maanantai 26. toukokuuta 2014

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja


Uh, huh ja öh. Jatkoin  Nobel-sivistymistä Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan parissa, joka kuuluu myös 1001-listalle. Olipahan taas rankka kirja, jonka vastenmielisyys sai minut sulkemaan sieluni syväanalyysilta ja kirjan merkittävyyden näkemiseltä. Olin lähinnä järkyttynyt ja ahdistunut ja jos kirja ei olisi listallani, olisin jättänyt sen kesken jo alkutekijöihinsä. Näin olisi tehnyt näemmä Booksykin.

Pianonsoittajan päähenkilö on keski-ikäistyvä Erika, ammatiltaan pianisti, joka asuu äitinsä kanssa. Napanuora on unohdettu katkaista ja kahden naisen välinen suhden on varsin monimutkainen. Teksti on täynnä tukahdettuja tunteita, toteutumattomia haaveita ja rajuja ristiriitoja. Tämän vielä kestäisin, mutta kun kaikki on - Jenny Garpia lainatakseni - seksuaalisesti epäilyttävää, on kirjan vastenmielisyys liikaa minulle.

Teksti varmaankin oli taitavaa, omalaatuista ja poikkeuksellista, tuskinpa kirjailija muuten olisi palkittu Nobelilla. Teksti on toisinaan rytmitetty hengästyttäväksi sarjaksi toistuvia iskuja, jonka lienee tarkoitus muistuttaa musiikin läsnäolosta, siitä että Erikasta ei koskaan tullutkaan suurta muusikkoa.

"Erika on pingoitettu jo varhaislapsuudesta tähän nuottijärjestelmään. Nämä viisi viivaa ovat hallinneet häntä niin pitkään kuin hän muistaa. Hän ei saa ajatella mitään muuta kuin näitä viittä viivaa. Tämä rasterijärjestelmä, yhdessä hänen äitinsä kanssa, on sitonut hänet määräysten, sääntöjen ja selkeiden kieltojen rikkoutumattoman verkkoon, jossa hän muistuttaa lihakauppiaan lihakoukussa roikkuvaa punertavaa kinkkurullaa. Se antaa turvaa, ja turva luo pelkoa turvattomuudesta. Erikaa pelottaa että kaikki pysyy sellaisena kuin on, ja häntä pelottaa että jokin saattaisi joskus muuttua."
(s. 220)

Mää en vaan tajunnut. Ahdisti, ärsytti, oksetti ja turhautti. Kovasti samoja tunteita siis kuin hiljattain lukemani Beckettin kirjojen kanssa. Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman. Tämä tällainen ei ole sitä, mitä kutsuisin hienoksi kirjallisuudeksi. Tämä tällainen on sitä, mitä joku vakavastiotettava kriitikko on joskus ylistänyt ja sitten lammasmaiset laumat menevät perässä siihen ylistykseen, vaikka eivät mitään ymmärtänetkään, kun eivät halua leimautua tyhmiksi junteiksi. Olen ihan oikeasti kateellinen niille, jotka pystyvät ymmärtämään tämänkaltaista kirjallisuuta ja nauttimaan siitä. Ehkäpä minä ahdistun liian helposti?

Olen tainnut lukea viime aikoina vähän liikaa kirjoja, joista en pidä. Onneksi näiden rinnalla olen lukenut myös vähän mukavampia teoksia, saattaisi mennä muuten maku tähän koko listahommaan. Ihan siis yhtään kyseenalaistamatta sitä, onko järkevää lukea kirjoja, joista ei pidä ;)

Kirjailija: Elfirede Jelinek
Luettu kirja: Pianonsoittaja (suom. Jukka-Pekka Pajunen)
Alkuperäinen kirja: Die Klavierspielerin
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 333
Arvostelu:★

15 kommenttia:

  1. Minä yritin joskus lukea Jelinekin Halua, mutta en kyennyt kovin pitkälle jatkamaan. Ällötti ihan liikaa, enkä halunnut ahdistua enempää. Joten voi olla, etten tähänkään tartu, vaikka kuinka tykkäänkin haastaa itseäni ja lukea nobelisteja(kin).

    Mainioita kirjallisuuden nobelisteja: Alice Munro, Doris Lessing ja Toni Morrison. Iloista naamaa odotellessa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm sekä Lessingiä että Morrisonia minulla olisi ihan omassakin kirjahyllyssäni. Jospa nyt en kuitenkaan luovuta vielä näiden nobelistien kanssa, ehkä tämä vielä iloksi muuttuu!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. En ole (tietääkseni) lukenut yhtään Nobel-kirjaa. En ole sen puoleen lukenut yhtään Finlandia-kirjaakaan. En ole mitenkään palkittujen kirjojen perään. Mutta kaksi Pulitzer-palkittua olen peräti lukenut, hyvä minä! (Ja miten onkin, että tämä kirja kuulosti hieman sellaiselta tarpeeksi hullulta, että minä taas saattaisin jopa pitää. Kuka tietää. =D )

      Poista
    2. Laskeskelin että tuohon 1001-listaan kuuluu useampi kymmenen Nobel-kirjaa. Kääk! Minä sitten taas en ole yhtään tietoinen Pulitzer-palkintojen saajista, toivottavasti en törmääkään sellaiseen listaan tai haasteeseen missään, tämä touhu lähtee niin helposti ihan täysin käsistä ;) Kannattaa tätä kokeilla, ei sitä koskaan tiedä mikä uppoaa.

      Poista
  3. Selma Lagerlöfin Peukaloisen seikkailut villihanhien matkassa saa varmasti hymyn huulillesi, sillä Selma sai Nobelin ja lahjoitti kultaisen palkintonsa suomalaisille sota-aikana. Kiplingin Viidakkokirjan olet tainnut nähdä elokuvana tai sarjakuvalehtenä. Tunnethan toki Mowglin. Joko hymyilet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että, no tosiaan hymyilyttää :) Minulla on jopa Baloo-pehmolelu, joka on aivan ihastuttava persoona.

      Poista
  4. Szymborskan runotkin voisivat tuoda hymyn huulillesi. Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta toimisi myös. Kyllä heitä on.

    Muistan Jelinekin Pianonsoittajasta saman jälkimaun ja lahjoitin kirjan kiireesti pois sen luettuani. Arviosi alkoi juuri samalla huokauksella, jonka päästin, kun näin kuvasi tästä kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai tosiaan Böll, hän minua kiinnostaa kovastikin. Jos tämä olisi ollut oma kirjani, olisin mys hankkiutunut siitä eroon hyvin pikaisesti.

      Poista
  5. Lupasin lukea Jelinekiä, kun Conchita voitti euroviisut. :) En ole vielä lunastanut lupaustani. Pianonsoittajaa aloitin kerran saksaksi, mutta saksankielen taitoni ei riittänyt sen lukemiseen. Olen jo etukäteen sitä mieltä, että tämä on ahdistava ja varmaan kamalakin kirja, joten ensin pitäisi nyt päästä näiden omien ennakkoasenteiden yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli ensimmäinen itävaltalainen kirja, jonka olen lukenut! Minä en osaa saksaa, mutta olisin varmaan ollut onnellisempi, jos olisin lukenut tämän saksaksi ;)

      Poista
  6. Olen nähnyt kirjan pohjalta Michael Haneken tekemän elokuvan. Haneken elokuvat (tai Lars Norenin näytelmät) eivät ole mukavia, mutta jotenkin niitä katselee sellaisina tiivistettyinä raastavan epämukavuuden jaksoina, joihin sitä pulahtaa kuin avantoon. Kylmä vesi ei ole nautinto vaan shokki. Jälkeenpäin sitä sitten yrittää löytää tietä omasta tuohtumuksestaan kohti kriitikoiden suitsutusta. Joskus polku löytyy, joskus ei, joskus sitä lähtee vaan kotiinsa.

    Nobeleita ei taida saada kirjoittamalla mukavia tarinoita keskiluokkaisista ihmisistä. Kirjallisuus on ilmeisesti taidemuoto, joka ei saa jäädä paikalleen; se haluaa kehittyä tai sen halutaan kehittyvän. Ehkä kirjaan pitää tuoda jotain häiriintynyttä, jotta kerronnalliset tai muodolliset rakenteet ja temput jotenkin näkyisivät tai tulisivat perustelluiksi. Niinpä aineksia - ainakin lännessä - sitten kauhotaan siitä osasta keskiluokkaista elämää, josta ei puhuta ja jota ei jaeta ystävien kesken. Ehkä taidekirjallisuus palaa takaisin iloisiin tarinoihin sitten, kun jäätiköitä on vähemmän, merta enemmän ja leipäjonot pidempiä.

    Kirja on vielä lukematta mutta kirjalista on lahjomaton. Ehkä ensi vuonna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh en pysty (tai halua) edes kuvitelemaan, miten ahdistava tästä tehty leffa olisi...

      Totta puhut, hyvänmielenkirjallisuus ei yleisesti ottaen ole sitä, joka edistää kirjallisuutta ja tuo jotakin uutta ja merkittävää. Harmi kyllä näin turhankin hanakasti haasteisiin tarttuvan lukijan kannalta!

      Poista
  7. Komppaan Ireneä, jostain syystä (ja varoituksistasi huolimatta) minuakin alkoi tämä kirja kiinnostaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, kokeile ihmeessä, on tästä joku ihminen maailman historiassa varmasti pitänytkin ;)

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!