pahennusta. Hän on mahtava ja kaikessa rosoisuudessaan samaistuttava hahmo. Kaiken murehtijana ajattelin omaksua häneltä ajatuksen, että vaikeiden asioiden ajattelua voi siirtää  huomiselle, sillä silloinkin on uusi päivä, jolloin voi olla enemmän voimia. Tärkein syy, miksi pidin Scarlettista ja samaistuin häneen oli kuitenkin hänen rakkautensa kotitilaansa Taraa ja sen punaista maaperää kohtaan. Hän on valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei menetä Taraa, jossa on hänen juurensa. Minullekin, maalaistytölle, kotitila edustaa jotakin valtavan pysyvää, juurevaa ja merkityksellistä. Sen metsät, pellot ja savinen ja turpeinen maa ovat minulle aina rakkaita ja tärkeitä. Ymmärsinkin Scarlettia ja hänen motiiveitaan sen vuoksi hyvin ja liikutuin tuon tuosta.

Kiehtovaa romaanissa oli myös sen monitasoiset ihmissuhteet ja niiden kehittyminen. Etenkin näennäisen nyhverö Melanie kehittyy ja  kasvaa hahmona erittäin merkittävästi ja Scarlettin suhtautuminen häneen on rakenneltu hienosti ja psykologisen tarkkanäköisesti. Rhettin valloittavuudesta ja mahtavasta asenteesta nyt puhumattakaan.

Tuulen viemää oli monitasoinen, taitava, uskomaton ja yllättävä. Luin kirjan viimeiset sivut täpötäydessä junassa. Jos olisin lukenut ne yksinäisyydessä, olisin luultavasti itkenyt kovaäänistä vollotusitkua, ihan jo siitä hyvästä, että antoista, ihana ja pitkään kestänyt lukukokemus oli päättymässä. Tuulen viemää antaa varmasti paljon kaiken ikäisille (naisille?) ja minua oikeastaan harmittaa, etten ollut tullut lukeneeksi tätä aiemmin, sillä nuorempana olisin varmasti keskittynyt varsin eri asioihin kuin nyt. Tulen aivan varmasti kuitenkin lukemaan tämän uudestaan joskus vanhempana. Tuulen viemää on ehdottomasti ansainnut paikkansa kaikilla klassikkolistoilla.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Margaret Mitchell

Luettu kirja: Tuulen viemää (suom. Maijaliisa Auterinen)
Alkuperäinen kirja: Gone with the Wind
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1936

Sivumäärä: 894
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Tammikuussa 2014
Arvostelu: ★★★★

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Irma on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa linja-autolla Keravalle, kun on nähnyt lehdessä ilmoituksen muuton takia pois annettavista huonekasveista. Peikonlehteä hän on lähtenyt hakemaan. Irma jotenkin päätyy kuitenkin väärään rappuun ja väärälle ovelle, tulee soittaneeksi ovikelloa ja astuneeksi sisään. Ja eihän sitä nyt voi noin vain mennä kylään, vaan on tehtävä jotakin asiaakin ja siksi Irma tulee aloittaneeksi uran kyselijänä, taloustutkimusta tekevänä haastattelijana.

Ensimmäinen käynti on taustaselvitystä, että soveltuuko haastatateltava tutkimukseen. Irma tulee käyneeksi useammassa kodissa ja joihinkin hän palaa useammankin kerran. Irma alkaa oppia keravalaisista tuttavuuksistaan yhtä ja toista ja kiintyäkin näihin. Kuten elämässä usein käy, Irma kohtaa kuitenkin myös epäluuloisia ihmisiä, jotka alkavat epäillä onko Irma mikään oikea haastattelija ja tästä seuraa vaikeuksia.

Rimmisen Nenäpäivän juoni on yksinkertainen ja kevytkin ja sitä voisi ensipuraisulta erehtyä luulemaan puhtaasti komediaksi. Irma tulee kuitenkin erikoisilla ja satunnaisilla käynneillään nostaneeksi esiin joukon hahmoja, joiden tarinat koskettavat. Suru, alkoholismi, lomautukset ja yksinäisyys. Pohjaton yksinäisyys. Se kun ihminen on pieni yhteiskunnan murunen, jota kukaan ei muista, joka ei merkitse muille mitään, joka on täysin yksin, muista eristynyt, yksinäinen. On selvää, että Irmakin on hirvittävän yksinäinen ja se ajaa hänet käyttäytymään vähäsen sekavasti.

Irma ja Rimminen siellä taustalla tekevät hienoa työtä kaivamalla esille  niitä asioita, jotka tässä yhteiskunnassa ovat pahiten pielessä. Uskon että keravalaisista kerrostaloista, oululaisista olohuoneista ja kuopiolaisista kuppiloista löytyy koko joukko sellaisia ihmisiä, jotka ilahtuisivat aidosti Irman vierailusta ja jutustelusta, jotka kaipaisivat edes ohimenevää juttutuokioita ja sitä, että jotakuta kiinnostaa.

Pidinkin kirjan tarinasta, sen ideasta ja koskettavuudesta. Se mistä taas en pitänyt, oli Rimmisen kiitelty kieli. Hän vääntelee sanoja, muotoilee niitä uudestaan ja käyttää erikoisia ilmaisuja. Hän kirjoittaa dialogin putkeen siten, että vuorosanoja erottavat vain pilkut ja keksii omat kirjoitussääntönsä. Olen kaiketi niin konservatiivinen suomen kielen ja kielioppisääntöjen suhteen, että ärsyynnyin toisinaan kielestä. Onneksi toisinaan minua liikaa hämmentänyt kieli ei kuitenkaan muuttanut sitä, että kirja jätti minuun varsin lämpimän ja tyytyväisen olon. Nenäpäivä muistutti lukijaansa huomioimaan lähimmäistään ja miettimään, kuka siellä seinän takana asuukaan ja millainen on hänen tarinansa. Lisää avointa asennetta ja vieraille ihmisille hymyilemistä, sitä minä tahtoisin lisää tähän maailmaan. Minulla on kotona villiintynyt peikonlehti, jonka voisin aivan mielelläni laittaa kiertoon ja samalla jutella kahvikupillisen verran jonkun juttuseuraa kaipaavan kanssa. Muistuttakoon tuo peikonlehti minua tämän maan irmoista ja siitä tunteesta, jonka kirja minuun jätti, vaikkei se ihan napakymppi ollutkaan.

Mainioita arvioita Nenäpäivästä ovat kirjoittaneet muun muassa
Sara (P. S. Rakastan kirjoja), joka nautti Rimmisen kielestä ja vertaa sitä ihanasti kullankeltaiseen voisulaan,
Katja (Lumiomena) 
Jokke ja
Linnea (Kujerruksia)


Kirjailija: Mikko Rimminen
Luettu kirja: Nenäpäivä
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2010
Sivuja: 339
Arvostelu: ★★★

Kuukauden klassikko - päätön idea!

Voi mikä idea! Olen kuluttanut tammikuutani lukemalla Tuulen viemää, joka on aivan ihastuttava, huippuluokan klassikko. Hämmästelen, miten en ole tuota kirjaa vielä ennen lukenut ja miten paljon minulla onkaan lukematta hulppean hienoja klassikoita.

Jostakin pälkähti päähäni älyvapaa idea, ajatus siitä, että jokaisen tämän vuoden kuukauden alussa valitsisin listaltani yhden klassikon - oikean klassikoiden klassikon, megaklassikon - ja kuukauden aikana lukisin sen loppuun, joko siitä nauttien tai sitä vihaten, ahmien tai vain vähäsen kerrallaan lukien. Näin olisin vuoden loputtua lukenut listaltani kaksitoista klassikkoa!

Ajattelin saman tien pahimman luokan lista- ja suunnittelufriikkinä laatia listan noista klassikoista, jotka tahtoisin tämän vuoden aikana lukea. Kaikki oikeudet muutoksiin, kirjojen vaihtamisiin, haasteen keskeyttämiseen ja kirjan kesken jättämiseen pidätetään. Enhän voi mitenkään tietää vielä tulevasta elämäntilanteestani, onko minulla ylipäätään aikaa lukemiseen, saanko kirjaa kirjastosta, haluanko lukea sen aiemmin tai en ollenkaan ja niin edelleen. Jos en ehdi lukemaan klassikkoa kuukaudessa, pyrin lukemaan sen loppuun seuraavan kuukauden aikana. Mutta joka tapauksessa, suunnittelu on kivaa ja tässä siis haastetta koko loppuvuodelle. Haastanpa samalla kaikki muutkin mukaan lukemaan klassikoita kanssani! Mitkä klassikot sinulla on vielä nujertamatta ja mikä on lempiklassikkosi?


Kuukauden klassikko, alustava lista:
Tammikuu - Margaret Mitchell: Tuulen viemää LUETTU
Helmikuu - Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys LUETTU
Maaliskuu - Charles Dickens: Kolea talo KESKEN
Huhtikuu - Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (nyt tai ei koskaan!) LUETTU
Toukokuu - Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi TAI Kolme muskettisoturia LUETTU
Kesäkuu - Umberto Eco: Ruusun nimi KESKEN
Heinäkuu - Boris Pasternak: Tohtori Zivago KESKEN
Elokuu - John Steinbeck: Vihan hedelmät KESKEN
Syyskuu - Nikolai Gogol: Kuolleet sielut LUETTU
Lokakuu - Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys LUETTU
Marraskuu - Günter Grass: Peltirumpu LUETTU
Joulukuu - Daniel Defoe: Robinson Crusoe