sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

L. M. Montgomery: Pieni Runotyttö

Kävin eilen autioituneessa lapsuudenkodissani ja otin sinne mukaan Runotytön. Luonto valtaa ihmisen tilaa nopeasti, se on sekä surullista että lohduttavaa. Tuolla pihalla olen leikkinyt, lukenut, kasvanut, elänyt. Rakastan noita mäntyjä ehkä yhtä paljon kuin Emilia rakastaa Uuden kuun puita.
Syy-seuraussuhteiden jäljittäminen käy sitä mahdottomammaksi, mitä pidempään jokin asia on kulkenut elämässämme mukana. Esimerkiksi pitkissä ihmissuhteissa, oli se sitten ystävän, puolison tai sukulaisen kanssa, ei voi enää nähdä kuka omaksuikaan toisen tapoja tai ajatusmaailmaa. Sama koskee kaikkea muutakin mukanamme pitkään kulkenutta, harrastuksia, musiikkia, kirjoja.

Olen monesti ennenkin kertonut, miten lempikirjani lapsena (ja kenties edelleen) on Liisan seikkailut ihmemaassa ja siihen oleellisesti liittyvä John Tennielin synkän kiero fantastinen kuvitus. Se miten synkkyys lumosi minut on jättänyt voimakkaan muistijäljen. En kuitenkaan voi mitenkään sanoa, onko viehtymykseni kaikkeen synkkään saanut alkunsa tuosta kokemuksesta vai onko synkkyys enemmänkin sisäsyntyistä ja kirja vain sattui ensimmäisenä osumaan siihen oikeaan, jo olemassaolevaan hermoon.

Näille ajatuspoluille lähdin, kuin luin parin vuosikymmenen tauon jälkeen uudelleen lapsuuteni toisen suosikkikirjan, L. M. Montgomeryn Pienen Runotytön. Jos minun olisi pitänyt kuvata kirjan juoni, en olisi osannut sanoa siitä oikein mitään, tunnelman sen sijaan muistin vahvana. Heti ensimmäisillä sivuilla kuitenkin tajusin, että minähän muistan kaiken, jokaisen yksityiskohdan. Tunnelma sen sijaan oli muuttunut, se oli vähemmän taianomainen, arkisempi mutta hämmästyttävän tuttu. Se tuntui maadoittavan minut johonkin menneeseen, juuriini, jonnekin kauan sitten unohtuneeseen, mutta alitajunnassani hyvin elävään.

Emilia on runotyttö. Hän on herkkä, todella herkkä tyttö, jolla on kuitenkin voimakas oma tahto. Ihan kuin silloin lapsenakin, myös nyt kolmekymppisenä Emilia sekä ihastutti että ärsytti minua. Emilia tuntuu välillä olevan niin täynnä itseään, että häntä ei oikein jaksaisi. Sitten taas toisaalta samaistuin monessa asiassa häneen, siihen miten hän näkee kaikkialla kauneutta, toisinaan pakahduttavaa sellaista, miten hän prosessoi asioita sanojen kautta. Kirjan alkupuolella Emilia toteaa jostakin asiasta, että jos hän ei puhu siitä tai kirjoita siitä, tuo asia jää vaivaamaan häntä ikuisesti. Sellainen olen minäkin, sanojen on pakko päästä ulos tai ne jäävät sisälle ja kasvavat möykyksi.

Muistin että mystisillä teemoilla olisi kirjassa ollut paljon isompi osuus, se ehkä kertoo siitä, että aikuisena tulkitsin ne eri tavalla. Emilia saa "leimahduksiaan", saa tapetin kuviot tanssimaan ja näkee Tuulen tytön leikkivän puiden latvuksissa. Lapsena ehkä ajattelin ne selittämättömiksi asioiksi, nyt näin ne herkän lapsen mielikuvituksena. Emilia oli myös paljon vähemmän sellainen eteerinen kiltti runotyttö kuin muistin. Oikeastaan kirjan suomennos on huono, sillä runotyttö-sana kuvaa lopulta Emiliaa huonosti. Hän on vahva, yllättävänkin anarkistinen mutta kiltti hahmo. Todella samaistuttava.

Mielenkiintoisinta tällä pitkän ajan jälkeen tapahtuneella lukukokemuksella oli etenkin se, miten olen päässyt etääntymään Emiliasta sen verran, että pystyn tarkastelemaan häntä ulkopuolisena. Lapsena muistan kokeneeni Emilian itselleni tärkeäksi hahmoksi, mutta en oikein pystynyt näkemään miksi. Varmasti ajattelin jotakin sen suuntaista, että omat outouteni eivät ehkä ole niin outoja, kun on tuollainen kirjan (toki kuvitteellinen) tyttö, joka myös kokee asioita noin voimakkaasti. Nyt kuitenkin tajusin todella vahvasti, että Emilia on tarjonnut minulle tärkeää vertaistukea. Haavemaailmoissaan elävälle herkälle tytölle ei löytynyt koulumaailmasta samanhenkistä ystävää, joten alitajuntaisesti toisen samanlaisen löytäminen kirjasta on ollut varmasti todella tärkeää. Ja se syy-seuraussuhde: en voi mitenkään tietää, mitä tapojani ja ajatusmaailmaani olen lopulta omaksunut Emilian maailmasta.

Hieman hätkähtäen tajusin senkin, että kenties se, miten kirjassa kuvataan kuolemaa, on jotenkin auttanut minua siinä, mitä tapahtui muutama vuosi sen jälkeen kun lakkasin lukemasta kirjaa. Emilian tarinassa on vahvasti esillä se, että vaikka hänen isänsä onkin kuollut, isä on kuitenkin jollakin tavalla läsnä hänessä ja hänen tekemisissään. Emilia kirjoittaa hänelle kirjeitä, kertoo asioita kuten ennenkin. Kirjassa usein myös mainitaan, miten Emilia muistuttaa tiettyjä sukulaisiaan ja isäänsä. Näkökulma kuolemaan ja sukupolvien ketjuun onkin yllättävän luonnontieteellinen eikä pelkästään uskonnollinen, joka on aika poikkeuksellista tuon ajan kirjallisuudessa.

Olen puolivakavissani harkinnut, että mitä jos siirtäisi muutaman vanhan kotipihan kiven nykyiselle kotipihalle.
Aika näkyy kirjassa, valitettavasti ja onneksi. Tuon ajan luokkayhteiskunta, uskonnon voimakas läsnäolo ja naisen asema näkyvät kirjan sivuilla mutta toisaalta niin näkyy myös viehättävä vanhanajan maaseutuelämä ja verkkaisuus. Kirja on monilla tavoin vanhentunut ja vanhanaikainen mutta silti taas osin yllättävän moderni. En tiedä lukevatko nykyajan lapset enää näitä klassikko-tyttökirjoja, minuakin koulukaverit pilkkasivat 90-luvulla näiden lukemisesta, mutta Emilian tarinan soisi jatkuvan myös tulevien sukupolvien mielissä.

Unelmien aika -blogin Johanna luki Pienen Runotytön samaan aikaan kuin minä, heinäkuun lukumaratonilla. Minua sekä huvitti että hiukan järkytti, kun hän totesi Instagramissa, että lukemisesta oli pakko pitää hiukan taukoa, sillä "Emilian maailma oli niin avoin ja tarkkanäköinen. Hän koki kaiken suurilla tunteilla." Niin, tässä ehkä se syy, miksi Runotyttö-sarja on ollut minulle niin tärkeä. On ihanaa, kun löytää jonkun yhtä vahvasti elävän, vaikka hän onkin fiktiivinen. Todellisessa elämässä me suurten tunteiden ihmiset taidamme olla vähän raskaita lähipiirille. Onneksi on kuitenkin kauneutta, luontoa, musiikkia, kirjallisuutta, haavemaailmoja, joihin upputua ja joissa riittää loputtomasti ihasteltavaa ja seikkailtavaa meille runotytöille. Emilian tarina jatkuu vielä kahden jatko-osan verran, odotankin mielenkiinnolla miten tulen kokemaan nuo kirjat, joissa Emilia on vanhempi.

3 kommenttia:

  1. Jännittävää kuulla, että sain kirjoituksellani aikaan huvitusta ja järkytystä :) Ehkä Emilian kokemusmaailmasta lukeminen tuntui liian raskaalta tähän hetkeen.

    Kirjoitat kirjasta ja muistoistasi ihanasti. Kirja on mielestäni sellainen, että joka lukukerralla kiinnittää huomiota eri asioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järkyttävää todeta, että on yhtä raskas persoona kuin Emilia ;) Totta tosiaan, tässä on niin paljon eri tasoja ja näkökulmia että luluhetki vaikuttaa tulkintaan. Ehkä voisin palata tähän taas vaikka viiden vuoden kuluttua.

      Poista
    2. Jokainen meistä on varmasti raskas omalla tavallaan:) Uusintaluku viiden vuoden päästä kuulostaa hyvältä!

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!