Tänään sunnuntai-iltana, kolmen päivän kirjamessuilun jälkeen, pohdin monenlaista. Pohdin, että taidan olla aika onnekas tyttö. Messuilla jaettiin männyn siemeniä, ideana on istuttaa kirja ja kompensoida luonnonvarojen käyttöä. Minä unohdin asian koko viikonlopuksi, kunnes tänään muistin lähteä siementen metsästykseen. Ja sain vihonviimeisen siemenkassin! Siemenet pääsevät kasvamaan kotipihallemme, toivottavasti onnekkuus siivittää niiden elämää ja meidän muiden pihapiirin eliöiden elämää siinä sivussa.
Pohdin myös sitä, miten elämämme koostuu pienistä sattumuksista, miten nopeatkin kohtaamiset voivat kasvaa koko elämän mittapuulla hyvin merkittäviksi. Miten kuusi vuotta sitten graduahdistuksen sivuprojektiksi noussut kirjojen listaaminen nettiin kasvoi yhdeksi elämäni tärkeimmistä harrastuksista, joka johtaa jatkuvasti ikimuistoisiin hetkiin ja kohtaamisiin. Mietin miten tärkeitä sanat voivat joskus olla, niin kirjoitetut kuin sanotut. Miten ihmiskunta voisi paremmin, jos se käyttäisi enemmän sanoja, haluaisi ymmärtää eri näkökannat, pohdiskelisi. Mietin, miksi niin usein emme sano suoraan, jos jokin on tehnyt meihin suuren vaikutuksen, vaan vain silloin jos jokin asia on pielessä. Kiitos ja kehu voivat olla yllättävän tärkeitä, kukaan ei osaa lukea ajatuksia.
Sellaistakin mietin, miten tärkeää on, että jokainen löytää ne omat ihmisensä, oman piirinsä. Minä elin yli kaksikymmentä vuotta siinä uskossa, että olen jotenkin perustavanlaatuisesti vääränlainen, kun en tunnu kuuluvan mihinkään joukkoon. Omien ihmisten löydyttyä olen löytänyt myös jonkinlaisen itseni hyväksymisen. Ja myös ymmärryksen, löydän jatkuvasti lisää itseni kaltaisia ihmisiä, kun tiedän mistä etsiä. Kirjamessuilla on valtavasti ihmisiä, mutta siellä on myös aistittavissa kirjaihmisten samankaltaisuus, kyky rakastua tekstiin, samaistua kertomuksiin, taitoon imeä sanoista voimaa elämään. Vaikka lauantaina tungos ahdistikin paljon, ei voinut olla ihailematta sitä, miten paljon kirjat yhä vetävät ihmisiä puoleensa. Kirjoitettu teksti ei ole kuolemassa, mutta lukutaidon polarisoituminen huolestuttaa minua. Tuntuu hirveän pelottavalta ajatukselta, että tulevaisuudessa vaikkapa työmarkkinoilla hyvä lukutaito voi olla kilpailuvaltti, ei itsestäänselvyys.
Ja sitäkin mietin, niin kuin aina kirjamessujen jälkeen, että haluan kirjoittaa enemmän, purkaa pääni sisäisen jatkuvan sanatulvan paperille. Jokin estää minua tekemästä sitä. En ole varma, onko se laiskuutta, pelkoa, häpeää vai jotakin muuta. Nyt aion kuitenkin ottaa selville, mikä se syy on ja päästä siitä yli. Syksyni tulee kulumaan enemmän tai vähemmän toipilaana tämän kuun lopulla koittavan ison leikkauksen jälkeen, joten tekosyyksi ei tule kelpaamaan ainakaan ajan puute.
Perjantain ja lauantain messuraporttini olivat hyvin lyhyitä eikä tämä sunnuntainkaan varsinainen raporttiosa ole pitkä. Tänä vuonna en juuri jaksanut kaivaa kameraa laukusta ja tavoitteeni olivat varsin maltilliset, rauhallinen kiertely ja vain pari ohjelmaa joka päivä. Tämä oli hyvä tapa, ja jalat sai silti kipeäksi, kassin täyteen kirjoja ja mielen täyteen muistoja.
Aamulla kuuntelin ensin Minna Rytisalon haastattelua hänen uudesta romaanistaan Rouva C. Olen ostanut kirjan aiemmin ja nyt sain siihen omistuskirjoituksen. Fanitan Minnaa (niin Rytisaloa kuin Canthiakin) todella paljon. Häntä kuunnellesani mietin, kunpa itsellänikin olisi ollut hänen kaltaisensa opettaja! Aloitan kirjan lukemisen jo pian, odotan siltä paljon ja uskon rakastuvani siihen. Rytisalo on mestari kuvaamaan tunteita ja pieniä, merkityksellisiä hetkiä.
Koko viikonlopulta eniten odottamani haastattelu alkoi puoli yhdeltä Kallas-lavalla. Mies Mokoman lyriikoiden ja kahden upean romaanin, Värityskirjan ja Paaston takana, pääsi ääneen. Marko Annala on mahtava ja karismaattinen esiintyjä niin rokkiklubin kuin kirjamessujenkin lavalla. Ihailen valtavasti hänen tapaansa käyttää sanoja. Tiivis ilmaisu karsii pois turhan ja jättää jäljelle olennaisen ja tämä on taito, jota en lainkaan hallitse (kts. mikä tahansa jaarittelupostaukseni). Haastattelun jälkeen pääsin tapaamaan miestä nimmarijonoon, ja se olikin koko messujen huippukohta. Kohtaaminen lämmittää mieltäni vielä pitkään! Sen jälkeen kuuntelin vielä äidinkielen opettajien pisteen haastattelun ja hämmästelin, miten taitavia haastattelijoita lukiolaiset ovatkaan. Mokoma on seuraavan kerran Turussa itsenäisyyspäivän aattona, toivon tosiaan että olen tarpeeksi hyvässä kunnossa päästäkseni sinne. Erittäin hyvä uutinen oli se, että Annalalla on jo idea seuraavaan kirjaan, uusia merkityksellisiä sanoja ja mieltä lämmittäviä lukukokemuksia siis odotellessa.
Kaikessa onnellisuudessaan raskas viikonloppu oli hyvä päättää näihin tunnelmiin. Kirja- ja leipäkasseineni suuntasin kotiin ja suoraan päiväunille. Kiitos Turun kirjamessut, kiitos Turun messukeskus bloggaaja-passista, kiitos te kaikki ihanat ihmiset, joita sain kohdata viikonlopun aikana. Kirjakasojen kanssa on hyvä vetäytyä syksyn viettoon. Näin olen todennut monesti, mutta totean taas: onneksi on kirjat, kirjallisuus ja kirjaihmiset! <3
 |
| Päivän saalis. Kaksi omistuskirjoitusta, Hatka City ja kaksi Liv Strömqvistin sarjakuvaa <3 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!