Tommi Liimatta: Jeppis

Tämä tarina sijoittuu 90-luvun loppupuolen Laitilaan, tarkemmin sanoen pienen maalaiskaupungin kaikkein kauimmaiseen, kaikkein mettäisimpään perämettään. Siellä Mari, ala-asteikäinen hirveän kiltti ja kamalan tunnollinen tyttö, katsoo televisiosta kaikki musiikkiohjelmat, joita sieltä tulee. Perhe on köyhä, kuten monet perheet laman jälkimainingeissa ovat, mutta jouluksi on ostettu moderni ihme, cd-soitin, jollainen kaikilla Marin kavereilla on jo pitkään ollut. Cd-levyihin tosin ei oikein ole varaa, mutta neljä vuotta vanhempi Juha-serkku, joka asuu ihan oikeassa kaupungissa, tuo lainaan levyjä (jotka silloin olivat ihan vain sen ajan musiikkia, mutta jotka nykyisin tunnetaan ysärimusiikkina) jotka saadaan nauhoitettua soittimella c-kasetille. C-kasettien määrä on rajallinen ja pitää tarkkaan harkita, mitä niille nauhoittaa. Radiosta ei kuulu montaa kanavaa ja on aina juhlaa, jos jokin vähän parempaa musiikkia soittava kanava, kuten Kiss FM, sattuu kuulumaan.

Laitilan kirjaston alakerran pieni cd-levykokoelma on Marille oikea aarreaitta. Sieltä hän aina lainaa pinon levyjä, kun sattuu pääsemään kirjastoon. Hän rakastuu muun muassa sellaisiin yhtyeisiin kuin The Offspring, CMX, Nirvana ja The Smashing Pumpkins. Samaan aikaan Mari on kuitenkin todella kova Spice Girls -fani, se kun on ainoa bändi, jota hänen kaverinsa - tytöt joiden seurassa hän tuntee olevansa aina vääränlainen - kuuntelevat. Kirjaston levyistä todella moni tuottaa pettymyksen: sellaiset todella kuuluisat yhtyeet kuin Guns n' Roses tai Kiss tai Iron Maiden ovat vain rasittavaa kilinää. Mari jatkaa aktiivisesti musiikkiin tutustumista ja siitä intoilua, vaikka hänellä ei olekaan oikein ketään kenen kanssa jakaa intonsa - onneksi sentään hänen isosiskonsa pitävät joistakin samoista bändeistä. Tyttö elelee pitkälti yksinään haavemaailmoissaan.

Toinen tarina kertoo 80-luvun jälkipuoliskosta ja sijoittuu Jeppikseen eli Pietarsaareen, Pohjanmaan rannikolle. Siellä Tommi-poika, menevä mutta kiltti koululainen, leikkii illat naapurikerrostalojen poikien kanssa. He virittelevät ansoja metsään, rakentavat lumilinnoja ja majoja, leikkivät pikkuautoilla, ajavat pyörillä krossiajoa, kokeilevat rajojaan ja vanhempien ja opettajien hermojen kestävyyttä. Tommi tykkää Abba-yhtyeestä, kunnes sattumalta yksi hänen kavereistaan perehdyttää hänet Kiss-yhtyeen, noiden rajujen maskimiesten, saloihin. Tommi tajuaa, että maailma on täynnä hyvää musiikkia, bändejä joihin pitää tutustua. On yhtyeitä ja lauluja ja sitten taas bändejä ja biisejä.

Abba-aika unohtuu ja uusi maailma aukeaa. Parasta on saada kylään kaveri, jolla on Kissin levy, älppäri, jota ei itsellä vielä ole ja jos hyvä tuuri käy, sen saa nauhoitettua itselle c-kasetille. "Tyhjiä kasetteja ei koskaan ole liikaa - hyvää musiikkia on enemmän kuin tiesin." Ikinä ei ole yksinäistä, kavereita on kaikkialla. Musiikkiluokkaa käyvä Tommi elää musiikista ja hänellä on aina joku, jonka kanssa vaihtaa kokemuksia uusista biiseistä.

Ensimmäinen tarina on omani, toisen tarinan luin juuri Tommi Liimatan Jeppis-romaanista. Sanomattakin lienee selvää, että löysin romaanista paljon tuttua, paljon samaistumispintaa. Prosessi jossa nuori ihminen, lapsi vielä, rakastuu pysyvästi (rock-)musiikkiin, on kiinnostava. Se taitaa useimmiten tapahtua juuri tuossa iässä, esiteininä, elämänvaiheessa jossa lapsi alkaa hahmottaa identiteettinsä, erkaantuu vanhemmistaan, ottaa itsenäisyyden ensiaskelia. Tuossa iässä on myös hyvin altis vaikutteille. Tommin tarina ei tosiaan ole ensimmäinen tarina jonka olen lukenut siitä, miten aikuinen mies kertoo löytäneensä raskaan musiikin ala-asteikäisenä, kun kaverit kuuntelivat sitä. Esimerkiksi Marko Annala kertoo Värityskirjassa vastaavan tarinan. Juuri viime viikolla kerroin aina kadehtineeni tällaisia kaveriporukoita, nyt kohtasin taas saman kateuden aiheen.

Olen aiemmin lukenut myös vähän vastaavia pikkutarkkoja lapsuudenkuvauksia ja ihastunut niihin. Knausgårdmainen filminauhankaltainen tarkkuus on kerrontatapa, joka kiehtoo minua aina: kirjailija ei millään voi muistaa lapsuutensa tapahtumia, keskusteluja ja yksityiskohtia näin tarkasti, mutta kerronta tuntuu niin aidolta, täsmälliseltä ja raikkaalta, että lukija ei ymmärrä miten tämä voisi olla keksittyä. Ainakin minun päässäni lapsuusmuistot tuntuvat enimmäkseen välähdyksiltä, yksittäisiltä muistikuvilta tapahtumista, joiden säilyminen muistoissa vaikuttaa olevan ihan sattumanvaraista. Toisaalta juuri tuosta ajasta on vahva tunnelma, tieto siitä, että kaikki tuo on alitajunnassani ja elää minussa edelleen, en vain osaa kaivaa sitä tarkemmin esiin.

En olisi varmaan ikinä päätynyt lukemaan Jeppistä, ellei Levykauppa Äx olisi ovelasti mainostanut sitä minulle Facebookissa. Kansikuva ei ole kaikkein huokuttelevin, mutta nyt kirjan luettuani ymmärrän, että eipä siihen olisi sopinut mikään toinen kuva yhtä hyvin. Jeppis oli mahtavaa ajankuvaa, johon parhaiten samaistuvat varmasti 70-luvulla syntyneet, mutta jossa on paljon tuttua myös meille ysärilapsille. Etenkin jos on elänyt lapsuutensa perämettässä, jossa elämää leimasi tylsyys, joka toisaalta pakotti luovuuteen. Taas muuten mietin sitä, mitä nykyinen puhelinriippuvuus ja viihdetulva tekee lapsen aivoille! Autointoilut ja muut poikamaiset jutut ovat varmasti myös kiinnostavampaa luettavaa niistä kiinnostuneille, itse nautin eniten juuri musiikkikuvauksista sekä siitä, miten Liimatta kuvaili tuon ajan Pietarsaarta, ilmapiiriä ja koulumaailmaa. Pietarsaaressa olen itse käynyt vain työasioissa, hauska yksityiskohta oli mm. se miten kirjassa mainittiin pariin otteeseen minulle tutuksi tullut ampumarata. Ajankuvaan liittyy oleellisesti myös maailmaa järkyttäneet tapahtumat kuten Tsernobylin ydinonnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama.

Jeppis ei ole mikään juonellinen, perinteisellä tavalla älykäs romaani, vaan se on nimenomaan hevinkuunteluromaani kuten sitä kirjan takakannessakin tituleerataan. Se on kuitenkin mahdottoman erinomainen teos omassa sarjassaan, nautittava ja jotenkin rentouttava lukukokemus, hauska ennen kaikkea. Tommi (joka kai on Liimatta itse) on mainio tyyppi, rajoja kokeilevana mutta vanhempiaan kunnioittavana ja rakastavana poikana hurjan symppis. Ikä jossa vielä leikitään legoilla ja hypitään kilpaa keinuista, mutta toisaalta leikitään aikuisia, on kuvattu hurjan hienosti ja elävästi.

En oikeastaan tiedä miksi minua niin harmittaa se, ettei minulle ole ennen aikuisikää ollut porukkaa, jossa keskustella musiikista, pääasia kai lienee se, että löysin musiikin tuolloin ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Raskaan musiikin ystävänä olen monesti koittanut opetella tykkäämään kasarihevistä, sillä siitä pitäminen tuntuu kuuluvan rock-yleissivistykseen. Olen lukuisia kertoja ennenkin tullut tulokseen, että kasarihevi taitaa olla sukupolvikokemus, jos on kasvanut sen kaiken keskellä, on musiikkiin oppinut eri tavoin kuin ei-aikalaiset, ehkä sama koskee myös sitä 90-luvun eurotrancea. Jeppis oli loistava todiste siitä, että teoriani on oikea.

Jeppis päättyy kevääseen 1987, se oli poikkeuksellisen kylmä kevät ja silloin minä synnyin. Tuntuu että Tommin tarina pääsi vasta vähän alkuun, lupaava muusikko ja sarjakuvapiirtäjä otti vasta hapuilevia ensiaskeleitaan, joten on aika ihanaa, että minulla odottaa lukemista Jeppis 2. Se näyttää käsittävän vuodet 1987-1990 ja sen kannessa silmälasipäinen Tommi on jo aika paljon riiviömmän näköinen kaveri kuin ensimmäisessä osassa. Innolla siis odotan, millaisia seikkailuja tapahtuu Jeppiksessä kasarin loppuvuosina.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. kuvassakin näkyvä Nirvanan Nevermind-albumi, Behemothin Demigod-albumi sekä Bloodred Hourglassin Godsend-albumi, ei sitten lainkaan kasarihevi.

Kirjailija: Tommi Liimatta
Luettu kirja: Jeppis (Like, 2014)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Oma ostos Levykauppa Äxästä
Arvostelu: ★★★

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi

Pelikortit suoraan lapsuudestani, joka muuten oli 90- eikä 60-luvulla toisin kuin voisi päätellä.

Tämä teksti kertoo ennemmin tai myöhemmin Minja Koskelan kirjasta Ennen kaikkea feministi, jonka luin kesäkuussa. Sitä ennen kuitenkin pitkä johdanto, tavaramerkkini:

Festarit, nuo onneni lähde ja elämäni valo! Niillä on tullut nyt kierrettyä pari kesäkuista viikonloppua ja ai, miten olenkaan siitä nauttinut. En oikeasti tiedä, milloin olisin onnellisempi kuin kuunnellessani lempibändiäni livenä kesäillassa muiden musiikkifanien kanssa. Tuska loppui sunnuntaina ja seuraavat tiedossa olevat festarit olisivat vasta elokuussa: kokonaisen päivän jaksoin mutta tänään sorruin ja ostin liput John Smith Rock -festareille.

Festarit ovat saaneet minut myös ajattelemaan kaikenlaista. Olen miettinyt itsekkyyttä, sitä mitä itsekkyys oikeastaan on ja että miten kieroutunutta on, että tunnen tekeväni väärin, kun itsekkäästi (?) haluan viettää kesäviikonloput mahdollisimman pitkälti festareilla, vaikka tiedän tekeväni kerrankin juuri oikein. Jälkeenpäin kun olen tajunnut monen asian suhteen, että olisi vain pitänyt mennä ja elää, eikä ajatella jatkuvasti muiden kautta, mitä minun kuuluisi tehdä. Tästä pääsin ajatukseen, miten eri asia olisi lähteä rock-festareille yksin, kun on nainen kuin jos olisi mies. Tai en tiedä, olisiko se oikeasti yhtään eri juttu, mutta se ajatusmaailma, jonka kohtaan tämän asian suhteen monilta eri tahoilta, tahtoo niin kertoa.

Mietin myös rock-musiikin miesvaltaisuutta, sitä miten jälleen uutisoitiin kuinka monet suomalaiset festarit suosivat niin paljon miesesiintyjiä ja lavalle pääsee vain vähän naisia. Tätä asiaa sivusi myös Minja Koskela. On kuitenkin aika epäreilua, jos Tuskan kaltaista raskaan musiikin tapahtumaa syytettäisiin naisartistien syrjimisestä. Itse rakastan metalliani tummana (inhoan kasarihevin kiekumista!) ja laulajalla nyt vain on paljon väliä. Mahtavaa, että bändeistä löytyy taitavia naisörisijöitäkin, Tuskassa esiintynyt Jinjer ja Arch Enemy, jota lähden katsomaan Laukaalle, nyt pari mainitakseni. Se miksi soittajissa ei ole enempää naisia, on taas eri asia. Ehkä se tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Itsehän olen aina kadehtinut niitä (miesten) kaveriporukoita, joissa kaikki soittavat kitaraa ja kuuntelevat musiikkia ja oppivat toisiltaan ja perustavat bändejä -  ei ole tullut minulle vielä vastaan sellaista porukkaa, vaikka yläasteelta asti olen siitä haaveillut.

Kirjoitin hiljattain Liv Strömquistista ja siitä, miten minua vähän ahdistaa se kupla, johon hänen kirjansa liittyvät. Samaisessa kuplassa pyörin myös Koskelan kirjan kanssa. Koskela mainitsee usein itsekin internetin ja sen, millaista keskustelua sosiaalisessa mediassa feminismistä käydään. Se maailma ahdistaa ja myös jotenkin kyllästyttää minua, mutta tartuin silti kirjaan, sillä aihe on niin kiinnostava. Ja feminismiä olen myös miettinyt paljon viime aikoina (mitäköhän en olisi miettinyt?).

Koskelan kirjassa on paljon asiaa mm. neljännen aallon feminismistä, jolla tarkoitetaan intersektionaalisuutta sekä jo mainitusta nettimaailmasta. Nämä aiheet tuntuvat vierailta ja etäisiltä. Itselleni kirjan parasta antia olivatkin arkiset kuvaukset ja havainnot siitä, millaisia sukupuolittuneita, helposti havaitsematta jääviä, rakenteita on suomalaisessa yhteiskunnassa ja se miten Koskela avasi niitä henkilökohtaisilla esimerkeillä. Olen hänen ikäisensä, aika samanlaisessa elämäntilanteessa oleva nainen, joten samaistumispintaa löysin paljon.

Kun tein monta vuotta reissutöitä toisella puolella Suomea, sain kohdata paheksuntaa siitä, että koska oikein ajattelin palata pysyvästi Turkuun. Kukaan ei olettanut, että mieheni olisi muuttanut minun töideni vuoksi Pohjanmaalle (en toki sinne olisi halunnut itsekään jäädä pysyvästi, mutta periaatekysymys!). Lastenhankkimiskysymyksiä satelee säännöllisesti minulle, ei ikinä miehelleni ja tämä korostui häiden jälkeen lähes raivostuttavalle tasolle. Suvun talkoissa naisten oletetaan kokoontuvan keittiöön ruuanlaittoon, vaikka minä olisin mieluummin siellä pihatöissä, illanistujaisissa usein sama juttu, jako tapahtuu sukupuolen, ei kiinnostustenkohteiden mukaan. Kokouksissa joissa olen ainoa nainen, totta kai minä kirjoitan kokousmuistion. Ja niin edelleen. Pieniä asioita, jotka kuitenkin ärsyttävät. Olen myös muistellut - en niin lämmöllä - kerhotätiä, joka tuli kiukkuisena kieltämään, kun leikin "poikien leluilla". Tässäkin pitää muistaa se, että homma toimii myös toisin päin: olen esimerkiksi ihmetellyt sitä, jos työporukalla lähdetään jonnekin autolla, miesten oletetaan aina toimivan kuskeina.

Pidin siitä, että kirjassa on selvästi nähtävissä Koskelan tutkijatausta. Termit selitetään auki, argumentointi on vahvaa ja lähteitä runsaasti. Siinä oli ehkä jopa liikaa sisältöä kirjan pituuteen nähden, osa asioista käsiteltiin varsin pintapuolisesti ja välillä tuli tunne, että asiasta toiseen, henkilökohtaisesta yleiseen, siirtyiltiin vähän turhan vauhdikkaasti. Paljon oli myös asiaa, josta en ollut samaa mieltä tai josta en saanut irti oikein mitään, mutta paljon myös nyökyttelin ja samaistuin. Ennen kaikkea feministi on tärkeä herättelevä kirja ja hyvä katsaus siihen, mitä feminismistä ja tasa-arvosta tulee tietää. Ironista on se, että niiden joiden ennen kaikkea pitäisi lukea kirja, eivät sitä varmasti tule lukemaan. Kirjan merkittävin lukijakunta tietänee nämä asiat jo etukäteen. On kuitenkin tärkeää, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan, asioita pöyhitään ja pidetään ääntä. Vaikka ehkä pitäisi, minä en ole ennen kaikkea feministi, mutta liputan täysillä heidän puolestaan jotka ovat!

Tove Jansson: Kuuntelija

Täydellisyys on harvoin kiinnostavaa, epätäydellisyys sen sijaan useimmiten on. Täydellisyys voi helposti vetää puoleensa, mutta ainakin kaltaiseni kyllästyvä ja vaihtelunhaluinen tyyppi alkaa nopeasti kaivata jotakin rosoa, tarttumispintaa. Epätäydelliset asiat, olivat ne sitten töitä, taideteoksia, maisemia tai ihmisiä, jaksavat kiehtoa mieltä ja pitää mielenkiintoa yllä paljon pidempään.

Elän poikkeuksellisen voimakasta tylsyydenvälttely-elämänvaihetta. Vältän tylsyyttä kaikilla elämänalueilla ja menen kohti kaikkea kiinnostavaa, outoakin. Rakastan tarinoita, joita kätkeytyy epätäydellisyyden taakse. Sitä, miten lautaseen on syntynyt särö, miten metsästä on kaatunut puu, miten ihminen on särkynyt, mutta taas koonnut itsensä. Elämä koostuu miljoonista tarinoista ja minä haluan kuulla nyt ne kaikki ja rakastan jokaista niistä.

Tarinoiden kuulemisen lisäksi koen tarvetta kertoa niitä. Olen lukenut viime aikoina hienojen tarinankertojien kirjoja, yksi parhaista kotimaisista on tietenkin Tove Jansson. On sääli, että niin harva tuntuu tietävän, että Jansson on niin paljon muutakin kuin muumikirjat (yhtään niitä väheksymättä toki!). Kesäkirja on ainoa suomalainen teos, joka on tuolla alkuperäisellä 1001 books you must read -listalla. Kuuntelija on vuotta aikaisemmin, vuonna 1971, julkaistu novellikokoelma, jossa on paljon Kesäkirjan henkeä: vahvaa tunnelmaa, luontoa ja ihanan epätäydellisiä henkilöhahmoja.

Jansson on ilmiömäinen epätäydellisyyden kuvaaja, sen näkee jo hänen muumihahmoistaan. Laiskuutta, anarkismia ja muita epätäydellisenä pidettyjä piirteitä käsitellään humaanin ymmärtävästi, mutta terävästi. Janssonin tapa kuvata ihmisiä, joilla yleensä on enemmän tai vähemmän ongelmia, on lämmin mutta säälimätön. Se kannustaa lukijaa näkemään ihmisen hyvässä valossa tämän puutteista huolimatta. Rakastan etenkin Janssonin tapaa kuvata yksinäisyyttä: vaikka on yksin ei tarvitse olla yksinäinen ja vaikka olisikin yksinäinen, ei se välttämättä ole aina paha asia. Janssonin maailman yksinäisyys on meren keskellä olevan saaren eristäytyneisyyttä ja toisaalta kaupungin keskellä, ihmistungoksessa koettua erilaisuutta.

Mitä enemmän luen Tove Janssonin tuotantoa, sitä enemmän siitä pidän. Mielikuvan japanilaisten luomista tylsänkilteistä muumeista ei pitäisi estää lukemasta tätä Suomen taitavinta tarinankertojaa. Jansson on niin vahva tunnelmanluoja, että melkein tunsin iholleni kuivuneen nahkean suolakerroksen, meri tuli novelleissa lähelle ja niin tuli myös yksinäisyys ja se valtavan kiehtova ihmisen epätäydellisyys.

Oivallettuani epätäydellisyyden kauneuden jäljelle jäi pieni hämmennys: miksi muissa ja muiden tekemisissä osaa arvostaa sitä, mutta itseltään vaatii täydellistä suoritusta? Ehkä sekin on lopulta pohjimmiltaan sitä hyvin inhimillistä epätäydellisyyttä.

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea

Onpa tämä kesä ollut tähän asti rasittava mutta myös ihan poikkeuksellisen ihana. Kun tekee töissä kahden hengen työt siten, että perehtymisaikaa tehtäviin on ollut kaksi kuukautta, ei kai ole ihme että vähän rasittaakin. Huomaan kuitenkin, että aivojeni puolen vuoden pakkoloma (sairasloma) näyttäytyy nyt positiivisesti: stressistä tulee oikeastaan vain hyvä ja inspiroitunut olo. Pitkään tällaista kuormitusta ei toki jaksa ja siksi onkin erinomainen asia, että lomailen heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa. Nyt olen kuitenkin nauttinut siitä, että kaikki innostaa, kiinnostaa, inspiroi. Toisaalta en jaksa keskittyä mihinkään, sohin vähän joka suuntaan, koitan elää niin täysillä kaikkea, että en uskalla pysähtyä.

Tietysti tämä mielentila on johtanut myös siihen, että olen alkanut analysoida olotilojani ja miettinyt, miksi en osaa rauhoittua. Ei ole ollut taas kovin helppoa olla minä. Yhtäkkiä, oikeasti kuin tilauksesta, sattumalta löysin tuntemuksilleni kaksi sanoittajaa: kaksi kovin erilaista mutta täydellistä ääntä. Ensimmäinen oli Herra Ylppö, joka karheankauniilla äänellään lauloi korviini, että "Mä en tiedä mitä haluan / vaihtoehtoja on valtavasti" ja toisaalta että "Tunnetko sinäkin surumielisyyttä / ihan syyttä / tunnetko sinäkin / melankolian anatomian". Jo helpotti.

Toinen sattuma oli se, että päätin lopultakin lukea jo kauan sitten kirjastosta Sivumennen-podcastin inspiroimana lainaamani Aila Meriluodon Vaarallista kokea -kirjan. Se on kokoelma runoilijan päiväkirjamerkintöjä 60- ja 70-luvuilta. Oikeasti luin sen nyt siksi, että lainaa ei saanut enää uusittua. Olin kiinnostunut mutta melko varma siitä, että kirja ei oikeastaan ole minun juttuni, kiinnostuin lähinnä ajankuvan vuoksi. Ja myönnän, olin ennakkoluuloinen jo kansikuvan vuoksi, se ärsytti minua. Mutta voi Aila, Aila!

Aila kirjoittaa päiväkirjassaan esimerkiksi näin:
"Miksi minulla täytyy olla näin erinomainen kyky kärsiä? Joku toinen selviäisi vastaavasta tilanteesta paljon helpommalla, ihmettelisi tietysti ja olisi huolissaankin mutta eläisi sentään, kun taas minulla on koko ajan tämä kaiherrus, lyijynraskas taustamusiikki silloinkin kun unohdan yhdeksi silmänräpäykseksi sen syyn."

Aila tuli ja sanoitti sen, mitä olin koko viikon ajatellut. Eräänä kauniina kesäpäivänä nimittäin mietin, että miten täydellistä on ja sitten mietin, että kohta tämäkin on ohi. Toisena päivänä havahduin siihen, että olen ihan kohta 40-vuotias ja vaikkei se mikään katastrofi olekaan, on silti niin paljon mitä haluaisin tehdä vielä kolmekymppisenä mutta en ehkä ehdi ja kohta tulee vanhuus ja kuolema. Täytin siis maaliskuussa 32... Minusta tuntuu että kannan sisälläni jatkuvasti jotakin suurta surumielisyyttä ihan syyttä, että se on perusluonteenpiirteeni, jota elämänkokemukseni ovat varmasti vahvistaneet. Että miksi ei voisi nauttia hetkestä, miksi pitää aina niin kärsiä? Ja jatkuvasti analysoida ja ajatella:

"Olen ajatellut liikaa. Kunpa tulisi joku joka auttaisi olemaan ajattelematta. Ilmaisematta, aina vain. Tekisi välinpitämättömäksi. Silloin kun pidän väliä, en pysty kirjoittamaan."

Meriluoto on minulle täysin vieras runoilijana ja kirjailijana. Ehkä siksikin suhtauduin kirjaan niin ennakkoluuloisesti. Ajattelin että hän on sellainen aika eteerinen tyyppi, ja päiväkirjamerkintöjen mukaan media ja kustantamo olisi halunnut sellaisena hänet pitääkin. Aila on kuitenkin kaikkea muuta, hän on voimakas, räiskyvä, hauska ja räävitön. Paljon päiväkirjan sivuilla on sellaista, jota en välttämättä olisi tahtonut lukea, fyysistä yksityiskohtaisuutta, miesanalyysia, mutta niin paljon tuttua, käsittämättömän tuttua ajatusmaailmaa, että rakastuin kirjaan ja Ailaan. Parasta on se, miten Aila kuvaa kirjoittamista, joka selvästi on hänelle elinehto:

"Minun täytyy ilmaista. Kirjoittamalla minä vasta ymmärrän asioita, hallitsen ne jotenkuten. Ajattelu ei riitä, pohdinta, hautominen. Sen täytyy olla tässä, paperilla, selkeinä sanoina."

Ailan sanojen myötä ymmärsin, että näinhän minäkin ajattelen. Siihen ehkä liittyy myös se, että puhun niin paljon, minun on jotenkin puettava sanoiksi se päässäni liikkuva sanatulva. Ehkä lähipiirillenikin olisi parempi että kirjoittaisin enemmän? Sen miksi kirjoittaminen on niin vaikeaa, Aila pukee myös täydellisesti sanoiksi:

"On kovin helppoa olla kirjoittamatta. Itse asiassa on aina voitettava pieni vastahakoisuus ennen kuin kaivaa esiin päiväkirjan avaimen. Onkohan se sitä ettei hyväksy itseään. Että haluaisi sanoa irti tuttavuuden tämän henkilön, tämän todellisuuden kanssa, lukea romaania, vajota muuhun. Kun todellisuus on kovin voimakas, ei jaksa edes yrittää muovata sitä kirjoittamalla. Vai onko tämä sitä hengen laiskuutta joka on yksi seitsemästä kuolemansynnistä?"

Niin, en tiedä olisiko tämä kirja kolahtanut niin hyvin, jos olisin lukenut sen seesteisempänä aikana. Nyt se oli kuitenkin juuri sitä, mitä keskittymishäiriöinen, joka suuntaan hulluna tempoileva mieleni tarvitsi. En usko että runoja tulen lukemaan jatkossakaan, mutta Ailan romaaneihin ja etenkin päiväkirjoihin aion sukeltaa myös tulevaisuudessa.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Seuraa todella pitkä tarina todellisuuspaosta ja fantasiannälästä.

Minulla on nykyisin puolen tunnin työmatka, viisikymmentä kilometriä aamuin ja illoin, lähes koko matka moottoritietä. Siinä ehtii miettimään jos jonkinlaista ajatusta. Muistan lukeneeni, että ihminen ajattelee 50000 ajatusta päivässä - välillä minusta tuntuu, että ehdin ajattelemaan tuon verran jo yhden aamuisen työmatkan varrella. Viime viikolla mietin muun muassa sitä, miten mieletön ja hämmästyttävä asia Suomen tieverkosto on. Sekä todellisuuspakoa. Tulin musiikkia kuunnellessani nimittäin ajatelleeksi sitä, miten musiikin ja kirjallisuuden merkitys elämässäni on niin suuri kenties siksi, että molemmat ovat minulle keinoja päästä pakoon omaa elämääni (ja niitä loputtomia ajatuksia).

Olen varmasti ennenkin kertonut, miten 2000-luvun alku oli minulle vaikeaa aikaa. Olin nuori, hukassa, mielestäni totaalisen vääränlainen, vastenmielinen, yksinäinen, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Tuskinpa kenenkään yläastevuodet ovat olleet mitenkään helppoja ja kivuttomia, mutta oman nuoruuteni sekoitti vielä isäni yllättävä kuolema ysiluokan keväällä, joka vei pohjan kaikelta ja jota käsittelin lähinnä olemalla vielä kiltimpi, vielä vähän tunnollisempi. Oudompi, yksinäisempi.

Samaan aikaan sijoittuu elämäni merkittävimmät musiikilliset löydöt sekä hulluin kirjariippuvuus, pohjaton fantasiannälkä. Silloin ahmin suunnilleen kaiken sen fantasiakirjallisuuden, jota löysin kotikaupunkini kirjastosta. Ehkä tuon kaiken surun ja ahdistuksen vuoksi opin yhdistämään todellisuuspaon voimakkaasti siihen, että sillä pakenin jotakin pahaa, joka minun olisi pitänyt oikeasti pystyä kohtaamaan, mutta johon minulla ei ollut mitään keinoja. En varmasti ole yksin tämän ajatuksen kanssa: sanassa todellisuuspako on negatiivinen kaiku. Se antaa kuvan haavemaailmassa elävästä ihmisestä, joka ei kykene kohtaamaan todellisuutta.

No mutta, nykyhetkeen. Sinä aamuisena hetkenä moottoritiellä, matkalla kohti hurjan stressaavaa työpäivää, soi muistaakseni jokin Kentin biisi ja mietin, että onpa mahtavaa, että on tällaista musiikkia, jonka avulla pääsee hetkeksi pakenemaan omaa elämäänsä. Ja tajusin siinä samalla, että suhtautumiseni on kokonaan muuttunut. Nykyään ymmärrän, että siinä että haluaa hetkeksi pakoon omaa elämäänsä, ei ole mitään väärää. Se on vain täysin normaalia, armollista, turvallinen keino nollata päätä, seikkailla hetkisen vähän muualla kuin omissa tutuissa, vakiintuneita polkua kulkevissa ajatuksissa. Jos ihmiset uskaltaisivat rohkeammin heittäytyä musiikkiin, fantasiaan, pilvilinnoihin ja unelmiin, ehkä olisi vähemmän vihaa, vähemmän päihderiippuvuutta, vähemmän väärinymmärryksiä.

Maailman pisin johdantoni kertokoon siis, että olen ihan tietoisesti vältellyt fantasiakirjallisuutta, sillä yhdistän sen jollakin tasolla siihen aikaan, jolloin minulla oli tavattoman paha olla. Fantasiaan liittyy oleellisesti uppoaminen syvälle sen maailmaan, omalla kohdallani useimmiten täysi hurahdus. Sarjat ovat usein pitkiä, runsaita ja monesti päättymättömiä, kaikkea sitä mikä johtaa syvälle todellisuuspaon lähteille. Nykyisin pidän elämästäni niin paljon, että minulla ei oikeastaan ole tarvetta paeta sitä minnekään. Tartuin pitkästä aikaa kirjaan, joka on fantasiaa puhtaimmillaan ja nautin lukukokemuksesta, fantasiamaailmaan uppoamisesta, jokaisella solullani. Se taitaa olla menoa taas.

Patrick Rothfussin Tuulen nimi oli täydellinen kirja luettavaksi pitkän fantasiatauon jälkeen. Se ei koukuttanut minua saman tien, alkupuolella ehdin jo miettimään jätänkö kirjan kesken, kun mitään ei oikein tapahdu. Se ei ollut liian erikoinen ja sen fantasiaelementit olivat arkisia, tavallisia ja verkkaisesti kasvavia. Olen monesti todennut, miten minuun iskee tavallisen, arkisen elämän pikkutarkka kuvaus ja sellaista fiilistä löysin myös Tuulen nimestä, fantasia-aspektista huolimatta.

Kirjan taustatarinaan kuuluu majatalossa kolpakoiden ääressä tarinoivat miehet. Leiskuvan punatukkainen majatalon isäntä Kvothe paljastuu suureksi sankariksi, joka suostuu hieman vastahakoisesti kertomaan tarinansa. Varsin pitkän tarinan, sillä tässä 650-sivuisessa kirjassa hän pääsee vasta alkuun. Juuri tämä jaarittelu oli alkuun koitua kohtalokseni, mutta yhtäkkiä huomasin olevani sisällä tarinassa ja kun en lukenut kirjaa, tajusin pohtivani sen juonenkäänteitä ja hahmoja - juuri kaikkea sitä, mitä hyvä (fantasia)kirjallisuus parhaillaan on.

Kirjan viehätys piilee sen arkisuuden lisäksi huumorissa ja hyvissä hahmoissa. Rothfuss on mestari luomaan aitoja tyyppejä, joiden ystävä haluaisi olla. Kvothen yliopisto-opinnot ovat kuin arkisempi ja aikusempi versio Harry Potterista. Suuri osa Tuulen nimen viehätystä on myös musiikki: Kvothe on taitava muusikko, joka saa kansat hiljenemään luuttuaan soittamalla. Rothfussin luomassa maailmassa fysiikan lait ovat kumottavissa, materia muutettavissa, tuuli kutsuttavissa, mutta ihmissuhteet yhtä vaikeita kuin kaikkialla muuallakin: "Mikään ei liiku yhtä oikukkaasti kuin tuuli tai naisten kiintymys."

Kirjan juonikuviot olivat hitaita eivätkä oikeastaan johtaneet vielä kovinkaan kauas kaadantaina (rakastin miten ajanjaksot oli nimetty!) nautittavien Taivalpaaden majatalon tuoppien ääreltä. Siinä hetkessä oli kuitenkin niin hyvä olla, että hidas tempo ei haitannut ja odotan, mihin seuraava osa minut vie. Täällä todellisuuspaossa on juuri nyt valtavan hyvä olla.

Kirjailija: Patrick Rothfuss
Kirja: Tuulen nimi (suom. Satu Hlinovsky), Kirjava 2010
Alkuperäinen kirja: The Name of the Wind 2007
Sivumäärä: 649

Enni Mustonen: Sotaleski

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden uusi osa kuuluu kevääseen kuin valkovuokko toukokuiseen metsään. BookBeat-koukussa kun olen, olin taas kärppänä vaanimassa koska uusi Mustosen kirja ilmestyy sinne ja aloin heti tuoreeltaan kuunnella kirjaa. Välillä olen ollut jo aika kyllästynyt sarjaan. Tuntui että kirjat toistivat itseään ja se miten tarinaan oli pitänyt tunkea kaikki sen ajan julkkikset, tuntui teennäiseltä ja ärsyttävältä. Edellinen osa Taiteilijan vaimo kuitenkin lupasi parempaa ja ilokseni totesin, että tämä uusin osa, Sotaleski, otti jollakin tavalla askeleen takaisin kohti sarjan alkuperäistä viehätysvoimaa. Tämä oli oikein mukava kuuntelukokemus.

Sotaleski on nimetty niin, että sen sisältö paljastuu jo kättelyssä. Kirja sijoittuu sotavuosiin ja sen lopussa ei käy hyvin. Pelkäsin kuitenkin nimen perusteella paljon pahempaa. Kirjassa on paljon myös onnellisia hetkiä, toivoa, rakkautta ja uskoa parempaan. Kuvassa oleva lehtileike on peräisin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Se on hieno lainaus kirjasta ja kuvastaa hyvin koko kirjan sisältöä. Vaikka rakkaus päättyisikiin suruun, se on silti ollut arvokasta, elämisen arvoista.

Tarinassa liikutaan paljon Karjalan kannaksella. Kirjan alussa siellä tehdään linnoitustöitä, perheen isä Iivo on ollut siellä jo pidempään ja Kirsti sekä heidän jo 10-vuotias tyttärensä Viena tulevat perässä. Karjalan kunnailla sodan uhka on todellinen mutta kaukainen, linnoitustyö vain varautumista ihan teoreettisesti, kesä on kuuma ja kaunis. Yllättävän nopeasti kaikki kuitenkin muuttuu. Tilanne kärjistyy, puhkeaa sota jonka kauhuihin joutuvat rintamalla olevan Iivon lisäksi myös koko muu perhe. Pommitukset tuhoavat Kirstin muotiliikkeen ja kaikki elämässä menee uusiksi. Vaikka lukija tietää, miten sota etenee, miten se vain jatkuu, miten karjalaiset joutuvat evakoiksi, miten Suomi kituu ja kärsii, hän silti yllättyy kaikesta pahuudesta ja elää tuskaisesti sitä kaikkea Kirstin kanssa.

Sotaleski oli taattua Mustosta. Hänen tapansa tuoda historia eläväksi ja luoda hahmoja on mestarillinen. Vaikka kirja loppui surullisesti, se aloitti taas jotakin uutta, ja koukuunnutti lukijansa odottamaan taas seuraavaa osaa. Kyllä minä vielä muutaman kirjan verran haluaisin jatkaa Kirstin, Idan ja heidän sukunsa matkassa.

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westoverin Opintiellä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Sitä on kuvattu kirjaksi, joka ylistää koulutusta ja opiskelun tärkeyttä. Bill Gates antoi kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä ja Barack Obama nosti sen viime kesänä listalle niistä kirjoista, jotka hänen mukaansa kannattaisi lukea. Totta kai minäkin kiinnostuin, etenkin kun kirja oli jatkuvasti myös esillä Instagramissa.

Tara Westover on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin. Hän on syntynyt vuonna 1986, vuotta ennen minua. Perhe elää hyvin omalaatuista, suljettua elämää. Lapsilla ei ole syntymätodistuksia ja he eivät käy koulussa, perhe ei usko lääkäreihin tai länsimaalaiseen lääketieteeseen. Perhe varautuu maailmanloppuun tai oikeammin yhteiskunnan romahtamiseen. Äiti toimii itseoppineena kätilönä ja tekee itse rohtonsa, isä pyörittää romuttamoa, jonka toimintaan myös lasten on osallistuttava.

Kirjasta on puhuttu kuvauksena tiukan uskonnon alaisena kasvamisesta. Mielestäni se on kuitenkin ennemminkin kuvaus mielenterveyden häiriöstä ja sen vaikutuksesta koko perheeseen. Uskonto on  kaikessa tässä hulluudessa lähinnä taustavoima ja tekosyy, perheen isä on nimittäin pahasti vainoharhainen. Hän esimerkiksi uskoo että Yhdysvaltain hallitus on läpeensä paha, lääkärit saatanasta ja kaiken taustalla on paha Illuminati. Muu perhe myötäilee, elää pelossa ja ei uskalla vastustaa voimakasta mutta hullua perheen päätä.

Yksi Taran veljistä on myös todella väkivaltainen, aiheuttaa uhkaavia tilanteita ja saa muut elämään pelossa. Siihenkään ei kuitenkaan puututa vaan tämä kaikki hyväksytään hiljaisesti. On myös itsestäänselvää, että nainen ei ole tasa-arvoinen miehen kanssa ja esimerkiksi huulikiillon käyttäminen on merkki siitä, että nainen on huono, portto. En voi ymmärtää, miten mikään taho, lastensuojelu tai vastaava, ei ole puuttunut perheen elämään. Perheenjäsenille tapahtuu myös useampi todella vakava onnettomuus, mutta lääkäriä ei tietenkään tarvita. Palovammat pahenevat rohdoilla ja niin edelleen. Tietenkin se johtuu siitä, että sellaista ei voi auttaa, josta ei ole tietoa. 

Kirjan alkupuolella kuvaus on tarkkaa ja aistivoimasta, mutta jotenkin siinä vaiheessa, kun Tara pääsee opiskelemaan, kerronta hajoaa ja muuttuu sekavammaksi. Se miten Tara lopulta itse koki opiskelun ja sen että hän pääsi elämässään eteenpäin, jäi jollakin tapaa vaisusti kuvatuksi. Tara kokee uudesta elämästään huonoa omaatuntoa ja ristiriitaisia tunteita, sillä opiskelu pakotti hänet hylkäämään ison osan isän opeista ja näin ollen myös perheestään. Taran lapsuus on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mielenkiintoista kirjassa on myös se, miten Tara on aikuisena huomannut, että ei voi olla varma siitä, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan. Myös Taran ponnistaminen elämässään eteenpäin oli lopulta hyvin pienestä kiinni ja vaati paljon uskallusta. Vielä muserretumpi lapsi ei ehkä edes olisi yrittänyt, vaikka tiedonjano olisi ollut yhtä suuri.

Minulla ei tietenkään ole kokemusta mistään vastaavasta, mutta jotenkin lievemmällä tasolla samaistuin kirjaan. Kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen kuvaus perheen valtasuhteista, mielenterveyden ongelmista ja vaikenemisen kulttuurista. Tiukka kasvatus, jolle ei kuitenkaan osoitettu mitään järkeenkäyviä perusteluja oli ahdistavaa, mutta kiinnostavaa luettavaa. Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen muistamaan tämän kirjan ennen kaikkea romuttamosta ja sen toiminnan kuvauksesta. Ympäristönsuojelualan ihmisenä oli ihanan karmivaa lukea tavasta, jolla autoista tyhjennettiin nesteet, alati kasvavista romukasoista, akkunesteiden liejuisista lammikoista. Westoverin perheen isä pilasi ympäristöään monella, hyvin pysyvällä tavalla.

Odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja olin hieman pettynyt kirjaan. Silti uskallan suositella sitä, se oli kovin mielenkiintoinen. Minulle oman ulottuvuutensa loi tietenkin se, että Tara on kanssani niin saman ikäinen. Tällaistakin voi elämä joskus olla.

Kirjailija: Tara Westover
Kirja: Opintiellä (suom. Tero Valkonen, Tammi 2018)
Alkuperäinen kirja: Educated, 2018
Sivumäärä: 435
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★