Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tervehdys korvatulehduspotilaalta. Viime päivät olen viettänyt sängyn pohjalla kuumeisena ja puolikuurona. Edellisestä korvatulehduksestani on varmaan lähemmmäs 20 vuotta, enkä muistanutkaan miten viiltävää voi korvakipu olla. Tai sitten aikuisena kipukynnys on alempi. Elän nyt hiljaisessa, suhisevassa ja kaikuvassa maailmassa ja kovasti odotan sitä, koska tämä loppuu.

Onneksi tänään alkaa vuoden paras viihdeshow, Eurovision laulukilpailu ja tänään voi sohvan pohjalta hihkua Pertti Kurikan nimipäiviä. Toivon että Eurooppa ottaa bändin vastaan hyvin. Tänä vuonna biisikattaus on jotenkin tavanomaista latteampi, viime vuoden balladi- ja lempeä duetto-menestys on kirvoittanut lukuisia (huonoja) kopioita. Suomella on hyvät mahdollisuudet erottuvuutensa ja suuren mediahuomionsa perusteella, mutta en silti osaa veikata, miten poikien käy. Finaaliin mennään tänään, niin kuitenkin uskoisin.

Koko kisan voittajaksi en arvaa ketään ennakkosuosikeista (vaikka Ruotsin biisi on kieltämättä hyvä) vaan jotakin satunnaista balladia/duettoa joka onnistuu livenä kasvamaan ennakkovideotaan paljon hienommaksi ja jostakin syystä sytyttää Euroopan. Myös Israel saattaa pärjätä kivasti, sillä tällaiset perinteiset euroviisu-dance-biisitkin ovat tänä vuonna vähissä (valitettavasti!). Mustaksi hevoseksi voisin veikata myös Sloveniaa (laulajalla on erottuva ääni, tosin kuulokkeet päässä laulaminen taitaa olla liiankin erottuvaa). Lisäksi Australia tulee varmasti saamaan runsaasti ääniä, tosin vain siksi, että onhan se nyt eksoottista äänestää Australiaa euroviisuissa. Venäjä taas on ongelmallinen poliittisen tilanteen vuoksi. Saapa nähdä!

Jussi Valtonen, tuo ihmis- ja mäyräkoiraluonnon mestarillinen kuvaaja.

Korkeakulttuurista toiseen, euroviisuista takaisin kirjojen maailmaan. Luin joululomalla Jussi Valtosen Finlandia-voittajan He eivät tiedä mitä tekevät, johon ihastuin kovin. Valtosen kieli, tekstin keveys ja luettavuus mutta toisaalta painava asia upposivat minuun lukijana paremmin kuin mikään pitkään aikaan, jonka vuoksi tartuin innoissani Valtosen vuonna 2007 julkaistuun romaaniin Siipien kantamat, kun sen satuin kirjastossa huomaamaan.

Siipien kantamat voisi nopeasti ajateltuna olla aika luotaantyöntävä ja monesti nähty tarina, opettaja rakastuu oppilaaseensa. Juhani on keski-ikäinen, eronnut ja kahdestaan koiransa kanssa asuva äidinkielen opettaja. Marianne on nuori, ihana ja fiksu lukiolainen. Juhani ja Marianne ovat monella tavalla samanlaisia, he ovat kiinnostuneita samoista asioista, ovat samalla aaltopituudella ja rakastavat toisiaan. Taustalla on tarinalle tyypillisiä ainesosia, syyllisyyttä, yhteiskunnan aiheuttamaa painetta ja suuria moraalisia kysymyksiä.

Siipien kantamat on kuitenkin paljon enemmän kuin osiensa summa. Hyvin pian lukijalle selviää, että kyse on paljon suuremmasta. Kirja kertoo kuolemasta niin terävästi ja koskettavasti, että siihen pystyy vain harva. Ihmissuhteiden vaikeuden kuvaaminen vaikuttaa olevan Valtosen ominta alaa. Oli hänen hahmonsa nuori tai vanha, kerronta avaa henkilöä aidolla ja raikkaalla tavalla.

Kiinnostavana kuriositeettina lainaus kirjan sivulta 73. Valtonen on käyttänyt myöhemmän romaaninsa nimeksi päätynyttä lausetta aiemminkin:

"Marianne veti minut keittiöön ja kaatoi molemmille Glenlivetit. Jäin katselemaan baarikaappia, kun Marianne laittoi pullon pois. Valikoima oli vaikuttava.
 -Isä saa näitä lahjaksi. Se ei juo.
Katsoimme toisiamme silmiin, kun maisotimme viskiä. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät."'

Toinen kiinnostava lainaus (s. 104), joka vie Valtoselle viimeisetkin pisteet kotiin. Upea syväluotaavaa kuvaus ei ulotu ainoastaan ihmisluontoon vaan se yltää myös mäyräkoiriin:

"Kotimatkalla vastaan tulee kaksi mäyräkoiraa. Ne heiluttavat häntää, yrittävät teputtaa eteenpäin kovempaa kuin makkaramaisilta vartaloiltaan pääsevät, nuuskuttavat ristiin rastiin maha hangessa ja aivastelevat kevyttä puuterilunta. Koirat vetävät eri suuntiin ja hirttävät talutushihnoihin emäntäänsä, joka yrittää ohjata niitä toiselle puolelle katua. Mäyräkoirat löytävät jäisestä ojasta jotakin eivätkä suostu millään lähtemään.
- Irti, nainen hihkuu koirille. - Nyt heti irti Juuso."

Jussi Valtonen on totta tosiaan kirjailija minun makuuni!

Kirjailija: Jussi Valtonen
Luettu kirja: Siipien kantamat (2007)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 193
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus & Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Siis anteeksi nyt vaan, mutta miten voi olla jo toukokuu? Ja varsinkin miten voi olla, että toukokuuta on eletty jo melkein puolet? Aika juoksee hullun nopeasti ja töissäkin riittää kiirettä. Etenkin nyt, kun lumet ovat lopultakin sulaneet, pääsee tämäkin konttorigeologirotta toisinaan jopa maastoon. Mikäpäs sen hienompaa. Kevät on usein niin kiireistä aikaa, että kesä pääsee yllättämään ja niinpä taitaa käydä tänäkin vuonna. Viime vuonna ensimmäiset puistolukemiset suoritin toukokuun puolen välin paikkeilla. Odotan innolla koska tuo päivä koittaa tänä vuonna, lähipenkkejä olen jo katsellut sillä silmällä. Asun nyt niin upeilla seuduilla, että taidan viettää mahdollisuuksien mukaan suurimman osan kesäilloista ulkona, luvassa siis kirjakuvia merimaisemissa. Odottakaahan vain kun minä ja kesä pääsemme vauhtiin.

Höpöhöpöillä voi peittää hyvin sen, että ei oikein osaa kirjoittaa mitään lukemistaan kirjoista. Lukeminenkin on ollut vähäisempää, mutta pari varsin mainiota listani kirjaa lueskelin huhti-toukokuun vaihteessa.

Ian McEwan on ollut minulle kummallisen ristiriitainen kirjailija.Vieraan turva ja Amsterdam olivat minulle vähän vastenmielisiä, Sovitus sen sijaan loistava ja Sementtipuutarha näiden kahden lajityypin risteytys, vastenmielisyydessään loistava. Olen sekä inhonnut että rakastanut McEwania, joten hänen kirjojensa lukeminen on aina hiukkasen hirvittävää. Pelko oli kuitenkin turhaa Ikuisen rakkauden kohdalla, tämä oli upea kirja!

Ikuinen rakkaus alkaa hurjalla toiminnalla, järkyttävällä kuumailmapallo-onnettomuudella. Onnettomuudessa kuolee henkilö ja se tuo yhteen satunnaisen joukon miehiä, jotka sattuvat olemaan onnettomuuspaikalla ja pyrkivät auttamaan. Päähenkilö Joen elämään jää onnettomuuspäivältä harmittava jäänne. Yksi paikalle sattuneista miehistä saa Joesta itselleen pakkomielteen ja uskoo, että näiden välillä on rakkautta ja jotakin suurta, huolimatta siitä, miten lyhyt ja sattumanvarainen tuo kohtaaminen olikaan. Tarinassa on vahvasti läsnä myös Joen naisystävä Clarissa. Tyypilliseen mcewanmaiseen tapaan ihmismielen synkistä syövereistä löytyy kammottavia asioita ja psykologinen kuvaus on häkellyttävää. Ikuinen rakkaus oli helppolukuinen, mutta kaikkea muuta kuin helppo.

Ian McEwan, Ikuinen rakkaus (Enduring love, 1997)
Suom. Juhani Lindholm
Sivumäärä: 313

Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz oli melko rankka lukukokemus. Tämä saksalaisen kirjallisuuden klassikko oli selkeästi ihan omaa lajityyppiään, poukkoileva, hengästyttävä ja polveileva, kenties kuin itse Berliini. Franz Biberkopf vapautuu tarinan alussa vankilasta ja palaa takaisin yhteiskuntaan. Paluu ei ole helppo, Berliini on täynnä houkutuksia, ongelmia ja vaikeuksia.

Berlin Alexanderplatzin lukeminen vaati täyttä tarkkaavaisuutta, lueskeleminen ei tullut kysymykseen vaan kirjaa piti nimenomaan lukea. Rankahko lukukokemus oli jokseenkin palkitseva. Kirjan alkupuolella jaksoin olla innostunut erikoisesta kerronnasta ja persoonallisesta kertojaäänestä, mutta puolen välin paikkeilla väsyin. Ei siis mikään napakymppi, mutta sanoisin, että kyllä kirja kannatti lukea. Persoonallisuudessaan se oli kuitenkin ikimuistoinen ja kovin kiinnostava.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz (1929)
Suom. Aarno Peromies
Sivumäärä: 448

Paul Auster: Mr Vertigo

Junakirjan seikkailut. Veturi hajosi Laihian asemalle ja Ihmepoika Walt joutui odottamaan seuraavaa junaa.

Ensimmäisestä ja ainoasta kokeilustani Paul Austerin kirjallisuuden parissa oli kulunut lähes kaksi vuotta, kun heräteostin Mr Vertigon kirjakaupasta jonkin kurjan päivän piristykseksi. Pari junamatkaa ahmin tuota kummallista kirjaa ja lopulta olin aika lumoutunut. New York -trilogiaa en ihan täysin ymmärtänyt ja niin kävi myös Mr Vertigon kanssa, mutta nyt siitä ymmärtämättömyydestä seuraa vain ihan positiivinen olo. Eihän elämässäkään voi kaikkea ymmärtää.

Kun kirja alkaa sanoilla "Olin kahdentoista vanha, kun ensi kerran kävelin vetten päällä" voi olla varma, että ollaan jonkin erikoisen äärellä. Mr Vertigo on Ihmepoika Waltin tarina. Aluksi Walt on vain tavallinen pieni orpopoika, mutta kummallinen ja vähän karmaiseva mestari Yehudi löytää hänet ja alkaa opettaa poikaa levitoimaan. Waltista tulee viihdetaitelija, jonka tuntee koko maa.

Waltin ja Yehudin tarina on samalla 1920- ja 30-luvun Yhdysvaltojen tarina. Kertomus vilisee viittauksia tuon ajan musiikkiin, urheiluun, tapahtumiin ja koko maailman kuvaan. Kirja on kummallinen sekoitus realismia ja Yhdysvaltain historiaa, mutta samalla käsittämättömien tapahtumien vyöryvää sarjaa, surrealismia ja yliluonnollisuutta. Lyhyehköön kirjaan on mahdutettu niin paljon ajallisesti kuin tapahtumallisestikin, että väkisinkin mietin, olisiko vähempikin riittänyt.

Kirja oli viihdyttävä ja kummallisuudessaan lumoava. Napakympiksi se ei muodostunut, vaikka on todettava että kirjan viimeinen sivu sai minut siihen ihastuttavaan tilaan, jossa huokaillaan elämän hienoutta, kirjallisuuden kauneutta ja sanojen mahtia. Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea, sillä luvassa on loppuhuipennus, joka ei ihan heti unohdu. Ymmärrys on vain pieni osa tunnetta ja sen puuttumisen voi helpoksi antaa anteeksi. Aion jatkossakin nauttia siitä, että Auster on kirjailija, jota en vaan ymmärrä.

Kirjailija: Paul Auster
Luettu kirja: Mr Vertigo (suom. Jukka Jääskeläinen)
Alkuperäinen kirja: Mr. Vertigo (1994)
Sivumäärä: 316
Mistä hankittu: Suomalainen kirjakauppa
Arvostelu: ★★★

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu

Täpärällehän tämä meni, mutta ehdinpä blogata Särkynyt huhtikuu -kirjasta vielä huhtikuussa. Kirjavalinta perustui puhtaasti sen nimeen, sillä koin sen sattuneesta syystä kovin ajankohtaiseksi kirjastossa siihen törmätessäni. Ennakko-odotukseni eivät (taaskaan) olleet kovin korkealla, mutta (taaskin) sain onnekseni yllättyä positiivisesti. Särkynyt huhtikuu oli hurjan kaunis, oikea pieni helmi.

Särkynyt huhtikuu kertoo tarinan, joka ei ole kirjallisuudessa kaikkein tavallisin. Gjorg on 26-vuotias albaani, jonka elämän suunnan määrää aiempien sukupolvien taakka, verikoston perinne. Kanun-laki määrää, että hänen on kostettava veljensä surma. Mikään muu vaihtoehto ei tule kyseeseen, vaikka on selvää, että koston kierre tulee jatkumaan. Kirjan tarina alkaa surmalla ja pyörii tuon surman seurausten ympärillä. Gjorgin tuskaa ja tasapainoilua oman elämän ja pitkäaikaisen perinteen välillä on karmaisevaa lukea. Kanun antaa Gjorgille armon aikaa kuukauden. Aselepo loppuu huhtikuun 17. päivä ja tämän jälkeen Gjorgin kohtalo on vastapuolen käsissä ja käytännössä sinetöity. Kadare on käsittämättömän tarkkanäköinen, jopa raaka, mutta samalla myös runollinen.

Runollisuutta teokseen tuo rakkaus, joka limittyy tarinaan yllättävällä tavalla. Saman huhtikuun aikana kirjailja Bessian Vorps on matkalla vuoristossa vaimonsa kanssa. Vaimo Diana on herkkä ja kauhuissaan verikoston perinteestä, kun taas hänen miehensä Bessian kokee perinteen kunnioitettavana asiana. Gorg kohtaa sattumalta Vorpsin pariskunnan. Hetkisen kestävällä ja sattumanvaraisella kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset. Diana jää miettimään surukatseista kauhean kohtalon omaavaa nuorukaista ja Gorg taas ei saa mielestään ihanaa ja kaunista olentoa.

Verikosto ja mieleen kummittelevaan jäävä salamarakkaus on erikoinen yhdistelmä, mutta siitä huolimatta Kadare käsittellee kumpaakin teemaa samalla pohdiskelevalla ja sielua jäytävällä intensiteetillä. Kirja menee luihin ja ytimiin ja jättää mieleen pysyvän jäljen. Se että Kadare on albanialainen ja se, että verikoston perinne oikeastikin elää Albaniassa vahvana ((Ylen mielenkiintoinen juttu) tekee kirjasta hienon lukukokemuksen lisäksi myös yhteiskunnallisesti erittäin merkittävän. Kadare ei saarnaa ja kyseenalaistaminenkin tapahtuu vain Dianan herkkien ja pohdiskelevien silmien takana. Teeman käsittelyyn sopii hienovaraisuus ja se että asioita käsitellään ensisijaisesti tunteiden kautta eikä liian analyyttisesti.

Kadaren tyyli kirjoittaa miellytti mnua siinä määrin, että aion lukea jatkossakin hänen tuotantoaan. Ainoastaan minua mietityttää se, miten paljon Kadaren teksti on kärsinyt siitä, että suomennos on käännetty ranskannoksesta eikä suoraan albaniankielisestä alkuteoksesta.

Kirjailija: Ismail Kadare
Luettu kirja: Särkynyt huhtikuu (ranskasta suomentanut Annikki Suni)
Alkuperäinen kirja: Prilli i thyer (1978)
Sivumäärä: 225
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!

Hotakaista, ooh! Ja hyvä tekosyy ostaa kirjoja. Sinisalon Auringon ydin ja Howeyn Siilo on pitänyt lukea jo pitkään. Hotakainen pääsee ilahduttamaan junamatkaani heti huomenna ja toivottavasti ehdin bloggaamaankin siitä jo viikonlopun aikana. Oletteko käyneet ostoksilla?

Graeme Simsion: Vaimotesti & Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Huhut kirjablogini kuolemasta ovat pahasti liioiteltuja. Aika kiitää niin, ettei ihminen pysy mukana. Toisaalta ihanaa mutta toisaalta aika pelottavaa. Ihan pian on jo kesä! Odotan innolla, milloin pääsen ensimmäistä kertaa tänä vuonna puistoon lukemaan. Huhtikuussa olen kokenut myös lukujumitusta, jotenkin ei kiinnosta. Se näkyy myös lukemistossani, hömpän puolelle humpsahti. Tänään tosin aloitin Berlin Alexanderplatzia ja taisin vahingossa innostua taas vakavammastakin kirjallisuudesta. Kivaa.

Aivoni huusivat jo maaliskuun lopussa hömppää ja kirjakaupassa itselleni synttärilahjaa valitessani tuli mieleeni Vaimotesti (The Rosie Project), josta olin kuullut paljon hyvää. Graeme Simsionin (voi hyvää päivää, miten vaikea nimi) kirja löytyi hyllystä itselleni hyvin mieluisassa Miki-formaatissa ja ostopäätös oli sitä myöten tehty. Pääsiäisen lötköisään löhöilyfiilikseen hömppä sopi mainiosti ja kirja tuli lukaistua nopeaan tahtiin.

Vaimotesti oli yllättävän ihana, sympaattinen ja fiksu. Sen päähenkilö on nörttimäisen ihastuttava ja sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut genetiikan apulaisproffa Don Tillman. Don tietää, että keskimäärin aviossa elävät  miehet ovat yksinäisiä miehiä onnellisempia ja muutenkin ajatus vaimosta miellyttää häntä. Sopivia ehdokkaita ei ole vielä löytänyt ja treffailut ovat olleet melkoista ajanhukkaa. Eräskin nainen suostui syömään vain tiettyä jäätelöä, vaikka makusilmut tietenkin menevät kylmää syödessä niin suppuun, että eihän ihminen kykene maistamaan, onko jäätelö mangoa vai melonia. Don keksii lähestyä ongelmaa tieteellisesti ja luo kysymyslomakkeen, projekti Vaimotestin, jossa naiset ensin vastaavat kattavaan kysymyssettiin, jolla saadaan rajattua pois täysin sopimattomat vaimoehdokkaat.

Ei tarvitse olla romanttisten komedioiden asiantuntija arvatakseen, että sopiva vaimoehdokas Donille lopulta löytyykin. Ehdokas ei - eipä sekään kovin yllättävää - ei löydy testin avulla vaan vähän kuin vahingossa, niin kuin parhaat asiat elämässä yleensä tapahtuvatkin. Kirja oli aika ihana ja, mikä parasta, loistavaa viihdettä. Donista tuli mieleen jotenkin sosiaalisempi ja vilkkaampi Adrian Monk ja se oli vain positiivinen mielleyhtymä. Kirjaa suositellaan nautittavaksi akuuttiin viihdenälkään ahmien ja suurina annoksina.

Kevyen kaipaukseen nappasin kirjastosta mukaani Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle, josta olin lukenut innostuneita arvioita. Kirjailijattaren blogi on jo itessään mainiota luettavaa ja uskoinkin pitäväni kirjasta. Tiuraniemen tapa kirjoittaa on pirskahtelevaa ja huumori osuu minua hyvin lähelle.

Kukkia Birgitalle oli mainio kertomus sukupolvien välisestä kuilusta, Miska on varsin flegmaattinen nuorimies, joka eräänä päivänä saa puhelun Torremolinoksessa lomailevalta äidiltään. Hoitokodissa olevaa Birgitta-serkkua pitäisi mennä tapaamaan. Miskaa ei tietty vois vähempää kiinnostaa, mutta uhkailu ja lahjominen toimii. Birgitta on jalkansa menettänyt katkeroitunut alkoholisti, joka on pahansisuinen ja töykeä. Miska hoitaa tervehdyskeikan, mutta jotenkin tulee kuitenkin imautuneeksi hoitokodin elämään. Tarina on täynnä karikatyyrisiä värikkäitä tyyppejä, huumoria ja keveyttä mutta myös synkkyyttä, elämän nurjia puolia ja paljon asiaa. Ihmisten yksinäisyys, niin nuorten kuin vanhojenkin, on todellinen ongelma yhteiskunnassamme ja Tiuraniemi kirjoittaa siitä koskettavasti. Tällaista kirjallisuutta kaipaisin lisääkin, helppoa ja kevyttä mutta kuitenkin syvällistä ja ajankohtaista. Kevyt ja viihdyttäväkin voi olla fiksua. Suosittelen!

Alkuvuoden luetut

Aprillia! Nyt on jo huhtikuu. Olen syvästi pettynyt, kun mikään höynäytys ei ole tänään uponnut minuun. No, onhan tässä aikaa vielä pari tuntia.

Vuoden ensimmäinen kvartaali hujahti niin että vain vingahdus kävi.  Viime vuonna listasin lukemiani kirjoja kvartaaleittain ja aion jatkaa samaa hyväksi havaittua tapaa nytkin. Tässä siis tammi-, helmi- ja maaliskuussa lukemani kirjat. Niitä on aika paljon, huomaan.


Tammikuu

Tammikuun aloitin lomailulla ja luin joululahjaksi saamaani Finlandia-voittajaa, joka onkin alkuvuoden parhaimmistoa. Ahmin myös koko Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian. Useamman äänikirjankin ehdin kuunnella työmatkoja tarpoessani. Julkaisin myös Maalaismaisemia-lukuhaasteen heti vuoden alussa ja laskin Blogistanian Tiedon ääniä loppukuussa.

1) Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
2) Jonas Gardell Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 1. Rakkaus
3) Salinger: Sieppari ruispellossa
4) Sipilä: Luupuisto (äänikirja)
5) Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Osa 2. Sairaus
6) Nopola: Likka, Äite ja rouva Obama
7) Jonu Hynynen: Rakkaudella Hynynen (äänikirja)
8) Philip Roth: Rinta
9) Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar
10) Aron: Erityisherkkä ihminen (tietokirja)
11) Riikka Pulkkinen: Totta
12) Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin:Osa 3. Kuolema
13) Linda Ohlson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (äänikirja)

Helmikuu

Helmikuussa luin monta hienoa kirjaa, kävelin työmatkoja ja istuin junassa. Olipa minulla viikon talvilomakin. Runsas lukeminen, mutta vähäinen aika bloggaamiseen johti koontipostausten tielle, jolle olen ikävä kyllä pahasti jäänyt.

14) Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (äänikirja)
15) Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
16) Bernard Beckett: Genesis
17) Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän 
18) Ernest Hemingway: Kirjava satama
19) Elias Koskimies: Ihmepoika
20) John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
21) Jane Austen: Viisasteleva sydän (äänikirja)
22) Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas
23) Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
24) Daniel Defoe: Robinson Crusoe
25) Röyhkä: Et kuitenkaan usko. Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (tietokirja)

Maaliskuu

Maaliskuussa iloitsin aikaisesta keväästä, tutustuin Lennartiin ja mielettömään Solarikseen, jota olen jaksanut hehkuttaa tutuille ja tuntemattomille. Juhlin synttäreitäni yksinäni Vaasassa ja ahdisti. Lampaansyöjät ja Seppo Jokisen dekkari viihdyttivät työmatkojani. Kuun lopussa tyhjensin Vaasassa pikkuruisen yksiöni, ensi viikolla tulen muuttamaan vähän isompaan asuntoon. Keskustaan, lähemmäs työpaikkaani ja asunnon ikkunasta sisään katsoo Itämeri. Työmatkakävelyt tulevat vähentymään, mutta ulkona lukeminen lisääntymään, sitä odotan innolla! Yksi vaihe elämässä loppui ja kun seuraava kvartaali on ohi, alkaa Vaasa-aikani olla jo vähissä.

26) Stanislaw Lem: Solaris
27) Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (äänikirja)
28) Lisa Genova: Edelleen Alice
29) Tartt: Jumalat juhlivat öisin
30) Lehtonen, Lehtonen & Paloniemi: Lennart (sarjakuva)
31) Cocteau: Les Enfants terribles
32) Morrison: Sinisimmät silmät
33) Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
34) Veikko Huovinen: Lampaansyöjät (äänikirja)
35) Röyhkä: Et muuen tätäkään usko. Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (tietokirja)