torstai 21. tammikuuta 2021

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

No niin, no joo. Päivä oli tammikuun kahdeskymmenes, kello jotakin viisi illalla ja vuosi 2021, Googlen vuosi, Facebookin vuosi, mikä lie. Tuolla hetkellä luin järkälemäisen, siis massiivisen, Päättymätön riemu -romaanin viimeisen sivun ja todella, tyyliin täysillä, liityin kaikkien romaania ylistävien suureen joukkoon.

David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Infinite Jest, on kulttimaineen saavuttanut vuonna 1996 julkaistu postmoderni romaaniklassikko. Se on tunnettu monestakin asiasta, mutta eritoten erikoisesta ja kokeellisesta kielestään, jonka vuoksi romaania on tituleerattu jopa mahdottomaksi kääntää. Vuoden 2020 yksi suurimmista kulttuuriteoista (joka oikeasti ansaitsisi jonkin palkinnon!) olikin se, miten Infinite Jest lopulta ilmestyi suomeksi Siltalan kustantamana. Uskomattoman ja upean käännöstyön on tehnyt Tero Valkonen - hän vasta ansaitsisikin kaikki maailman palkinnot! Haastavasta kielestä johtuen olen ajatellut, ettei kielitaitoni tule riittämään Infinite Jestin lukemiseen ikinä. Miten ihanaa siis, että nyt oli mahdollista nauttia tämä romaani erinomaisena käännöksenä. Tämä jos jokin on hyvä esimerkki siitä, miten kääntäjiä tulisi arvostaa enemmän ja antaa heille enemmän näkyvyyttä. Tavallaanhan luin tässä myös Tero Valkosen romaania, hänen ajatustyönsä kautta omalle äidinkielellemme taipunutta romaania. Ja voi pyhä jysäys, millaista romaania!

Itse tarinasta on oikeastaan aika mahdotonta sanoa mitään. Voi toki kertoa, että sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen bostonilaiseen tennisakatemiaan sekä päihdeparantolaan. Vuosi on Depend-aikuisalusvaatteen vuosi (eli DAV), vuodet on jo pitkään nimetty kulloisenkin pääsponsorin mukaan. Maailma kelluu jossakin lähitulevaisuudessa, joka voisi olla ihan hyvin nykylukijan nykyhetki. Se on amerikkalainen romaani, se on MTV-ajan romaani. Fragmentaarinen kerronta, hulluna hyppivä dialogi, taajaan vaihteleva tyyli ja loputon henkilögalleria ei varsinaisesti tee romaanista juonivetoista. Aina kun luulin saaneeni juonen päästä kiinni, se katosikin, ja olin taas lähestulkoon yhtä pihalla kuin bostonilaisen AA-kerhon asiakkaat.

Olin asennoitunut (aiempien tiiliskiviurakoitteni opettamana), että matka tulisi luultavasti olemaan aika pitkä ja kivinen. Ja olihan se sitäkin. Kuitenkin jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta asti minulle tuli vahva tunne, että nyt ollaan kyllä sellaisessa maailmassa, johon haluan tutustua lisää, jossain aivan uudenlaisten kokemusten äärellä. Itse kertomus on noin tuhatsivuinen, mutta lisämausteen hommaan tuo monta sataa sivua alaviitteitä. Järkälemäinen kirja pakottaa lukijansa siis vähän väliä fyysiseen ponnistukseen, hyppäämään jatkuvasti loppuun selaamaan viitteitä, usein jopa kesken lauseen. Aluksi turhautti, sitten lopulta laitoin kirjanmerkin myös viitteiden kohdalle ja hyvin äkkiä aloin kokea jotakin kummallista, raskaiden sivumassojen kääntelystä aiheutuvaa fyysistä yhteyttä kirjaan, tarinaan, kirjailijaan. Kirjan loppusanoista (Samuli Knuuti) ymmärsin, että tämä oli myös Wallacen ajatuksena ja tosiaan, minuun tämä tehokeino ainakin upposi kuin häkä. Käytin parinsadan sivun verran fyysisen kappaleen rinnalla myös Olavi Uusivirran erinomaisesti lukemaa äänikirjaversiota, sekin toimi yllättävän hienosti, mutta suosittelen silti tutustumaan myös tähän kirjajärkäleeseen, jos vain mahdollista.

Muutenkin lukukokemus oli poikkeuksellisen fyysinen. Olen ennenkin todennut, että tärkeimmiksi muodostuvat kirjat ovat usein niitä, jotka tunnen enemmän tunteena kuin järjellä, jotka jostakin syystä luovat hurjan vahvan, selittämättömän tunnelman, tunteen kehossa. Päättymättömään riemuun tarttuminen tuntui minusta aina siltä, kuin olisin ottamut käsiini runsaudensarven, jota hiukan ravistellessa ulos alkaa suurella paineella vyöryä valtava määrä kaikkea hallitsematonta, pysäyttämätöntä, käsittämätöntä. Wallacen päättymättömät, poukkoilevat lauseet, uskomaton määrä nippelitietoa lähes kaikesta mahdollisesta, tyylinvaihtelut, karikatyyrit, tennis, huumeet - kummallinen sekoitus kaikkea mahdollista, on tungettu romaanin muotoon ja tuo kaikki vain odotti, että raotin sille ovea ja päästin sen ulos. Tuntui siltä kuin romaani olisi ollut täynnä tarinanpätkiä, alkuja kertomuksille, romaaneille, tietokirjoille, näytelmille, elokuville, lyhyitä välähdyksiä jonnekin tuntemattomaan mutta merkitykselliseen. 

Päättymätön riemu kertoo puhtaimmillaan riippuvuudesta, siitä mitä on olla koukussa erilaisiin asioihin, olivatpa ne sitten huumeita, lääkkeitä, alkoholia, ihmissuhteita tai viihdettä, jota romaanin maailmassa tuijotetaan TK:hon asetettavista moduuleista. Romaanin nimikin viittaa viihteeseen. Päättymätön riemu on elokuva, josta edes pätkän nähtyään ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun kuin himoamaan lisää tuota filmiä, muuttuu aivokuolleeksi zombiksi, jonka elämässä ei ole enää mitään muuta. 

Tärkein syy miksi romaani on niin hätkähdyttävä nykylukijalle oli ainakin minulle juuri se, miten Wallace käsittelee viihdettä ja teknologiaa, siis vuonna 1996. Viihdettä on nykyisin (Googlen vuonna?) saatavilla rajattomasti, kaikkialla ja jokainen Netflix- tai älypuhelinriippuvainen tietää sen tunteen, miten vaikea on irtautua: katson vielä yhden jakson ja selaan vielä kertaalleen läpi loputtoman ja jatkuvasti elävän Instagramin kuvavirran. Viihteen tehtävänä onkin houkuttaa, saada ihmiset koukkuun. 

Metatasolla romaani toimii myös suorastaan pöyristyttävän hyvin, sen maailma muistuttaa televisioviihteen (tai nykyisin suoratoisto- ja some-viihteen) maailmaa, se koukuttaa samaan tapaan, saa janoamaan vielä hiukan lisää. Se on toisinaan kuin neonvaloja vilkuttava sensaatiohakuinen videopätkä, toisinaan uuvuttava artikkeli tai some-alusta, jolla ei ole aikoihin tapahtunut mitään, mutta silti lukija ei pysty siitä irtautumaan. Vastaan tulee loputon virta väkivaltakuvastoa ja shokkielementtejä, toisaalta banaaliutta, tietokirjamaisia pätkiä, kummallisia ja tarpeettomaltakin tuntuvia dialogeja. Kaikkein merkityksellisin on usein kätketty sivulauseisiin, se on siellä peittyneenä ja sen etsimiseen jäi koukkuun. Pakko oli jatkaa eteenpäin, vaikkei mitään ymmärtänytkään ja vaikka toisinaan uuvutti ja ällötti. Usein kun olin kaikkein turhautunein, kirjailija yllättikin minut täysin. Monesti nauroin myös ääneen, sellaista hiukan epäuskoista ja huvittunutta naurua.

Pelkäsin etukäteen kovasti, itse asiassa olin aika varma siitä, että Päättymätöntä riemua vaivaisi se, mikä on kulttiteoksille tyypillistä: että itse maine on kasvanut kirjaa suuremmaksi. Ajattelin, että tämä on varmaan sellainen kirja, josta pitää tykätä, ettei leimaudu tyhmäksi. Heti alkuun päästyäni kuitenkin totesin, että näin ei tosiaan ole ja nyt olen oikeastaan aika hämmästynyt, pöyristynyt, puulla päähän lyöty. Eihän kukaan kai edes voisi väittää, että ymmärsi Päättymättömän riemun! Eihän tämä ole mitenkään ymmärrettävissä? Romaanissa on niin paljon kaikkea, päättymätön määrä tasoja, tyylejä, tietoa, hahmoja, tunnelmia, ettei se oikein ole ainakaan yhdellä lukukerralla sulateltavissa tai käsitettävissä. En yhtään ihmettele, miksi tämä on romaani, jota monet lukevat aina uudestaan ja uudestaan. Itse jatkan tästä D.T. Maxin kehuttuun David Foster Wallace -elämäkertaan. Minun on suorastaan pakko saada tietää lisää Wallacesta, mikä tyyppi hän oikein oli, mistä hän tiesi tämän kaiken, miten hän osasi? En voi käsittää.

Sitä lukee ja lukee kirjoja, kymmeniä, satoja, tuhansia romaaneja, kaikenlaista. Ja jonakin päivänä vastaan tulee yhtäkkiä jotakin tällaista: käsittämätön taideteos, josta en ymmärtänyt yhtään mitään, maailman koukuttavin romaani, jota luin kuukausia mutta jonka päättyminen silti jotenkin järkytti, en halua pois sen maailmasta, haluan lisää. Miten upea, kertakaikkisen omituinen kirja, miten onnistunut suomennos, mitä viihdettä! Mutta kuten niin monesti itselle merkityksellisen lukukokemuksen jälkeen, en nytkään uskalla suositella varauksettomasti kirjaa. Suosittelen silti yrittämään, sillä tämä päättymättömän hullu, hirveän vaativa ja uuvuttava, mielipuolinen, totaalisen kreisi romaani voi olla juuri sellainen trippi, jota olet tietämättäsi kaivannut. Tervemenoa mutta kannattaa kiinnittää turvavyöt ja pitää hatusta kiinni!

Loppuun vielä lainaus kirjasta, erinomainen esimerkki Wallacen lähes profetiaalisista kyvyistä. Tarinassa videopuhelut ovat johtaneet yllättävään ongelmaan: ihmiset joutuvat kohtaamaan puhelukumppanin ulkonäön ja eleet ja samoin omansa. Naamariyrittäjät tulivat hätiin. Nykyisen filtteri- ja Photoshop-keskustelun valossa, pandemia-aikana jolloin entistä enemmän kaikki kohtaamiset ovat siirtyneet kuvaruuduille, tämä romaanin kohta on riemastuttava ja hurja:

"Kekseliäät naamariyrittäjät, jotka eivät tarjonneet ainoastaan näköisyyttä vaan esteettistä parannusta - vahvempaa leukaa, pienempiä silmäpusseja, pois pyyhittyjä arpia ja ryppyjä - työnsivät pian pois alkuperäiset näköisyyteen tähdänneet yrittäjät pois markkinoilta. Asteittain hienostumattomammaksi muuttunut kehitys johti parin seuraavan myyntikvartaalin mittaan siihen, että suurin osa kuluttajista käytti videopuheluissa niin kiistatta aitoa paremman näköistä naamaria, välitti itsestään niin kammottavan rajusti paranneltua kuvaa, että seurauksena oli suunnaton psykososiaalinen stressi, eikä suuri joukko videopuhelimen käyttäjistä enää tahtonut poistua kotoa ja ajautua kahdenkeskiseen kanssakäymiseen sellaisten ihmisten kanssa, joiden pelkäsivät puhelimessa tottuneen heidän paranneltuun ulkonäköönsä ja sen seurauksena kasvotusten kärsivän (kuten soittajien fobia antoi ymmärtää) saman harhakuvitelmat romahduttavan esteettisen pettymyksen kuin esimerkiksi tietyt aina meikkaavat naiset aiheuttavat toisille, kun heidät lopulta nähdään ilman meikkiä."

Kirja on luonnollisesti osa 1001-listaa.
Helmet-haasteessa se menisi moneenkin kohtaan, mutta en taatusti voi keksiä paremmin sopivaa kirjaa kohtaan 38, kirja on käännetty hyvin.

Kirjailija: David Foster Wallace
Alkuperäinen kirja: Infinite Jest, 1996
Luettu kirja: Päättymätön riemu, Siltala / Sanavalinta, 2020, suom. Tero Valkonen
Sivumäärä: 1061
Mistä hankittu: Oma ostos

5 kommenttia:

  1. Hieno, hieno teksti LOISTAVASTA kirjasta! Kiitos tästä! Ja ONNEA loppuun pääsemisestä! Omaa tekstiäni vielä sulattelen, pyörittelen, ketkuttelen, vetkuttelen, mutta aikanaan sekin tulee. Jaksan ihmetellä Wallacen käsittämätöntä kykyä nähdä tulevaan, ennustaa 2000-lukua meidän päiviimme asti, vaikka itse jäi valitettavasti ikuisesti vuoteen 2008. Miten hän saattoi arvata, kuinka meidän käy?

    Minäkin pohdin sitä, onko tästä kirjasta pakko pitää ollakseen edes jollain tasolla uskottava. (En tiedä, missä piireissä tai millä lailla uskottava, mutta kumminkin.) Ja kehtaavatko ihmiset myöntää rajallisuuteensa tämän romaanin edessä? Minä ainakin myönnän - ja rakastin silti! Tai siis juuri siksi! Niinku.

    Jestas mikä lukuelämys, kiitos vielä kimppaluvusta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiitos sulle, että saatiin edetä yhdessä tätä omituista matkaa! <3 Se oli vielä omituisempaa kuin oma arki :D

      Niinku todella. Todella en käsittänyt tästä yhtään mitään, miten hullua, että silti rakastin sitä. Jään odottelemaan bloggaustasi!

      Poista
  2. Wow kuulostaa olleen aikamoinen lukukokemus! Kirjoitit niin vahvasti tästä teoksesta, että pakko ruveta harkitsemaan tähän tutustumista, vaikka se samalla hiukan pelottaakin. Kirja joka jättää noin vahvan jäljel kuulostaa kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoiselta :D

    VastaaPoista
  3. Mahtava kirja ja hieno kirjoitus siitä. Pieni korjaus kuitenkin: ei niitä viitteitä sentään monta sataa sivua ollut, ainakaan minun painoksessani ;)

    VastaaPoista
  4. Kiitos jopa parhaasta arviosta mitä tästä teoksesta on luotu.Päättymätön riemu on rankin kirja mitä ikinä ehkä luet.Se on jonkinlaista hulluuutta mutta äärettömän hauskakin.Se osaa olla uuvuttava,älä lue pitkiä pätkiä kerralla.Palaa sivuja takaisin.Lue toisen kerran.Et ymmärrä ehkä vieläkään.Mietin nyt.Olen lukenut ihmeellisen vaikuttavan kirjan.

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!