Olen yllättänyt itsenikin ja ehtinyt lukemaan jo viisitoista kirjaa (mutta kärki huitelee jo varmaan jossakin 90 kirjan vaiheilla, että minun suoritukseni on varsin maltillinen). Neljästätoista muusta kirjasta ehkä lisää myöhemmin, mutta nyt haluan kirjoittaa suuresta aarteesta, kirjasta joka on ollut hyllyssäni lukematta vuosikaudet, joka nyt tuntuu aivan käsittämättömältä. Minulla oli tarjolla tällainen aarre koko ajan, miksi luin sen vasta nyt? Vaikka se on myös 1001-listalla! Muistan etäisesti, että olisin joskus yrittänyt lukea Lessingin myöhäisemmän vaiheen merkkiteosta Kultainen muistikirja ja jättäneeni sen heti kesken vaikean kielen vuoksi. Ruoho laulaa ei kuitenkaan ollut vaikeaa nähnytkään, sisällöllisesti kyllä, mutta kielellisesti ja lukukokemuksellisesti kaikkea muuta.
Doris Lessing on nobelisti, jonka esikoisteos Ruoho laulaa (The Grass Is Singing) on julkaistu jo vuonna 1950. Keltaisessa kirjastossa se on julkaistu Eva Siikarlan suomennoksena vuonna 2007 (aiemmin se on julkaistu suomeksi vuonna 1978). Lessing on asunut lapsuutensa Etelä-Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa ja sinne sijoittuu myös Ruoho laulaa.
Romaanin päähenkilö Mary kuulee sattumalta ystäviensä juttelevan hänestä, kyseenalaistavan Maryn soveltuvuuden avioliittoon. Tästä suivaantuneena hän päättää, että naimisiin on päästävä, vaikkei hän sellaisesta oikeasti olekaan yhtään kiinnostunut. Hän löytää aviomiehekseen vakavan ja kunnollisen Dick Turnerin ja yhdessä he muuttavat Dickin pienelle, melko onnettomalle maatilalle. Mary on väärässä paikassa, ahdistunut, masentunut, vihainen, turhautunut. Turnereiden talo on tulikuuma pätsi, välikaton rakentaminen kun maksaisi liikaa, toteaa Dick. Aurinko paahtaa ja peltikatto hohkaa kuumuuttaan.
Tulenarkaa on muuallakin, tilanne on jatkuvan jännitteinen Turnereiden ja heidän palvelusväkensä, "alkuasukkaiden" kuten heitä romaanissa kutsutaan, kanssa. Romaani kritisoi kolonialismia, rasismia ja käsittelee tabuja, jotka ovat valitettavasti tunnistettavissa myös nykypäivänä, 70 vuotta myöhemmin. Kirja on ajalleen niin poikkeuksellinen ja niin moderni sekä kielellisesti että sisällöllisesti, että jouduin pariin otteeseen tarkistamaan, että tosiaan, se on kirjoitettu jo vuonna 1950. Varoitettava on myös siitä, että romaanissa käytetään rasistisia ilmaisuja ja että ääneen pääsevät vain valkoiset hahmot. Teoksen viesti ja kritiikki eivät kuitenkaan voi jäädä epäselviksi ja toisaalta nämä ratkaisut toimivat sen sanomaa korostavina.
Ruoho laulaa vei minulta jalat alta. Tällaisia kirjoja, jotka tekevät niin syvän vaikutuksen ja joihin uppoan heti alkusivuilla, tulee harvoin vastaan. Se on intensiivinen, vahva ja vaikuttava. Sen kieli on upeaa ja jännitteistä, sama jännite on läsnä romaanin alusta loppuun. Olen vaikuttunut, tämä lukukokemus ei ihan heti unohdu. Ihanaa, että löysin Lessingin nyt, hänen laajassa tuotannossaan riittää tutustuttavaa. Olisiko teillä vinkkejä, mitä lukea seuraavaksi?
Minä olen lukenut Lessingiltä Viidennen lapsen, joka oli vaikuttava. Se ei myöskään ole kovin paksu, joten se voisi olla hyvä vinkki. :)
VastaaPoistaKiitos vinkistä, pitää ehdottomasti lukea myös se!
PoistaOooh, kirjoititpa tästä koukuttavasti! On teoksen otsikollakin nimeä, herättää heti kiinnostuksen. Nolottaa, etten ehkä ole kuullutkaan tästä aiemmin.
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että oma blogikirjoittelukin on jäänyt hiukan Instagramin varjoon. Blogi vaatii enemmän keskittymistä, mielen rauhoittumista. Mitä se tarkoittaa? :D ehkä tiedän ensi vuonna!