sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kari Hotakainen: Luonnon laki (listan ulkopuolelta)


Kirjablogi on bloggaamismuotona siitä mukava, että se sallii kirjoittamisen siten, että itsestään ei ole pakko antaa juuri mitään. Kirjapohdintojen rivien välistä on toki nähtävissä millainen kirjoittaja on ja mitä hän ajattelee, mutta moneen muuhun blogimuotoon verrattuna kirjabloggaaminen on mukavan anonyymiä. Useimmiten omien kokemusten avaaminen ei tuo mitään erityisen merkittävää lisää kirja-arvosteluihin. Toisinaan, kuten nyt Kari Hotakaisen Luonnon laki -teoksen tapauksessa, on kuitenkin niin, että oma tausta on niin oleelinen osa lukukokemusta, että en koe mahdolliseksi sen jättämistä arvostelun ulkopuolelle. Vaikka blogiteksti sitten muotoutuukin melkoiseksi avautumiseksi.

Luin töissä syyskuussa hesarin kuukausiliitettä, jossa Hotakainen, kirjailija jonka tiesin vain nimeltä, kertoi uudesta kirjastaan ja sen synnyn taustoista. Uusi kirja oli nimeltään Luonnon laki ja merkittävin sen taustalla oleva tekijä auto-onnettomuus, johon kirjailija joutui maaliskuussa 2012 ja jossa hän loukkaantui pahasti, mutta selvisi kuitenkin ilman pysyviä merkittäviä vammoja. Muistan lukeneeni tuosta onnettomuudesta netistä ja olleeni koko päivän aika järkyttynyt.

Luonnon lain päähenkilö Rautala joutuu hänkin kolariin ja sen seurauksena sairaalaan. Sairaalassa on aikaa tehdä havaintoja ympäröivästä maailmasta ja yhteiskunnasta. Verotuksen mahdollistava sairaalahoito, Megadethia komerossa kuunteleva ylikuormittunut sairaanhoitaja Laura, Rautalan synnyttämään menossa oleva tytär, joka aina saarnaa isälleen vihreitä saarnoja, Plan-kummilapsi, nyt jo aikuinen mies Badu ja Rautalan iäkkäät vanhemmat sekoittuvat ajoittain melko sekavaksi ja hämmentäväksi cocktailiksi, josta lukija ei toisinaan tavoita keskeisintä sanomaa.

Monet, muiden muassa Ilselän Minna, ovat todenneet, että Luonnon laki tuntuu olevan Hotakaiselle itselleen tärkeää terapiaa ja myös minä yhdyn tähän mielipiteeseen. Nyt pääsen kuitenkin siihen, miksi yleensä tahdoin lukea Luonnon lain, miksi pidin siitä ja miksi toivon, että tällaisia kirjoja kirjoitettaisiin enemmänkin. Olen itse menettänyt erään minulle hyvin rakkaan auto-onnettomuudessa ollessani yläasteikäinen. Vieläpä niin, että olin itse onnettomuuspaikalla, juuri poistunut autosta. Sen vuoksi koen aina uutiset onnettomuuksista niin voimakkaasti ja siksipä muistinkin minulle vieraan ihmisen onnettomuudenkin uutisoinnin kautta niin hyvin. Vaikka Luonnon laki ei toki suoraan kerro Hotakaisen elämästä, on hän myöntänyt siinä olevan voimakkaita yhtymäkohtia. Halusin kuulla, mitä Hotakainen kirjoitti onnettomuudestaan, siitä selviämisestä ja siitä toipumisesta. Käytin kirjaa toisin sanoen osana omaa terapiaani, omaa toipumistani, joka on edelleen kesken ja joka ei luultavasti koskaan tule täysin valmiiksi.

Luonnon lain tärkein voima on sen terävissä lauseissa ja yhteiskuntaa koskevissa piikeissä. Sekavuus ja näennäisesti ylimääräiset hahmot ovat vain kuorrutetta sen terävän ytimen ympärillä. Minulle ja varmasti monille muillekin, etenkin Hotakaiselle itselleen, kirjan tärkeintä antia on kuitenkin maailman vaikeimman asian, kuoleman läheisyyden käsitteleminen. Kiitos Hotakainen, että olit rohkea ja kirjoitit tämän kirjan. Sen myötä minäkin tahdoin kertoa blogissani tarinani ja avautua, vaikka avautuminen nykymaailmassa nähdäänkin usein hyvin negatiivisessa valossa.

Hotakainen sekä aloittaa että lopettaa kirjan samalla lauseella. Tuo lause on peräisin Hotakaisen onnettomuuspaikalle tulleen ambulanssilääkärin suusta ja lause on tarttunut Hotakaisen mieleen niin, että on päätynyt kirjaankin. Varsin koskettava lause on tarttunut myös minun mieleeni ja oivalsin, että se on sovellettavissa myös läheisensä menettäneille, suremaan jääneille:

Älä kato ittees, kato taivasta.

Hotakainen tarjoaa ajattelemisen aihetta alusta loppuun. Suosittelen.


Kirjailija: Kari Hotakainen
Luettu kirja: Luonnon laki

Alkuperäinen julkaisuvuosi:
2013
Sivumäärä: 283
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Marraskuu 2013
Arvostelu:

10 kommenttia:

  1. Sun rohkaisemanas oon ajatellut että ehkä itsekkin voisin perustaa bloggin, etenkin kun mulla on vähän samalainen projekti meneillään, yritän saada luettu kaikki kirjat tuolta samaiselta listalta (mutta oon vaan yhdistänyt kaikki painokset yhteen) Vaikka täytyy kyllä sanoa että en varmaan koskaan yllä samalla tasolle kuin sinä kirjoittamisen osalta, sun tekstejäs on kyllä ilo lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, ihana kuulla! Ja kannustan ehdottomasti oman blogin perustamiseen. Blogi on mahtava tapa seurata projektin etenemistä. Vaikka minulla tämä bloggaaminen on johtanut siihen, että kun muissa blogeissa tutustuu uuteen kirjallisuuteen, tule lukeneeksi aina vain enemmän muita kuin listalle kuuluvia kirjoja. Mutta eipä sekään ole pelkästään huono asia.

      Poista
  2. Tuo aloitus- ja lopetuslauseen alkuperä tuli mulle uutena tietona. Kiinnostavaa! Ja on tosiaan hyvin monimerkityksellinen, hieno ja simppeli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hotakainen mainitsee tuossa kuukausiliitteen haastattelussa lauseen alkuperästä. Pitääkin linkittää vielä tuo kyseinen juttu tähän tekstiin. Tosiaan hieno ja todella koskettavaa, että tuo lause on jäänyt Hotakaisen mieleen onnettomuustilanteesta huolimatta. Voi vain kuvitella, miten suuri merkitys lauseella on hänelle itselleen.

      Poista
  3. Juuri lainasin tämän kirjan kirjastosta, ja nyt tämän tekstisi luettuani olen entistä tyytyväisempi, että tein niin. =) Muutenkin Hotakainen on jo toki vanha tuttu, ja olen aina pitänyt hänen kirjoistaan. Erityisesti Juoksuhaudantie oli suorastaan _eeppinen_. Yksi parhaista suomalaisista kirjoista, joita olen koskaan lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun olin lukenut Kuukausiliitteen jutun, juoksin heti samana päivänä kirjastoon ja lainasin Juoksuhaudantien, sillä halusin heti tutustua Hotakaisen aiempiin kirjoihin. Ja se on kyllä ihan uskomattoman hieno!

      Poista
  4. Tuo lause on hieno ja merkittävä. Minullekin se on jäänyt vahvasti mieleen jo Kuukausiliitteen hienosta jutusta ja sitten kirjasta.

    Itse en syttynyt tälle kirjalle, luin sitä ehkä huolimattomasti tai muuten vääränlaisessa olotilassa. Tärkeä kirja kuitenkin ilman muuta, etenkin kirjoittajalleen ja samanlaisia asioita kokeneille.

    Ikävä kuulla, että olet joutunut kokemaan tuollaisen onnettomuuden. Minulla on samanlainen tausta, eli liikenneonnettomuus on kohdannut perhettäni. Siitä on jo kohta 20 vuotta aikaa, enkä itse ollut mukana tilanteessa, mutta kyllähän sen aiheuttama menetys edelleen vaikuttaa elämään monella tapaa. Hienoa, että tämä kirja on ollut sinulle avuksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinullakin :( Minulla tulee tammikuussa täyteen yksitoista vuotta, vaikea uskoa että tapahtumasta on jo niin kauan. En usko, että suhtautumiseni tapahtumaan tulee koskaan juuri muuttumaan ja surutyökin on edelleen kesken. Asian kanssa on vain opittava elämään, sillä loppuelämäni kannan noita kokemuksia mukanani.

      Poista
  5. Minusta omakohtaisuus tekee blogikirjoituksista paljon mielenkiintoisempia kuin anonyymisti kirjoittaminen.
    Koin itsekin kirjassa kaikkein vahvimpana tämän onnettomuuden ja sairaalajakson kuvaamisen. Tuli mieleen omat sairaalassaolot, josta eräs oli lähellä kuolemaa -kokemus. Omassa postauksessani mainitsin myös vahvan samaistumisen. Mutta hyvänen aika - vasta nyt tajuan vielä yhden samaistumisen, jonka olen pyrkinyt lokeroimaan kauas pois mielestäni. Seitsemäntoistavuotias isoveljeni kuoli törmättyään mopollaan maidonkuljetusautoon. Minä olin ensimmäinen, joka osui paikalle potkukelkalla, jolloin maitoauton kuski huusi minua kääntymään äkkiä takaisin ja kertomaan kotiin, mitä on tapahtunut. Äitimme oli kuollut vajaa kaksi vuotta aiemmin, joten mietin kotiin potkiessani, miten kerron muutoinkin lyödylle isälleni tapahtumasta. Todennäköisesti tämä veljen onnettomuus vaikutti siihen, miten vahvasti koin Hotakaisen onnettomuuskuvauksen. Nytkin tätä kirjoittaessani vahva surun tunne valtaa mielen ja ihokarvat nousevat pystyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kauheaa, millainen kokemus. Minullakin nousivat ihokarvat pystyyn ja kyyneleet silmiin. Omat kokemukseni ovat tehneet minusta valtavan empaattisen, jopa niin empaattisen että kärsin siitä toisinaan. Onnettomuusuutisointi, kuvat kolariautoista ja etenkin se median mässäily "raju kolari, katso kuvat" -tyyliin satuttaa ja ahdistaa minua aina. Yksi syy miksi halusin lukea tämän Hotakaisen oli se, että arvelin sen nostattavan mieleeni ajatuksia, joita en ole ajatellut pitkään aikaan, mutta jotka ovat hautatutuneet käsittelemättöminä mielen mustimpiin sopukoihin. Siinä se toimi kyllä hyvin.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!