maanantai 1. maaliskuuta 2021

Milan Kundera: Pila

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus elokuvaa katsoessa ei pääse yli siitä, että näyttelijä on oikeasti vain näyttelijä. Kaikki huomio kiinnittyy näyttelijään persoonana, hänen maneereihinsa ja näyttelijän taakse, roolihahmoon, ei näe, illuusiota ei pääse syntymään. Sellainen olo minulla on, kun luen Milan Kunderaa. Näen vain hänet kirjailijana, hänen kikkailunsa ja kielensä. Teksti jää etäiseksi, se tuntuu teennäiseltä ja jää tarkoituksettomaksi, kirjailijan keinojen ja taitojen esittelyksi.

Inhosin taannoin Kunderan tunnetuinta romaania Olemisen sietämätön keveys. Kuvailin sitä muun muassa valtavaksi filosofiseksi oksennukseksi. Olin myös sitä mieltä, että Kunderasta on muodostunut kirjailja, josta on pidettävä, ellei halua leimautua tyhmäksi. Kerroin näistä mietteistäni Instagramissa, jossa eräs toinen kertoi traumatisoituneensa, kun aikoinaan joutui lukemaan Kunderan esikoisteoksen Pilan pääsykoekirjana, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään, mutta jostakin syystä romaani oli edelleen hänellä hyllyssä. Minä totesin heti, että Pila onkin muuten listalta vielä lukematta, että eiköhän lueta se yhdessä, tempaus nimettiin tunnisteella #pilataanlukemisenilo, luonnollisesti. Tavoitteena minulla oli ennen kaikkea päästä pureksimaan sitä kysymystä, miksi inhosin Kunderaa niin paljon ja nyt ilokseni, jo kolmannen kirjailijan kirjan jälkeen, minulla on kysymykseen vastauksia. (Siihen, miksi tykkään lukea kirjoja, joista en pidä ja vielä enemmän tykkään kirjoittaa niistä, minulla ei sen sijaan edelleenkään ole selitystä).

Pilan (Žert 1967) päähenkilö Ludvik, todellinen niljake ja epämiellyttävä naisten esineellistäjä, tulee muuttaneeksi elämänsä suunnan yhdellä ajattelemattomalla postikortilla. Humoristinen heitto, ihan vain pila, tulkitaan kapinaksi kommunismia vastaan, vaaralliseksi poliittiseksi liikehdinnäksi. Ludvikin naisviha saa rinnalleen vihaa koko yhteiskuntaa kohtaan, suuren katkeruuden ja kostonhalun. Pieni yksilö totalistarisessa yhteiskunnassa - se on Pilan ydin. 1960-luvun Tšekkoslovakia on miljöönä kiinnostava ja kiinnostusta lisää se, että luonnollisesti Kundera itse koettiin vaarallisena henkilönä, jonka seurauksena hän joutui lopulta muuttamaan Ranskaan. Ymmärrän poliittisen merkityksen ja filosofisen romaanitaiteen ansiot, mutta silti en edelleenkään ymmärrä, miksi Kundera on niin pidetty.

Sillä tosiaan, koko ajan kirjaa lukiessa minua vaivasi tunne siitä, että Kundera siellä kikkailee, Kundera antaa äänen epämiellyttäville romaanihahmoilleen, Kundera käyttää tehokeinona loputonta sulkujen ja puolipisteiden kavalakadia, tekee kielestään tarpeettoman monimutkaista ja - saako näin edes sanoa? - tekotaiteellista. Missään vaiheessa en päässyt yli tuosta tunteesta, uponnut kertomukseen, vaan koko lukukokemusta vaivasi tunne siitä, että tässä on  nyt tarkoituksella käytetty tällaisia keinoja, nyt kirjailija on tehnyt tällaisen ratkaisun. Ongelmana saattaa toki olla myös se, että poliittisuus ja filosofisuus eivät teemoinan ole ne minulle ehkä kaikkein rakkaimmat ja helpoimmin ymmärrettävissä olevat. Kuten Olemisen sietämättömän keveydenkin kanssa, nytkin mietin, että ehkä olen liian tyhmä Kunderalle. Ehkä tosiaan Kundera on aikanaan ollut in ja hip ja häntä on kuulunut kaikkien kirjallisuusihmisten fanittaa? Ehkä hän aikanaan on toimiutkin paremmin, ehkä luen häntä väärällä vuosikymmenellä ja aika on ajanut hänen ohitseen?

Toisaalta kuitenkin Kundera on taitava. Yhdistelmä sosialismista, uskonnosta ja rakkaudesta (tai no, jostakin rakkaudenkaltaisesta naisten esineellistämisestä), on kiinnostavakin ja parhaillaan hänen lakoninen kerrontatapansa toi mieleen Camus'n, joka itselleni on aina positiivinen mielleyhtymä. Jopa vastenmielisen naiskuvan olisin ollut valmis antamaan anteeksi ja hyväksymään ajan tuotoksena - se miten Ludvik suhtautui naisiin ja millaisella vastaavalla intohimolla kirjan toinen päähenkilö Jaroslav kansanmusiikkiin, on hetkittäin lähes herkullista - mutta kokonaisuutena kirja on niin vastenmielinen, sen kerronta niin luotaantyöntävää, että lähestulkoon inhosin romaania ja sen henkilöitä.

Pila oli vähemmän filosofinen ja enemmän poliittinen kuin Olemisen sietämätön keveys. Jotenkin olen valmiimpi ymmärtämään Pilan kuin Kunderan kuuluisimman romaanin merkittävyyden, Pila on ollut rohkea romaani aikansa poliittisessa ilmapiirissä. Silti olen edelleen sitä mieltä, että kikkailu, taidoilla keuliminen ja poliittiset ansiot eivät aja kaiken yli: Kundera ei todellakaan ole kirjailija minua varten. Voisin taas todeta, että kiitti mulle riitti, niin kuin olen todennut Tietämättömyyden ja Olemisen sietämättömän keveyden kohdalla, mutta hahaa, tulen pureksimaan tätä Kundera-inhoani vielä yhden kirjan, listalla odottavan Naurun ja unohduksen kirjan verran. Kaikenlaisia harrastuksia sitä ihmisellä onkin!

Kirjailija: Milan Kundera
Luettu kirja: Pila, suom. Maire Uusitalo, WSOY
Alkuperäinen kirja: Žert, 1967
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

1 kommentti:

  1. Minulle Olemisen sietämätön keveys oli iso pettymys. Kauhean lattea kirja! :D

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!