sunnuntai 15. elokuuta 2021

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Oli heinäkuu vuonna 2012. Istuin pitkänmatkanbussissa matkalla Lahteen töihin, taas kerran yhden kotona Turussa vietetyn viikonlopun jälkeen. Mukanani minulla oli kirja, Haruki Murakamin Kafka rannalla. En tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun luin kirjan loppuun siinä muiden matkustajien ympäröimänä. Nostin katseeni kirjasta ja ihan tosissani mietin, onko mitenkään mahdollista, että nämä muut ihmiset eivät juuri kokeneet samaa kuin minä koin, että he eivät tiedä, mitä juuri tapahtui. Tämä oli ihan uutta, voiko kirjallisuus olla tällaistakin, voiko se saada aikaan näin vahvan tunteen!

Instagramissa järjestettiin kesällä #kafkankanssarannalla -yhteisluku ja minä totesin, että nyt tai ei koskaan hyppään uudestaan tähän matkaan, vaikka minua suuresti hirvittikin se, onko taika enää tallella, särjenkö sen. Jo alkusivuilla kuitenkin tunsin, miten tarina alkoi virrata ja sai aikaan samoja tuntemuksia kuin silloin yhdeksän vuotta sitten. Ai että miten minä rakastankaan tätä kirjaa, ja edelleen kutsun sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä kirjoista.

On oikeastaan toissijaista kuvailla, mitä kirjassa tapahtuu ja mikä on sen juoni. Teos on minulle ensisijaisesti tunnelma, vahva ja leijuva, hieman pahaenteinen, käsittämättömän unenomainen. Kafka rannalla on kuin uni, josta ei ole aivan varma onko se kehittymässä painajaiseksi. Unenomaisuus johtaa siihen, että kirjan lukeminen on hyvin fyysinen kokemus, ei ole varma lukeeko kirjaa, näkeekö unta vai näkeekö unta siitä, että lukee kirjaa. Fyysiseen tunnelmaan sopii myös kirjan välillä naurettavuuksiin menevä fyysisyys ja eri puolilta esiin ponnahtavat fallokset. Naisia (ja miehiäkin) kuvaillaan tympeästi, Oidipus-teema ei ole suosikkini ja kissoille käy huonosti. Välillä lukeminen teki siis myös pahaa - olo oli kuin painajaisessa, jossa joutuu vain katsomaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Suuri osa kirjan tehosta perustuu siihen, että se on lähtökohdiltaan niin arkinen ja tavanomainen. Kuitenkin sen hahmot paljastuvat nopeasti olevan ihan kaikkea muuta kuin arkisia ja tarinakin muuttuu koko ajan absurdimmaksi, niin, ihan kuin unissakin. Suuri syy siihen, miksi rakastan kirjaa niin paljon, lienee se, että sitä ei lopulta oikeastaan edes voi ymmärtää. Voi vain katsoa, minne tarina kulkee, minne uni vie ja nauttia matkasta. Pinnan alla kupliva pahuus ja rumuus pitää jännitteen yllä täydellisesti alusta loppuun. Kuitenkin tarinassa on myös herkkyyttä, rakkautta, valtavaa kauneutta. Tällä kertaa kiinnitin myös ensimmäistä lukukertaa enemmän siihen, miten kuolema toistuu kirjan kantavana teemana. Sekö minua siellä myös kiehtoo?

Ja sitten tietysti. Murakami ja musiikki. Musiikki soi kaikkialla ja siihen viitataan monesti, suoraan ja epäsuorasti. Popkulttuuri ja kirjallisuus ovat vahvasti läsnä, päähenkilön nimeä myöten. Se miten Murakami yhdistelee arkisia ja jokapäiväisiä elementtejä fantasiaan on myös niin kovin toimivaa ja hämmästyttävän lumoavaa.

Kafka rannalla on kyllä myös niitä kirjoja, joita on vaikeaa suositella kenellekään, vaikka minä sitä pohjattomasti rakastankin. On hyvin ymmärrettävää, ettei tämä ole kaikkien kirja. Nyt kuitenkin totesin, että on aika palata muidenkin Murakami-suosikkieni pariin. Nyt odotan entistä innokkaammin syksyllä tulevaa Vieterilintukronikka-suomennosta. Olen sen aikoinaan lukenut englanniksi ja muistaisin, että siinä oli samanlaista kafkamaista, ainutlaatuista, pahaenteistä, unenomaista tunnelmaa. Miten ihanaa on, että maailmassa on tällaisia kirjoja!

1 kommentti:

  1. Vau! Nyt alkoi kyllä todella kiinnostaa tuo Kafka rannalla. :) Kuvaat kokemustasi tosi hienosti.

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!